Tanssitaiteen verkkolehti

KOLUMNIT JA ESSEET


05.12.2012   |   Liisa Pentti

Muistijäljet – Les Traces Mnèsiques: Tanssi ja sen dokumentaatio

Tanssitaiteilija Liisa Pentin esipuhe Kiasmassa 30.11. – 2.12.2012 järjestetyssä Muistijäljet – Les Traces Mnésiques: Tanssi ja sen dokumentaatio -tapahtumassa.

“If there is any substitute for love, it´s memory. To memorize then is to restore intimacy”.
Joseph Brodsky

Tanssi, tanssin muisti, tanssijan muisti, katsojan muistijälki, dokumentaatio

Nämä sanat pitävät sisällään olennaisimman siitä, miksi olemme halunneet järjestää tapahtuman “Muistijälkiä –tanssi ja sen dokumentaatio”. Muistaminen eri muodoissaan on intiimin ja henkilökohtaisen kokemuksen uudelleenelämistä, joka palauttaa henkiin hetkeksi jotain meille merkityksellistä – niin hyvässä kuin pahassakin. Rakkauskaan ei ole yksin vaaleanpunainen.

Mikä on dokumentti?

Suzanne Briet, Madame Documentation´iksi kutsuttu ranskalainen libraristi, runoilija ja historijoitsija on määritellyt dokumentin seuraavasti:

Mikä tahansa konkreettinen ja symbolinen säilynyt tai äänitetty merkki, jonka avulla voidaan rekonstruoida tai todistaa ilmiö, fyysinen tai mentaalinen.

Brietin mukaan yksitäinen dokumentti voidaan tulkita monella tavoin riippuen tulkitsijasta ja kun dokumenttia halutaan käyttää eri tavoin ja eri tarkoituksiin. Tämä tulkintojen moni-ilmeisyys on luonteenomaista dokumetille jopa yksittäisten sanojen ja tekstien käännösten suhteen ja niillä voi olla merkittäviä vaikutuksia teosten rekonstruktioon. Brietin määritelmä on hyvä pitää mielessä, kun puhumme dokumentaatiosta, sillä se auttaa meitä muistamaan, että dokumentti ja muisti ovat häilyväisiä.

Jokainen dokumentaation väline muuttaa sen kohdetta ja sitä kautta luo uutta. Tanssin dokumentaatiota on tapahtunut ja tapahtuu mm. valokuvien ja videotallenteiden, eri notaatiojärjestelmien (baletti, Laban-notaatio), sosiaalisen median ja blogien, tanssitaiteilijoiden työpäiväkirjojen, haastattelujen ja tanssin tutkimuksen muodossa. Myös lehtiartikkelit ja kritiikit voidaan katsoa tämän määritelmän mukaan dokumenteiksi tanssista, samoin lavasteet, puvut, äänitteet, valosuunnitelmat, käsiohjelmat ja esityspaikkojen kausiohjelmat.

Dokumentti säilyttää jotain kokemuksestamme ja voi yllättäen palauttaa mieliin jotain kauan sitten unohtunutta. Dokumentti voi kertoa tarinaa, kuljettaa eteenpäin puolitotuuksia ja oivalluksia, havaintoja, tanssia. Olen aina yhtä hämmentynyt siitä kuinka tanssija katsoo taltiointia teoksesta, jota ei ole vuosiin esitetty ja parilla katsomisella ja sitä seuraavalla muutamalla harjoituksella saattaa teos nousta tietoisuuteen ja tanssija muistaa askeleensa, suunnat, ajoitukset ja intentiot. Onko tanssija siis dokumentti?

Kammottava ja kiinnostava kysymys. Suzanne Brietin mukaan esim. eläintarhaan kuljetettu antilooppi, jossa sitä voidaan tarkastella tieteellisesti, tekee sen ensi käden dokumentiksi, ja tutkijoiden julkaisemat kirjoitukset antiloopista ovat näin toisen käden dokumentteja. Ts. dokumentaatioon liittyy Brietin mukaan aina tutkimuksellinen aspekti.

Palataksemme rakkauteen ja muistamiseen:

Onko niin, että muistaminen ja siihen liittyvä dokumentaatio ovat rakkauden tekoja tanssia kohtaan? Dokumentaatio voi olla myös halua säilyttää rakkaansa ja siirtää jälkiä tulevaisuuteen, pitää yllä traditiota tai kerätä tietoa, jonka pohjalta voi kirjoittaa historiaa. Dokumentaation voi sanoa olevan yritystä tehdä asioita kuolemattomaksi, antaa niille ikuinen elämä. Tanssin kohdalla asia on harvinaisen hankala sen äärimmäisen katoavasta luonteesta johtuen.

Muistimme toimintamalli on edelleen arvoitus tutkijoille. Viime vuosisadan alussa Freud, Jung ja Henri Bergson muiden muassa paneutuivat tiedostamattoman, unien ja muistin välisiin yhteyksiin koettaen luoda malleja ihmisen tajunnalle ja sen päämäärille. Freud kutsui muistijäljiksi havaintoja, jotka jättävät meihin pysyvän jäljen ja muodostavat sen, mitä tällä hetkellä kutsutaan pitkäkestoiseksi muistiksi. Hän erotti muistin ja aistihavainnoin toistaan sanoen, että ne eivät voi toteutua yhtäaikaisesti. Kaikki ympäristöstä poimimamme ärsykkeet eivät ole tietoisia, mutta kuitenkin jättävät meihin jälkiä.

Eräs näkökulma taiteen kokemiseen on kommunikaatio ja on selvää, että kommunikaatiokoodiston täytyy olla yhteneväinen, jotta teos tulisi ymmärretyksi. Suurin osa taiteesta operoi koodeilla, jotka ovat kielellisen ilmaisun ulottumattomissa ja näin ne koskettavat meitä tiedostamattoman kautta. Jos tietoisuuden väitetään operoivan puhutun, aikaan sidotun kielen kautta niin unet ja tiedostamaton meissä on se alue, josta puhuminen on erityisen hankalaa – ja tanssi mielestäni liikkuu parhaimmillaan juuri noilla tietoisuuden ja tiedostamattoman hämärillä alueilla, poissaolon ja läsnäolon välisessä jännitteessä.

Miten siis dokumentoida tanssia, joka on prosessinomaista, jonka ytimessä ei ole kieli ja joka pakenee merkityksiä? Taidetta, jonka asema on edelleen marginaalinen ja jolta puuttuvat nimekkäät puolestapuhujat, jonka markkinat ja lisäarvo ovat kyseenalaisia ja jonka käsitteistö on jatkuvassa luomisen tilassa. Tanssitaide on sisällöltään ja muodoiltaan heterogeeninen, ja sivuaa sekä muuta esittävää taidetta tai kuvataidetta.

Tanssin dokumentaatiosta puhuttaessa on pidettävä mielessä siihen sisältyvä monimuotoisuus. Uskon, että dokumentaatiolla on suuri merkitys siinä, miten tanssitaidetta voidaan käsitteellistää, sitä käsittelevää kieltä kehittää ja minkälaisia mielikuvia sillä halutaan luoda tulevaisuuteen. Tanssin dokumentaatio on siis samanaikaisesti säilyttävää ja uutta luovaa.

 Liisa Pentti