Tanssitaiteen verkkolehti

ARVIOT


21.11.2012   |   Essi Syren

Heidi Klein Baltic Circle -festivaalilla

Essi Syrén: ”Baltic Circle -festivaalin viimeisenä päivänä Suvilahden Tiivistämössä pohdittiin identiteettejä, perhesuhteita sekä nimiä ja merkityksiä niiden takana.”

Nina Vurdelja: ”Contemporary enough. Postmodern. Intense.”

__________________________________________________________________________

Kevyesti nimistä ja identiteeteistä

Anni Ojasen ja Heidi Lindin Heidi Klein-esityksen katsojille jaettiin heti ovella tulkkauslaitteet, joiden kanavia vaihtamalla oli mahdollista seurata esityksen päällekkäisiä tapahtumia.  Tämän jälkeen katsojat saivat vapaasti liikkua esitystilan neljän erilaisen pisteen välillä. Yhdellä pisteellä Anni Ojanen käsitteli videoin ja dokumentein nimenmuutosprosessiaan, toisella Heidi Lind pohti performanssin ja videokuvan keinoin Pikku Heidin tarinaa, kolmannella pisteellä oli mahdollista lukea ja selailla erilaisia Heidi-kirjoja BBC:n radiokuunnelman pyöriessä taustalla, ja neljännellä saattoi syventyä kuuntelemaan radiofilosofikaksikko Tuomas Nevanlinnan ja Jukka Relanderin polveilevaa keskustelua otsikolla Kevyesti Saksassa. Kysymykset synnyttivät kysymyksiä, keskustelu synnytti keskustelua, artikkelin muotoon tiivistettynä se näyttää suunnilleen seuraavalta.

Heidi: Kaksikymmentäviisi vuotta sitten vanhempani tekivät kohtalokkaan päätöksen ja nimekseni tuli Minnan sijaan Heidi. Lapsena minulle luettiin usein kuvakirjaa, joka kertoi Sveitsin Alpeilla isoisänsä kanssa asuvasta kaimastani, viimeisimmän Heidi-kirjani sain kuusi vuotta sitten ylioppilaslahjaksi. Vuosien saatossa vitsi alkoi toistaa väsyttävällä tavalla itseään, mutta silti, tai ehkä juuri siksi, löysin lopulta itseni eräänä marraskuisena sunnuntai-iltana toiselta puolelta kaupunkia katsomasta Anni Ojasen ja Heidi Lindin esitystä Heidi Klein. Nimen vuoksi, tietenkin.

Kuten toinen kaimani Heidi Lind, en ole lukenut ainoatakaan Johanna Spyrin alkuperäisistä romaaneista. En ole käynyt lähelläkään Alppeja, kammoan käkikelloja ja puhun saksaa parhaimmillaankin välttävästi. Nimi näyttäisi olevan ainoa asia, joka yhdistää minut ja Spyrin luoman fiktiivisen hahmon. Vieläkö joku väittää sen silti olevan enne?

Essi: Nomen est omen. Mutta entä jos ihminen vaihtaakin nimensä? Kuinka paljon nimi vaikuttaa identiteettiimme? Näitä kysymyksiä pohtii toinen esityksen taiteilijoista, Anni Klein, joka vaihtoi sukunimensä Ojasesta Kleiniksi.

Annin nimenvaihdosprosessi, joka tuodaan esille monenlaisilla dokumenteilla sähköposteista numerologin vastaanotolla kuvattuun videoon, kehkeytyy lopulta kysymys taiteilijan identiteetistä. Kleinhan mukavasti tuo mieleen muun muassa taiteilija Yves Kleinin. Taiteilijat Tristan Tzarasta George Orwelliin ovat tulleet tunnetuksi itse keksimillään nimillä. Usealla nimellä tekstejä julkaissut portugalilainen kirjailija Fernando Pessoa teki nimenvaihtamisesta taidetta: jokaisella hänen pseudonyymeistään oli oma historiansa ja kirjoitustyylinsä. Pystyykö ihmistä ylipäätään nimeämään vain yhdellä, vanhempien valitsemalla nimellä?

Heidi: Anni Ojasen/Kleinin tavoin Heidi Lind vaihtoi esitystä varten sukunimensä Soidinsaloksi. Tekijöiden haastattelussa hän kertoi sukunimen vaihtamisen liittyneen vanhempien eroon, perheen hajoamiseen ja siihen oivallukseen, että taiteilijan todellinen ydinperhe on hän itse ja hänen kolme koiraansa. Perhe ei edellytä yhteistä nimeä tai geeniperimää.

Lind/Soidinsalo käsittelee omassa osuudessaan performanssinomaisesti Heidi-nimeen liittyviä assosiaatioita. Taustavideolla hanet nähdään tirolilaispukuun pukeutuneena kesämökkimaisemissa seuranaan vanha mies, jonka katsoja väistämättä arvaa kirjan tarinan mukaisesti hänen isoisäkseen. Taiteilija kokeilee ylleen Spyrin Heidin roolia ja tuo sen suomalaiseen todellisuuteen mäntyjen keskelle, paljastaen samalla hahmon epätodellisuuden. Pikku Heidin ikuisessa auringonpaisteessa Alpeilla kirmaavassa hahmossa on jotain liian naiivia ja arkkityyppistä. Videon päälle Lind/Soidinsalo puhuu erilaisia mahdollisia kohtaloita, joita Heidi-nimisellä henkilöllä voisi olla. Ehkä hän asui sittenkin Alppien sijaan Singaporessa tai Helsingissä? Ehkä hän ei ollut onnellinen Alpeilla alun perinkään?

