Tanssitaiteen verkkolehti

ARVIOT


26.07.2006   |   Veli Lehtovaara

Numen (Arja Raatikainen), Täydenkuun tanssit 2006

Karoliina Yli-Honko: Kiteytynyt ja unenomainen avajaisteos
Arja Raatikaisen Täydenkuun tanssit -festivaalilla kantaesitetty teos Numen vakuutti eheällä maailmallaan, mutta ilmassa oli kuitenkin pientä ensi-illan jännitystä. Lue

Veli Lehtovaara: Kokonainen nykytanssiteos
Raatikainen oli ammentanut teoksen aihemaailmaan paljon vaikutteita myyteistä. Koko keho ja erityisesti kädet muodostivat figuratiivisia ja symbolisia merkityksiä. Lue

Valon varjollaMia Kivinen: Fyysisyyttä ilman väkivaltaa
Numen näkyy ja kuuluu ihmisen luonnollisessa rytmissä. Lue


Kuva: Tanja Ahola

Numen, Arja Raatikainen, kuva Tanja Ahola

Numen

Koreografia: Arja Raatikainen
Tanssi: Jonna Eiskonen, Jenni-Elina Lehto, Terhi Vaimala
Lavastus- ja valosuunnittelu: Jukka Huitila
Äänisuunnittelu: Antti Nykyri
Pukusuunnittelu: Marja Uusitalo

Kantaesitys: 25.7.2006 Inmet-Areena, Täydenkuun Tanssit -festivaali, Pyhäjärvi

Kiteytynyt ja unenomainen avajaisteos

Numen-teoksessa on paljon pelkistettyä siinä mielessä, että kaikessa on keskitytty olennaisiin ratkaisuihin ja muotoihin. Liikkeet ovat teoksen hidastempoisissa osioissa kuin energian tehotiivistettä, nopeasti tehdyissä sarjoissa puolestaan virtaavuus katkaistaan yllättävän leikkaavilla aksenteilla. Liikekieli on muutenkin suoralinjaista ja hyvin harkittua. Koreografia tapahtuu pitkälti lattiatasossa tai lähellä sitä, mikä luo teokseen omaleimaisuutta. Marja Uusitalon puvut ovat ovelia ja sopivat mainiosti Raatikaisen hiekantuoksuiseen unimaisemaan.

Jukka Huitilan lavastus- ja valosuunnittelu seurailevat koreografiaa: lavan oikeaa reunaa hallitsevat suuret kuunsirpin muotoiset hopeiset elementit. Kaikki muu tunnelma ja kulissit luodaan valojen avulla. Teoksen äänimaailma toimii koreografian rakennetta tukevasti. Siinä vaihtelevat Bachin, Brahmsin ja Chopinin musiikki Antti Nykyrin hälyäänikollaasien kanssa.

Kaikki tanssijat, Jonna Eiskonen, Jenni-Elina Lehto ja Terhi Vaimala, ovat erittäin taitavia. Erityisesti mieleeni jäi Vaimalan vangitseva soolo jumalattarena. Teoksesta kuitenkin näki pienissä epävarmuuden hetkissä, että kyseessä oli sen ensimmäinen esitys tärkeällä festivaalin aloituspaikalla. Jännitteen purkautumisen pystyikin aistimaan kiitosten aikana.

Koreografiassa leikitellään paljon myyteilllä. Siinä on helposti tunnistettavia muotoja ja liikkeitä, jotka tuovat mieleen milloin muinaisen Egyptin sfinksit ja seinämaalaukset, intialaiset jumalhahmot tai kissaeläimet. Tapahtumapaikat mielestäni vaihtelivat temppelistä autiomaahan.

Raatikainen on teoksessaan hyvin selkeästi ja onnistuneesti toteuttanut ajatuksiaan tanssista, joista hän on kirjoittanut esimerkiksi Tanssin tekijät -kirjassa (Toim. Hannele Jyrkkä). Numen onnistuu myös siinä, miten se luo tunnetiloja ja draamallisuutta melko abstraktin taidetanssimateriaalin pohjalta. Tämän ansiosta katsojan ja teoksen välille muodostuu helposti yhteys. Tiivistetyn ja hidastetun liikkeen sekä suoraviivaisen sommittelun yhdistelmä on kiinnostava.

