Tanssitaiteen verkkolehti

TYÖPÄIVÄKIRJAT


31.10.2008   |   Iina Taijonlahti

Kahdeksan päivää elävänä patsaana

Itävaltalainen koreografi Willi Dorner saapui elokuussa Helsinkiin tekemään teostaan Bodies in Urban Space Kiasman Urb-festivaalille. Kyseessä oli Willin luoma konsepti, jossa hän luo eläviä patsaita kaupunkitiloihin paikallisten tanssijoiden kanssa. Osallistuin reilun viikon kestäneeseen teoksen tekoprosessiin yhtenä kolmestatoista tanssijasta.

 


 

Kertakäyttökameran kuvat: Iitu Ojanen

Lauantai 2.8.2008

Tapasimme aurinkoisena lauantaiaamuna Kiasmalla. Viimeksi olimme nähneet toisemme Willin koetanssitilaisuudessa huhtikuussa. Mukana oli myös uusia kasvoja, Willin assistentit britti Mick ja suomalainen Satu. Willi oli käynyt ennalta tutustumassa reittiin, jonka varrelle muodostaisimme eläviä patsaita. Hän oli kuvannut runsaasti eri vaihtoehtoja ja katselimme kuvamateriaalin yhdessä läpi. Satu oli toiminut Willin assistenttina pitkään ja hän kertoi miten työskentely tulisi tapahtumaan käytännössä. Juttelimme myös aikataulusta ja vaatetuksesta. Koska kyseessä oli konsepti, joka toteutettiin samanlaisena kaikissa kaupungeissa, oli tärkeää että vaatetuksemme olisi yhtenäinen. Vaatteiden tuli olla värikkäitä, päässä piti olla joko huppu tai pipo ja paljasta ihopintaa ei saanut näkyä. Oli myös hyvä suojata kyynärpäät ja polvet, sillä ne tulisivat olemaan koetuksella teoksessa. Jalkineiden oli hyvä kestää kiipeilyä ja juoksemista.

Pidemmittä puheitta siirryimme itse toimintaan, eli lähdimme ensimmäiselle spotille, Kiasman edessä sijaitsevalle rautatiekiskopylväälle. Äidin kutoma pipo päässä olo tuntui turvallisemmalta ja auringon porotuksesta huolimatta pidin pipon päässä. Pylväs oli kolmion mallinen ylhäältäpäin katsottuna ja sen läpi meni kapeita tukipylväitä. Pylväs soveltui siis erinomaisesti ihmiskasan pystyttämiseen.

Anna kokeili pohjalla niskaseisonta-asentoa, Leila taiteili itsensä Annan ja sivupylväiden varaan. Willi ehdotti minulle ylintä paikkaa, jonne piti sukeltaa pää edellä poikkipylvään yli. Autot ja raitiovaunut menivät todella läheltä ohi ja useita ihmisiä oli jo kerääntynyt seuraamaan puuhasteluamme. Pääni meni pyörälle kaikista ympärillä tapahtuvista impulsseista ja kolautin otsani poikkipylvääseen. Onneksi kukaan ei huomannut, ajattelin, purin huulta ja jatkoin sukeltamista kasaan sentti sentiltä Willin ohjeiden mukaisesti. Jostain syystä (pää alaspäin johtuvasta asennosta en ihan täysin hahmottanut miksi) en ollut sopiva siihen koloon ja Pauliina otti paikkani tornin huipulta. Spotti jätettiin hautumaan ja jatkoimme matkaa seuraavaan kohteeseen.
Bodies in Urban Space
Osa meistä olikin lähtenyt muodostamaan seuraavaa patsasta Mickin johdolla. Meeri ja Linda olivat saaneet itsensä kaksin kerroin taiteiltua Nordean seinässä olevaan syvennykseen. Linda keikkui melko korkealla ihan kuin olisi kotonaan ollut. Tytöt jäivät tutkimaan vielä Nordean syvennystä ja aloimme pystyttää Sokoksen metrosisäänkäynnin ikkunaan patsasta Mickin ohjeiden mukaan.

