Tanssitaiteen verkkolehti

TAITEEN TOIMIJAT


10.12.2012   |   Liisa Vihmanen

Vain lumi puuttui: Lumikuningatar rikkoo baletin sääntöjä hyvällä maulla

”Lumikuningatar on yksi niistä tarinoista, joita isoäitini luki minulle. Uskoin, että Lumikuningatar tapahtuu Suomessa. Isossa, kylmässä pohjolassa. Kun olen nyt täällä, minusta oli sopivaa tarttua siihen”.

Kenneth Greven luoma Lumikuningatar –baletti on ollut huikea yleisömenestys. Tammikuun lisäesitykset myytiin loppuun muutamassa tunnissa, ja ensi joulun näytöksiin voi varata jo lippuja. Kenneth Greve kertoo, että suosio oli yllätys, eikä hän muista saaneensa aikaisemmin kriitikoilta vastaavaa suitsutusta. Lopputulos ei ole pelkästään koreografi Greven ansiota. Hän muistaa mainita joukkueensa, joka yhdessä rakensi Lumikuningattaren, vaikka toisaalta ”onhan tämä minun lapseni”, toteaa baletinjohtaja Kenneth Greve.

Suomen Kansallisbaletin taiteellinen johtaja Kenneth Greve. Kuva Heikki Tuuli.

Lumikuningattaren nähtyään moni on sanonut, että esitys oli enemmän show kuin baletti: ”Olen iloinen jos ihmiset pitävät sitä show’na. Lumikuningatar ei ole perinteinen klassinen baletti, sen sanasto ei tule sieltä: Tanssiesityksessä on näyttelijä, äänimaailman luomiseen on käytetty surround -tekniikkaa, lavalle on tuotu kaikki laitteet, joita keksin pyytää. Jos olisi ollut pelkästään minusta kiinni, olisin heittänyt katsomoon 50 kiloa paperia, mutta se ei toiminut. Toisaalta esityksessä on hyvin vaativaa klassista tanssia ja usko minua – tanssijat tietävät, että kyse ei ole pelkästä kevyestä show’sta”, vakuuttaa Kenneth Greve.

”Provosointi on asioiden laittamista liikkeeseen”, jatkaa Greve. ”Halusin Lumikuningattaren tulevan kauppatorille Segwaylla. Entisaikaan hänet olisi ehkä kannettu näyttämölle. Kun ensimmäisen kerran näin laitteen, minusta oli mahtavaa miten se ikään kuin lipui ilmassa. Ihmettelin, kuinka se voi pysyä pystyssä! Visuaalisesti siitä syntyy surrealistinen, mutta silti esteettisen kaunis liike. Se rikkoo baletin sääntöjä mutta väittäisin, että hyvällä maulla”.

Lumikuningattaren menestys on tärkeää myös Kansallisoopperan taloudelle. Vaikka kulttuuriministeri Paavo Arhinmäki menetti balettineitsyytensä Lumikuningattaren ensi-illassa, leikkauksia on luvassa. Esitys kuitenkin osoittaa, että baletilla on kysyntää, ja siitä voi tulla jopa myyntimenestys. Greve on muutenkin tuulettanut baletin markkinointia korostamalla tähtitanssijoita, tuotteistamalla esityksiä ja viemällä balettia Töölönlahden ulkopuolelle. Greven tanssifilosofiaan sopii myös se, että samassa esityksessä tanssitaan letkajenkkaa, nähdään tunteellinen pas de deux ja heitetään ilmoille villi tanssibattle tutussa ja varvastossuissa. Anything goes.

Liikkuessaan perinteisen balettiyleisön ulkopuolella Greve kertoo kuulevansa usein, etteivät ihmiset ymmärrä balettia. Lumikuningattaressa alleviivataan paksulla tussilla. Kertoja kertoo, mistä on kyse ja mitä seuraavaksi tapahtuu. Saman viestin voi lukea hieman eri sanoin myös näyttämön yläpaneelista. Lapsikatsojalle tanssin sanallistaminen voi olla viihtymisen kannalta tärkeää, mutta itse koin sen vieraaksi. Lumikuningattaresta on pyritty tekemään kaikin keinoin interaktiivinen ja käyttäjäystävällinen teos. “Esityksen anti on siinä, viihdyttääkö se katsojaa vai ei”, kiteyttää Kenneth Greve.