Karoliina Yli-Honko

Karoliina Yli-Honko

Kirjoittaja on estetiikan opiskelija ja tanssin harrastaja. Hän on opiskellut Helsingin Yliopiston Humanistisessa tiedekunnassa vuodesta 2000, Taiteiden tutkimuksen laitoksella vuodesta 2002. Estetiikan lisäksi hän opiskelee mm. taidehistoriaa ja Latinalaisen Amerikan tutkimusta. Yli-Honko on kiinnostunut kokonaisvaltaisesti kulttuurista, mutta erityisesti tanssista ja siihen liittyvistä lieveilmiöistä. Hän kirjoittaa säännöllisesti Liikekieli.comiin sekä estetiikan opiskelijoiden omaan nettilehteen Ärsykkeeseen (www.rsyke.org).


Kokonainen nykytanssiteos

Esityksen alun hieman viivästyessä ja yleisön saapuessa hiljalleen täyttämään koko Pyhäjärven Inmet-areenalle rakennetun katsomon, viimeistä paikkaa myöten, ehti alun näyttämökuva painua mieleen.

Jukka Huitilan suunnittelema lavastus rakentui kolmesta valtavan kokoisesta kuunsirpistä, jotka oli sijoitettu näyttämön vasemmalle puoliskolle jättäen näyttämön oikean puoliskon pimentoon ikään kuin odottamaan jotakin. Vanerista muotoillut kuunsirpit olivat ripustettuina ilmaan syvyyssuunnassa peräkkäin ja niihin oli projisoitu ääriviivoja seuraava kalvakka valo. Tämä muodosti voimakkaan kolmiulotteisen vaikutelman ja toi esiin näyttämön syvyyden.

Tanssijat Jonna Eiskonen, Jenni-Elina Lehto ja Terhi Vaimala saapuivat näyttämön `odottavalle´ puoliskolle, johon nousi pian esityksen alettua oranssinkeltainen auringonkehrä. Valoilla luodut symboliset elementit ja figuratiiviset kuviot toistuivat läpi esityksen.

Valosuunnittelun figuratiivisuus ja symbolistisuus tuki ja rakensi oivallisesti teoksen maailmaa sekä loi selkeän suhteen koreografiaan. Mielenkiintoiseksi valosuunnittelun teki Huitilan kyky luoda myös yksinkertaisia ja paljastavia valotilanteita, joissa on kuitenkin jotain kummallista. Ylhäältä suunnattu ja koko näyttämölle ulottuva oranssi valo toimi paljastavana ja kaikesta mystiikasta ja illuusiosta riisuvana elementtinä. Tämän yhdistyessä ihmisäänistä ja kaikuvista askeleista muodostuvaan äänimaailmaan syntyi vaikutelma kolmesta jumalhahmosta eksyneenä keskelle ostoskeskuksen ihmisvilinää. Hahmot ilmenivät vieraantuneisuuden tilassa kaukana alkulähteiltä, joka toimi minulle siltana muinaisen ja nykyisyyden – arkisen ja jumalaisen välillä.

Vaikuttavin illuusio syntyi puku-, valo- ja lavastussuunnittelun yhteistyönä. Lavastuksen toinen suuri elementti kuunsirppien lisäksi oli valkoinen tanssimatto. Valkoinen lattia yhdistettynä voimakkaaseen sivuvalaistukseen ja pukujen valkoisiin alaosiin loi jokaisen tanssijan alapuolelle valon hehkun, joka näytti lähtevän hahmosta itsestään. Ilmavan ja vaalean alaosan lisäksi tanssijoiden ylävartaloa peitti tumma ikään kuin yhdestä kankaasta kiedottu vaate. Ylävartalon paljolti paljaaksi jättävä tumma kangas toimi hyvin ilmavan alaosan kanssa.

Edellä mainitun äänimaailman lisäksi mieleeni jäi ilmeisesti Antti Nykyrin itsensä luoma konemusiikillinen maisema, johon naishahmojen mystisyys sekä jumalmyyttejä hyödyntävä ja tarkasti artikuloiva liikekieli asettui oivallisesti. Tanssijoiden ajoituksellinen tarkkuus ja äänimaailmaan reagoiminen oli ihailtavaa.

Teoksen liikekieli oli ilmavaa ja tarkkaa. Se edellytti tanssijoilta virtuositeettia, jolla tarkoitan laadun vaihtelun hallintaa, hienovaraisten piirteiden esille tuontia ja kokonaisvaltaista kehollista artikulaatiota. Terhi Vaimalan soolossa artikulaatio ja aksentointi tulivat erityisen voimakkaasti ja taidokkaasti esiin. Trion sommittelu tilaan oli harkittua. Esimerkiksi soolo osioissa kahden muun tanssijan liikkuminen usein pelkistyi ja vaipui pysähdykseen. Vaimalan soolon aikana Eiskonen ja Lehto makasivat lepäävinä hahmoina näyttämön reunan hämärässä. Tällaiset ratkaisut antoivat sooloille tilaa jättämättä niitä yksin tai erillisiksi.