Oli jännä huomata, ettei meidän tarvinnut kuin seisoa paikallamme ja tuumailla, kun jo keräsimme osaksemme runsaasti uteliaita katseita. Ihmiset tuntuvat usein aistivan kun käynnissä on jotain normaalista poikkeavaa. Osaksi myös siihen perustuu Willin konseptin toimivuus.

”Mitä tää nyt on?” ja muita vastaavia kysymyksiä kuului päivän aikana useasti. Kaikenkaikkiaan vastaanotto oli positiivista ja saimme ensimmäisenä päivänä työskennellä melko rauhassa. Tästä on kiittäminen tuottajaamme Rikua, joka hoiti lupa-asioiden lomassa haavojen desinfioinnin ja toimi myös välillä konkreettisesti tukena, jotta pääsimme kiipeämään spotteihin ja niistä pois.

Pidimme tunnin ruokatauon ja jatkoimme vielä iltapäivän työskentelyä. Yllättävän nopeasti aika kului, yhden patsaan pystyttämiseen tarvitaan todella paljon hienosääntöä. Patsaita ei voi täysin ennalta suunnitella, koska ihmisten mittasuhteet ovat niin yksilöllisiä. Etenkin lantion osa vakauttajana oli tärkeä, jo kahden ihmisen rakennelma ilman lantioiden tukipistettä oli epävakaa.

Päivän loputtua olimme saaneet varsinaisesti reitistä tehtyä vasta murto-osan, joten loppuviikosta tulisi työntäytteinen. Etenkin kun pari henkilöä oli joutunut jättäytymään ryhmästä pois muiden kiireiden takia ja meillä oli edelleen miehitysvajaus runsaasta rekrytoinnista huolimatta. Tämä tarkoitti meille enemmän patsaita ja nopeampia juoksuaskeleita, jotta ehtisimme itse esityksessä ennen yleisön tuloa muodostamaan seuraavan patsaan. Bodies in Urban Space

Kotiin päästyäni huomasin että kehoni ei niinkään ollut väsynyt, mieli sitävastoin oli. Aloin tehdä lihashuoltoa ja ilmeisesti en ollut ihan täysin tietoinen kehoni tilasta, sillä onnistuin niksauttamaan niskani vielä päivän päätteeksi. Aika huvittavaa, että tämä tapahtui kotona, olinhan vielä vähän aikaa keikkunut jossain parissa metrissä pää alaspäin.

Ennen nukkumaanmenoa huomasin käpertyväni pieneksi sikiöasentoon ja puristavani käsillä kiinni patjasta. Mietin, että heti kun on toisten varassa, niin pelottaa. Mietin pitäisikö hinata patja lattialle, mutta päätin pysytellä sängyssä. En ole koskaan tippunut sängystä, olen jo nukkunut sängyssä jo yli kaksikymmentä vuotta, osaan jo jotain, ajattelin ja uskalsin rentoutua.

Sunnuntai 3.8.2008

Uusi päivä. Omien alkulämmittelyiden jälkeen jatkoimme työskentelyä Kaartinkaupungista, esityksen reitin alkupäästä. Sää ei suosinut meitä yhtä hyvin kuin eilen, satoi ja tuuli kuin lokakuussa. Onneksi olin varautunut ulko-olosuhteisiin ja pakannut kassillisen vaatetta mukaan, pipoa, kaulahuivia ja lapasta.

Päivän aikana sukeltelin taas pää edellä moneen paikkaan tai sitten olin kippurassa jonkun alla tai päällä. Patsaaseen oli siinä mielessä ihana mennä, että siellä oli lämmin. Hetken päästä lämpö alkoi tuntua toisarvoiselta, kun paikat alkoivat puutua ja niihin alkoi sattua. Silloin täytyy vain keskittyä hengittämiseen ja yrittää päästä meditatiiviseen tilaan, jossa aika ja paikka kadottavat merkityksen. Itse huomasin, että joogin taidoissani oli vielä kehittymisen varaa.

