Tanssitaiteen verkkolehti

ARVIOT


02.10.2006   |   Karoliina Korpilahti

Totentanz (Riitta Pasanen-Willberg), Ateneum-sali, Helsinki, ensi-ilta 19.9.2006

Karoliina Yli-Honko: Mystiikan ja inhimillisyyden solmukohtia
Riitta Pasanen-Willbergin tunnelmasta ja tyylilajista toiseen liikkuva koreografia Totentanz – kummallinen tanssi elämässä on täynnä symboliikkaa. Parhaimmillaan se on vangitsevan kiehtova mysteeri, mutta pahimmillaan kuin olympialaisten avajaisspektaakkeli.


Totentanz, kor. Riitta Pasanen-Willberg
Kuva: Sanna Ikäläinen

Totentanz
Koreografia: Riitta Pasanen-Willberg
Tanssi: Sara-Maija Kaustinen, Tanja Kuisma, Kirsi Oinonen, Michaêl Stoecel, Riitta Pasanen-Willberg, Liisa Pentti
Puvut: Leena Nurmi
Valosuunnittelu: Timo Nurmi

Ateneum-sali, Helsinki 19.9.-1.10.2006


 

Mystiikan ja inhimillisyyden solmukohtia

Totentanzin (suom. kuoleman tanssi) innoittajana on koreografille toiminut myöhäiskeskiaikainen allegorinen maalaus kuoleman tanssista. Siinä luurankohahmoon henkilöitynyt kuolema johdattaa ihmisiä tanssien kohti hautaa. Aihe oli yleinen sotien, nälän ja erityisesti Mustan surman niittäessä eurooppalaista väestöä äkilliseen kuolemaan. Kuoleman tanssi -aiheella ihmisiä muistutettiin maallisen elämän väliaikaisuudesta ja nautintojen turhamaisuudesta: kukaan ei voi välttyä kuolemalta, eivät edes korkea-arvoiset tai vaikutusvaltaiset henkilöt.

Nykyisin Tallinnan Nigulisten kirkkoon sijoitetun Totentanz-maalauksen säilyneen osan tunteminen auttaa merkittävästi Pasanen-Willbergin teoksen tulkitsemista tai ainakin tarjoaa siihen yhden, tekijälläkin mielessä olleen näkökulman. Itselleni maalauksen tunteminen toi teoksen katsomiseen syvyyttä ja moniulotteisuutta, toisaalta en pystynyt irtautumaan maalauksen tematiikasta ja siihen liittyvistä seikoista koko esityksen aikana.

Pasanen-Willberg tekee eron itsensä ja muiden tanssijoiden välillä. Hän tanssii itse vain teoksen alussa johdantomaisen soolon, jonka jälkeen vasta muut tulevat lavalle. Voisikohan tämän rinnastaa Totentanz-maalauksen hierarkiaan, jossa ihmiset tanssivat kuolemaa kohti tarkassa järjestyksessä korkea-arvoisimmat ensin? Pasanen-Willbergin soolo on pehmeä, keinuvaliikkeinen ja rauhallinen. Timo Nurmisen suunnittelemat valot tuovat alkusoolon aikana mieleen kirkon lasimaalausikkunoista lattiaan muodostuvat valokuviot. Mielleyhtymä kirkosta jatkuu maalaukseen, joka on oletettavasti alkujaan sijainnut keskiaikaisen kirkkosalin hämärässä.

Varjot muistuttavat minua läpi teoksen haamujen ja kuoleman läsnäolosta. Varjoja teoksessa on myös videoprojisoinnin muodossa, jossa teokseen tuodaan toinen teos: australialaisen Russel Dumas’n, Susan Norrien ja Paul Healyn tanssivideo 49 Holt Street. Video toimii taustaelementtinä ja varjokuvana, ikään kuin toisena ulottuvuutena sen sijaan, että se olisi vuorovaikutuksessa reaalisen tanssiesityksen tanssijoiden kanssa.

Totentanzin viisi muuta tanssijaa luovat hyvällä tavalla rosoisen joukon, jonka vahvuutena on sen yksilöllisyys. On hienoa nähdä erilaisia ja eri lähtökohdista tulevia tanssijoita yhdessä, jolloin dynamiikasta tulee kiinnostava. Erityisesti mieleeni jäi koreografina tutumman Liisa Pentin tanssijan työ sisäisessä tasapainoisuudessaan. Tanssitaiteen maisteri, tanssinopettaja Kirsi Oinonen loisti pippurisella jäntevyydellä ja tarkkuudella. Mickael Stoeckel on tyynen voimakas, Tanja Kuisma yhdistää ylevän holtittomuuteen ja Sara-Maija Kaustinen jyrää pirueteissa, jääden muuten hieman persoonattomaksi.

Liikkeissä oli mielestäni vaikutteita keskiaikaisen kuoleman tanssi -aiheen lisäksi myös muun muassa itämaisista taistelulajeista sekä pyörivistä dervisseistä. Tunnetiloissa liikutaan enemmän maalauksen aihepiirissä, surussa, lohduttamisessa ja aggressiivisuudessa, mutta mukana on myös inhimillisiä kohtaamisia ystävyydessä ja rakkaudessa.

Totentanzissa liike oli se tekijä, joka piti minut otteessaan. Myös tanssijoiden suhde toisiinsa ja kommunikointi antoivat tähän oman, kokonaisen panoksensa. Musiikki oli itselleni hieman liian mauton pala nieltäväksi kun siinä haluttiin väkisin tuoda mukaan keskiaikaista maailmaa latinalla (tai vanhalla italialla) klassisesti laulettuna, tökeröihin konebiittimiksauksiin yhdistettynä.

Karoliina Yli-Honko

Karoliina Yli-Honko

Kirjoittaja on estetiikan opiskelija ja tanssin harrastaja. Hän on opiskellut Helsingin Yliopiston Humanistisessa tiedekunnassa vuodesta 2000, Taiteiden tutkimuksen laitoksella vuodesta 2002. Estetiikan lisäksi hän opiskelee mm. taidehistoriaa ja Latinalaisen Amerikan tutkimusta. Yli-Honko on kiinnostunut kokonaisvaltaisesti kulttuurista, mutta erityisesti tanssista ja siihen liittyvistä lieveilmiöistä. Hän kirjoittaa säännöllisesti Liikekieli.comiin sekä estetiikan opiskelijoiden omaan nettilehteen Ärsykkeeseen (www.rsyke.org).