Essi: Oman lisänsä esitykseen toivat filosofikaksikko Tuomas Nevanlinna ja Jukka Relander, jotka keskustelivat Tukevasti ilmassa -ohjelmasta tutulla tyylillään nimen luomasta identiteetistä. Keskustelu rönsysi sanonnan ’rakkaalla lapsella on monta nimeä’ analyysistä Alppeihin ja Immanuel Kantin ylevän käsitteeseen.  Filosofien keskusteluun oli mukava ajoittain solahtaa kesken kaiken ja seurata ajatusten virran mukana jonkin aikaa.

Kaiken kaikkiaan esityksen erilaiset osaset loksahtivat paikalleen. Harvoin näkee tällaisia esityksiä: suuria kysymyksiä identiteetistä käsitellään nasevasti, älykkäästi mutta kuitenkin helppotajuisesti ja turhia kikkailematta.

Essi Syrén
Kirjoittaja on teatterialan sekatyöläinen, jonka kiinnostuksen kohteet ulottuvat kaikenlaisista esitystaiteen muodoista kuvataiteeseen ja kirjallisuuteen. Teatteritiedettä ja teoreettista filosofiaa opiskellut Syrén työskentelee tällä hetkellä näytelmäkirjallisuuden parissa.

Heidi Vehmas
Kirjoittaja on Helsingissä asuva taidehistorian opiskelija, joka valmistelee parhaillaan gradua liikkuvista veistoksista ja tarkastelee tanssia kuvataiteen tutkijan silmin.

_____________________________________________________________________________

Names in Spaces

Heidi Klein  is the performance about names, identities and Alpine views.
Contemporary enough. Postmodern. Intense.

Names for people. Where do these come from, what do they mean? From representation to perception – are our names for us, or for the others?  Names for things. Does the concept precede the object, or vice versa? Naming as understanding and naturalization of strange. Making known out of unknown.
Both authors-Anni Klein (formerly Ojanen) and Heidi Soidinsalo (formerly Lind) changed their names prior to the performance.

What I would point out as outstanding  feature of the performance is the use of space. By the means of headphones four (virtual) spaces are set into one concrete performance space. The soundscapes overlap and mix, giving the impression of postmodern chaos and fragmented, distorted, parallel realities.

Thematic, spatial and sound multiplication is provided by simultaneous performance at four pavilions distributed through the space. The first, or 0 pavilion consist of TV screen, playing a two philosophers’ radio show -conversation ’Lightly in Germany’. By large part it goes about Plato, (German) language and translation. The show is in Finnish, with English subtitles. This content requires attention.
At the next, pavilion 1, audience can listen to the BBC radio play Heidi aus den Bergen (1880). On the green surface there are some Heidi books, whom the visitors are kindly asked to touch. The books are in Finnish, German, English. It is calming, relaxing oasis. One can sit, listen to the radio drama, read, isolated from hectic realities just a couple meters away.

At the pavilion 2, Heidi Soidinsalo plays Heidi sound and video. Her figure is dominating the stage. It is she who owns this space. The sound, innovative remix of human voice and some chilling beat, echoes through the real concrete space. In the background, the footage of Heidi and older man (assuming her grandfather) is being screened.

Finally, the pavilion 3 presents Anni Klein playing Klein video. She does some random internet surfing, plays music, fills in applications for artist grants. The pavilions 2 and 3 are connected,  the smaller screens on each show the footage from the other one.

The children’s tale character, girl Heidi, is one of the major motives in the performance. Somewhere between the fragmented spaces, performer Heidi ….speaks about own experience of having that name: ’What really happened to Heidi and what happened to another Heidi? ’

Vocal portraits of names, confessions, narrating, bodyprinting as leaving traces, among other elements, in coherent and interestingly organized way support the highlight on the identity, uniqueness, signs and meanings.

The active spectatorship in this performance should be further discussed here. Visually and acoustically the audience is offered a spectrum of choice. It goes even further, when considered  that visual content of  each of the four separate performances can be combined with soundscapes from three others, plus the ’original’ one. Wow much complexity do we really want? What is given the preference-details or the whole?

As explained above, visitors are dealing with variety of (sound)spaces. Four different actions are going on, and the visitor therefore has to decide which one to focus on. Staying at one island in the wider space, the other parts of the performance-or performances in small- are being missed. The spectator/listener is placed into specific position within lonely crowd: we are not necessarily watching the same performance. Are we together here, or dispersed in spaces within this room, and even out of it, somewhere in Alps?
Whom are we sharing our impressions and sensations with?  When does be together become feel together? And when does it stop?  How far you dare to go alone?

Nina Vurdelja
MAIPR student, studied  Ba Journalism and Ma Cultural Studies at University of Belgrade, and worked for  theatre festivals MESS in Sarajevo and BITEF in Belgrade.

***

Lind & Ojanen: Heidi Klein 
Credits: Heidi Lind, Anni Ojanen, Jani-Matti Salo, Ville Vierikko & Eeva Suutari-Saatsi
Produced by: Lind & Ojanen, Baltic Circle & Centre for Practice as Research in Theatre
Supported by: Arts Council of Finland, Alfred Kordelin Foundation & Tekijä – Theatre Touring Network project.