Lumikuningatar Andersenin satukirjassa, WSOY 1963, kuvitus Janusz Grabianski. Kuva Liisa Vihmanen.

Nykykoreografit tarttuvat harvoin valmiiksi kirjoitettuihin tarinoihin. Greven mukaan se johtuu siitä, että tarinat ovat äärettömän vaikeita toteuttaa. ”Jos vain kopioi valmiin tarinan pistämällä siihen tanssiaskeleita, niin jokainen näkee että kyse on kopiosta. Pitää luoda uusi tapa katsoa tarinaa ja kertoa se vähän eri tavalla liikkeiden kautta. Se on vaikeaa”, sanoo Greve. ”Jos liikkeillä halutaan kertoa tunteista, se onnistuu, mutta kerropa tarinaa!”, huokaisee baletinjohtaja. Kenneth Greve ratkaisi ongelman muistelemalla hänelle lapsena luettua satua.

H.C. Andersen loi Lumikuningatar -baletille raamit, mutta tarina muokkautui esitykseksi Kenneth Greven mielessä. ”Kertojan ääni edustaa omia toiveitani, joita olen poiminut Andersenin tekstistä.” Kenneth Greve toimii Suomessa Sisäasiainministeriön nimittämänä Etnisten suhteiden hyvän tahdon lähettiläänä. Suvaitsevaisuuden ja yhdenvertaisuuden viestit nousevat pintaan myös Lumikuningattaressa.

Greve uskoo, että juonellisilla baleteilla on kysyntää. On monia tarinoita joista saisi baletin. ”Tein Hamletin Etelä-Afrikassa. Tarina ahneudesta, petoksesta ja toteutumattomasta rakkaudesta on hyvin relevantti tänään. Jotain sellaista balettia haluaisin nähdä”, sanoo Greve.” Täytyy vain varmistaa, että nykykatsojilla on esitettäviin tarinoihin yhtymäkohtia. Aina minulla ei ole kosketuskohtaa edes 50-luvun mustavalkoisiin elokuviin. Niissä nähty käytös on kuin toiselta planeetalta. Kun katsoin niitä lasteni kanssa, heille ne olivat terveisiä Marsista”.

Lumikuningatar Andersenin satukirjassa, WSOY 1963, kuvitus Janusz Grabianski. Kuva Liisa Vihmanen.

Kenneth Greven toista kautta baletin johdossa on jäljellä puolitoista vuotta. Omista suunnitelmistaan jatkon suhteen hän vaikenee.

Raha ei ole baletin taiteelliselle johtajalle ykkösteema, se mitä hän haluaa. ”Kaikki on hyvin niin kauan kuin Kansallisbaletti ja sen tanssijat ovat omistautuneita työlleen ja sille riittää yleisöä, joka haluaa tulla katsomaan esityksiä. Jos ei ole intohimoa tehdä tätä työtä, niin raha ei auta. Intohimo on se, mitä pitää viljellä ja varjella”.

Greven mukaan Kansallisbaletilla on nyt hyvä tilanne. Baletilla on ollut nouseva käyrä ja hänen velvollisuutensa on pitää huolta, että se nousee edelleen. Mutta liian tyytyväinen ei saa olla, rima täytyy säilyttää korkealla: ”Minun on kyettävä säilyttämään nälkä ja into tähän työhön”, sanoo Greve. ”Se minulla on, en ole liian tyytyväinen, mutta meillä on monia hyviä mahdollisuuksia edessä”.

Mutta palataan vielä Lumikuningattareen: ”En ole maailman paras koreografi, en aio kilpailla John Neumeyerin tai Jiri Kyliànin kanssa. En voi, enkä halua kilpailla heidän kanssaan. Sen sijaan voin kasvattaa kokonaisen uuden sukupolven siihen, että baletti on hauskaa, sinne on mukava mennä, se on kaunista, se sai minut itkemään, nauramaan ja vähän pelkäämäänkin. Ja että he haluavat tulla takaisin. Uskon, että tällaisia ihmisiä tulee aina olemaan.”

Kenneth Greve sanoo, että baletissa käyminen on kuin antaisi itselleen lahjan. Lahjan, joka rikastuttaa elämää.

Liisa Vihmanen

Kirjoittaja on Ylen toimittaja, joka laittoi 7-vuotiaana balettitossut jalkaansa, eikä ole saanut niitä vieläkään pois.