Raatikainen oli ammentanut teoksen aihemaailmaan paljon vaikutteita myyteistä. Koko keho ja erityisesti kädet muodostivat figuratiivisia ja symbolisia merkityksiä. Yksi mieleenpainuvimmista oli useamman kerran toistuva liikkuminen konttaus asennossa sormet kääntyneinä kämmenpuolelle, jolloin kämmenet muodostuivat pedon käpäliksi. Tämän Sfinksi-figuurin lisäksi näyttämölle ilmeni pieneksi hetkeksi muun muassa kolme naistanssijoiden muodostamaa krusifiksia. Tunnistettavien figuurien ja symbolien näyttävyyden lisäksi oli kiinnostavaa se tapa, jolla ne asettuivat esille.

Symbolien arkkityyppisyys (esim. aurinko, kuu) loi teoksen kieleen selkeyttä ja myyttisten hahmojen tunnistettavuus (esim. Kristus, Venus) avautui mahdollisuutena niiden karikatyristiselle käytölle. Tällä en tarkoita pelkästään tilan luomista huumorille vaan ennen kaikkea tuttujen symbolien asettumista esille tavalla, jossa niihin liittyvät konventiot paljastuvat ja tulevat kyseenalaistetuiksi. Tämä ilmiö toistui, ei pelkästään myyttisellä tasolla vaan myös hyvin arkisissa yhteyksissä naiseuteen liitettyjen oletusten ja mielikuvien tasolla.

Huumori ja karikatyyrisesti esille asettuvat naiseuteen liittyvät myytit ja arkiset oletukset rakentuivat Bach:in, Brahms:in ja Chopin:in musiikkien tukemana ja horjuttamana. Paikoitellen kolmen naistanssijan lisäksi näyttämöllä oli aistittavassa neljäs selvästi heitä iäkkäämpi ja kokeneempi naishahmo, joka syntyi esiintyjien suhteesta aiheeseen. Tämä iäkkäämpi hahmo leikki naiseuteen liittyvillä myyteillä ja rooleilla saaden hymähtelemään ja myös nauramaan.

Veli LehtovaaraVeli Lehtovaara on Teatterikorkeakoulun tanssitaiteen laitoksen opiskelija ja vapaa kirjoittaja.


Fyysisyyttä ilman väkivaltaa

Tilaa jakaa kolme suurta sirppiä, jotka hehkuen muuten hämärällä näyttämöllä ennakoivat spektaakkelia. Sitä ei kuitenkaan tule, vaan Jukka Huitilan valosuunnittelu on päinvastoin vähäeleistä ja hillittyä. Sirppeihin suunnatut projisoinnit eivät sisällä esittävää kuvamateriaalia, vaan sirpit elävät omaa elämäänsä värein ja abstraktein kuva-aihein valaistuina.

Esityksen yleisilme on eteerinen ja pehmeä, Marja Uusitalon suunnittelemia pukuja myöten. Valojen kokonaisuudessa ei tapahdu suurta muutosta esityksen kuluessa, vaan eri elementit vaihtelevat ja luovat aina uusia yhdistelmiä luoden tunnetta ajattomuudesta ja toistuvuudesta. Vaikka valon väri pysyttelee enimmäkseen kylmä-lämmin -akselilla, hakee se välillä kontrastia voimakkaan kuumasta oranssista. Valokiilojen pehmeyttä taas rikkovat tarkat puuaiheiset valokuviot lattiassa.

Valotilanteet vaihtuvat pehmeästi ja vaihtojen rytmi on rauhallinen. Toisinaan liike pysähtyy ja samanaikaisesti valotilanne muuttuu hetkeksi – tuntuu kuin koko esitys pidättäisi hetken henkeään. Esityksen rytmi niin valoissa, Antti Nykyrin suunnittelemissa äänissä kuin liikkeessä on hyvin fyysinen olematta väkivaltainen tai aggressiivinen.Mia Kivinen

Mia Kivinen

Kirjoittaja on helsinkiläinen maisteritason valosuunnittelija. Hän kirjoittaa Liikekieli.comiin teosarvioita erityisesti valosuunnittelun näkökulmasta.