Willi keksi kivan aidanaluspotin, joka oli meille erittäin helppo toteuttaa. Meidän piti vain ryömiä portin alle, niin että vyötäröstä alaspäin olisimme kadun puolella ja yläkehomme olisi portin sisäpuolella. Saimme itsemme juuri ängettyä sopiviin paikkoihin, kun näimme meitä kohden lähestyvän vihaisen sotilasunivormuun pukeutuneen henkilön. ”Nyt heti pois täältä, tämä on puolustusministeriön aluetta!”

Koetimme selittää, että olemme tekemässä tanssiteosta, mutta kyseinen henkilö ei ottanut puheitamme kuuleviin korviinsa ja lähdimme hinaamaan yläkehojamme pois portin välistä naureskellen. Ilmeisesti hän oli luullut, että yritimme terrori-iskua puolustusministeriöön. Riku jäi selvittämään asiaa kyseisen tahon kanssa ja me jatkoimme seuraavalle spotille.

Myös poliisit kävivät jututtamassa meitä päivän aikana, onneksi Rikulla oli kasa lupapapereita mukanaan ja hän lupasi selvittää maanantaina parin muun spotin kohtaloa. Sateisena suunnuntaina oli sikäli mukava työskennellä, että kaupungilla oli hiljaisempaa ja autojen ja ihmisten väistelyyn ei tarvinnut kuluttaa niin paljon energiaa. Olin nimittäin alkanut huomata, että kaupungilla työskentely oli itseasiassa aika stressaavaa sekä keholle että mielelle.

Osa meistä alkoi olla todella jäässä iltapäivästä ja kun vielä rankka vesisade yllätti meidät, kun olimme tekemässä spottia taivasalla, niin päätimme jatkaa työskentelyä Esplanaadin puistosta seuraavana aamuna. Bodies in Urban Space

Maanantai 4.8.2008

Aloitimme aamun perinteisellä juoksulenkillä, jonka jälkeen lämmittelimme Töölön puistossa. Tulisimme juoksemaan teoksessa paljon, koska meidän oli ehdittävä yleisöä ennen seuraavalle spotille, niinpä sitä oli hyvä harjoitella. Itse rakastan juoksemista, joten siitä osuudesta luulen selviytyväni kutakuinkin hyvin.

Juokseminen myös auttoi purkamaan kehoon ja mieleen syntynyttä jännitystä. Huomasin että aloin käydä ylikierroksilla. Kahdeksan tuntia päivässä kaupunkiympäristössä alkoi tuntua, tunsin vertautuvani rottakokeiden rottiin, jotka viettivät aikaa liian ahtaissa olosuhteissa ja niiden kortisolitasot nousivat huippuunsa.

Willillä oli minulle, ryhmän pienikokoisimmalle, tälle päivälle runsaasti spotteja, joita hän halusi kokeilla. Willin nostaessa minua jaloista pää alaspäin onnistuin mahtumaan tikkusuorana metalliritilän ja seinän väliin, niin että käteni eivät tukeneet pysymistäni kohteessa. Pitkällisen kokeilemisen jälkeen löysimme ritilästä sellaisen kohdan, johon pystyin tukeutumaan lantiollani ja jalkapöydillä nilkkojen ollessa voimakkaasti taitetut. Jostain syystä Willi ei ollut kuitenkaan tyytyväinen ja jatkoimme matkaa.

Myöhemmin iltapäivällä jouduin kohtaamaan rajani, kun Willi halusi minun kiipeävän kahdessa ja puolessa metrissä olevaan seinään syvennykseen. Seinän pinta oli todella liukas ja likainen, joka esti kunnon otteiden saamista. Syvennyksessä minun olisi pitänyt vielä saada itseni pää alaspäin olevaan kippura-asentoon, jossa tukipisteeni olisivat polvissa ja takapuolessa. Kokeilin kiipeämistä pariin otteeseen, mutta totesin sen liian riskialttiiksi. Olin kuitenkin harrastanut kiipeilyä ja tiesin milloin ote pitää ja milloin ei. Lisäksi oli otettava huomioon, että minun täytyisi varsinaisessa esityksessä pystyä pysymään itse asennossa useita minuutteja ilman alla olevia varmistajia, jotka ottaisivat minut vastaan mikäli sattuisin tippumaan. Hieno spotti ja soolon paikka, mutta luotin kehooni, joka sanoi ei.

Tiistai 5.8.2008

Huonoja uutisia. Osa meistä oli sairastunut, sillä sää oli jatkunut sateisena ja poikkeuksellisen kylmänä. Itse kärsin omituisista vatsavaivoista, ruoka ei tuntunut sulavan ja edellisen yön pyörin sängyssä vatsan valvottamana. Emme myöskään olleet saaneet ryhmään kaipaamaamme miesvahvistusta, joutuisimme tekemään esityksen vajaalla miehityksellä ja naisenergialla. Onneksi meillä oli Mick, joka olikin jaksanut kärsivällisesti tarjoutua pohjapilariksi.

Sää oli vain huonontunut, etenkin Kaartinkaupungissa merituuli oli todella voimakas. Iltapäivästä aloin tuntea etten enää kyennyt pitämään itsestäni huolta, kehoni oli stressaantunut kasoista, ihmisistä, autoista…Autot ajoivat todella läheltä. Koska meitä oli niin vähän, Willillä meni paljon aikaa miettiä patsaita ja me jouduimme odottamaan kylmissämme pitkiä aikoja. Totesin että minun on parempi lähteä kotiin lepäämään, jotta olen kunnossa loppuviikosta ja esityksistä.

Kotimatkalla onnistuin vielä jättämään sormeni vessan oven väliin, joka vahvisti että olin tehnyt tilani suhteen oikean päätöksen. Tässäkin teoksessa päti vanha tuttu sääntö, jokainen huolehtii loppupeleissä itse omasta hyvinvoinnistaan ja omista rajoistaan.

Keskiviikko 6.8.2008

Lepo teki hyvää, sain nukuttua ja vatsakin oli rauhoittunut. Linda kertoi kärsivänsä samanlaisista oireista, joten saattoi olla että liikkeellä oli joku vatsapöpö.

Sain kivuta kolmessa patsaassa Leilan päälle. Mietin tunsiko hän ihoaan vasten, kun räpsytin silmiäni. Tunsin kulmaan pystytettävässä kasassa miten Satun silmäripset räpsivät reittäni vasten. Mietin myös, tunsiko Leila miten vatsani kurni. Kyllä, tämä on intiimein teos, missä olen koskaan ollut mukana.

Aurinko paistoi ja Helsingin Sanomien kuvausryhmä kävi ihmettelemässä toimintaamme. Päivän aikana Riku vilautteli useaan otteeseen lupapapereita poliisille, kummallista ettei virkavalta jo tiennyt mistä tässä on kyse!

Vaatteet alkoivat olla melko mustia kuluneen viikon jäljiltä. Ja ne haisivat pulunkakalta. Sen todella haistoi, kuten todettu, aika läheisissä tunnelmissahan tässä teoksessa joutuu olemaan kanssatanssijoiden kanssa.

Torstai 7.8.2008

Aamusta aloimme rakentaa viimeisiä patsaita ennen kenraalia. Perjantaille oli luvattu kunnon myrskyä, mutta emme ehtineet murehtia sitä.

Kaikesta paineesta huolimatta aloin löytää rauhan patsaassa olemisessa. Tai sitten se joutui juuri kaikesta säätämisestä, mitä tapahtui sen jälkeen kun tuli pois vakaasta patsaasta. Patsaassa ollessa kun ei voi kuin keskittyä hengittämiseen. Vielä yksi sisään- ja uloshengitys, sisään ja ulos, sisään ja ulos. Niin sai itsensä huijattua jaksamaan, vaikka tunto katoaisi jäsenistä. Ja kun kuunteli lintujen laulua, jos spotti sattui olemaan puiden läheisyydessä. Usein myös skannasin mielessäni tukipisteitä, yritin täten kertoa itselleni ettei minulla ollut mitään pelättävää, olihan minulla kuitenkin tietyt pisteet, kuten esimerkiksi takapuoli ja jalkapohjat, tuetut vakaasti joko toiseen henkilöön tai  muuhun pintaan.

Iltapäivällä kenraalissa juoksimme patsailta toisille ja yritimme sitkeästi sinnitellä mahdollisimman kauan itse patsaista. Yksi säännöistä kun oli, että saisimme purkaa patsaan vasta sitten kun Willi sanoisi nimemme. Koetimme ensin sanalla ”ok”, mutta sitten joku fiksu sivustaseuraaja keksi tämän salasanan ja luovuimme sekoilun välttämiseksi sanan käytöstä.

Patsaille alkoi muodostua hauskoja nimiä kuten ”kebab people”. Tällä koodilla kutsuttiin ihmisiä, jotka osallistuivat kebab-ravintolan eteen pystytettävään patsaaseen.

Hyvin pitkän ja työntäytteisen päivän jälkeen olimme saaneet esityksen vihdoin ja viimein siihen kuosiin, että se oli valmis esitettäväksi huomenna, oli sää sitten millainen tahansa. Täytyi varautua kuljettamaan pyyhkeitä mukana, jotta saisimme pinnat kuivattua ennen spotteihin kiipeämistä.

Perjantai 8.8.2008

Aamulla satoi saavista kaataen, kastuin alushousuja myöten polkiessani toisiin harjoituksiin. Mietin, että jos iltapäivällä sataa näin paljon, meillä tuskin on ainuttakaan katsojaa.

Kokoonnuimme hyvissä ajoin lämmittelemään ja juoksimme tuttuun tapaan Töölönlahdella. Sade oli tauonnut juuri sopivasti ja aurinkokin pilkisteli pilviverhojen lomasta. Etenkin lonkankoukistajat olivat jumissa ”sykkyräasennoista”. Juoksiessani Designmuseon eteen, josta esityksen oli määrä alkaa, aloin tuntea lievää endorfiinihumalaa ja kivut unohtuivat. Bodies in Urban Space

Esityksessä meitä hämäsivät laajalle hajantuneet ihmiset, emme jaksaneet pysyä patsaissa niin kauan että koko lössi oli valunut ohitsemme. Tämä sekoitti hieman esityksen rytmiä ja aiheutti hämmennystä.

Kattospotti Kasarmintorilla oli tietenkin märkä ja likainen, ja kun meidän kaikkien kuului maata siellä mahapuoli alaspäin, niin spotin jälkeen olimme ihan mustia vatsapuolilta.

Kun puikkelehdin juosten ihmisten lomasta seuraavalle spotille, tunsin valtavaa vapauden tunnetta. Kontrasti minuuttitolkulla kestävän täydellisen paikallaolemisen ja juoksemisen välillä oli huima.

Lauantai 9.8.2008

Lauantain esitys onnistui erinomaisesti, suurin osa noin neljästäkymmenestä patsaasta onnistui lähes täydellisesti, eli pystyimme pysymään asennoissa kunnes Willi antoi luvan purkaa patsaat.

Opin projektin aikan paljon etenkin antamisesta, ottamisesta, tukemisesta ja luottamuksesta. Oman kehon kuuntelemisesta opin myös paljon, jos keho vastustaa asentoon menoa, siinä asennossa on todennäköisesti jotain vialla.

Esiintymisvaatteita en muuten saanut enää pesussa puhtaiksi. Nyt tiedän myös Helsingin likaisimmat paikat.
Iina Taijonlahti
Iina Taijonlahti

Kirjoittaja on opiskellut mm. Tampereen taiteen ja viestinnän oppilaitoksessa käsikirjoittamista ja elokuvaohjausta. Hän työskentelee pääasiallisesti liikkeen kanssa, toimii pilatesohjaajana, tanssijana ja koreografina.