Tanssitaiteen verkkolehti

ARVIOT


04.11.2012   |   Essi Syren

Material om Woyzeckmaterial

Mitä tapahtuu, kun taidehistorioitsija ja teatteritieteilijä-filosofi viedään katsomaan Arja Tiilin ja Teemu Mäen esitystä Woyzeckmaterial? Innostusta, rönsyilevää keskustelua ja pari tyhjennettyä oluttuoppia nyt ainakin.

Esitystä, jonka tarkoituksena ei ole tuottaa valmiita vastauksia ja teesejä, on mahdotonta puristaa lineaarisen artikkelin muotoon. Woyzeckmaterial siis synnytti lisää materiaalia, ajattelun fragmentteja, joita keräsimme yhteen.

Arja Tiili & Teemu Mäki: Woyzeckmaterial, kuvassa: Maria Ahlroth, Pelle Heikkilä, Viktor Idman, Eleni Pierides, Jenni Urpilainen, kuva: Jonatan Sundström

WOYZECK

Teatteritieteilijä-filosofi: Esityksen ensimmäinen puolisko fokusoi Woyzeckiin, jopa enemmän kuin olisin osannut odottaa. Näytelmä käydään kokonaisuudessaan läpi, ei kuitenkaan sellaisenaan vaan dramaturgisesti nerokkaan päällekirjoituksen kautta. Sinällään tarina on tuttu: miehen ote elämästään luisuu, muut käyttävät häntä hyväkseen ja naisystävä ihastuu toiseen mieheen, joten lopulta mies tappaa naisystävänsä.

Pitkissä keskusteluissa työnantajansa kapteenin kanssa Woyzeck puhuu rakenteellisesta väkivallasta postmodernein sanankääntein samanaikaisesti, kun ylempi auktoriteetti pyytää kiltisti keskittymään tarinankerrontaan. Woyzeck siis tuo itse suoraan esille olennaiset kysymykset. Onko kyse systeemin uhrista, jota yhteiskunnalliset instituutiot käyttävät hyväkseen, vai mustasukkaisuuden sokaisemasta yksilöstä, jonka toimintaa voi selittää psykologisoimalla? Miksi tästä näytelmästä, jota 23-vuotiaana kuollut Georg Büchner ei edes ehtinyt kirjoittaa loppuun, tuli klassikko? Mikä tässä tarinassa on niin kiehtovaa?

Esityksessä ei missään vaiheessa tarjota yhtä tulkintaa tai ratkaisua mihinkään, joten yhteiskunnallis-poliittisesta painotuksesta huolimatta psykologinen tasokin säilyy mukana: myös yksityinen on poliittista.

RAKENTEELLINEN VÄKIVALTA

Taidehistorioitsija: Woyzeckin kokema rakenteellinen, henkinen väkivalta ajaa tämän uhraamaan oman hyvinvointinsa ja uurastamaan perheensä eteen. Riiston seurauksena tämä kostaa, muttei riistäjilleen, vaan läheisilleen. Juonikuvio ei ole menettänyt uskottavuuttaan nykypäivään tultaessa, se on yhtä ajankohtainen kuin Büchnerin kirjoittaessa näytelmäänsä. Mikään ei ole muuttunut, se tehdään selväksi. Eräänlainen Woyzeck-kuvio jatkaa toistumistaan, se tapahtuu yhä uudestaan. Kyse ei ole vain yhden henkilön tragediasta, vaan eräänlaisesta toimintatavasta ja psykologisesta reaktiosta.

Teatteritieteilijä-filosofi: Esityksen toisessa osassa painopiste siirtyy yhä voimakkaammin Woyzeckin hahmosta rakenteelliseen väkivaltaan, sillä tapahtumat siirtyvät suoraan nykyaikaan Woyzeckin aktivisti-pojan muodossa. Arkkityyppinen Woyzeck-hahmo on toki edelleen läsnä monin tavoin, ja viimeistään tässä vaiheessa pitäisi olla selvää, että työryhmää näkee Woyzeckin osana ympäröivää yhteiskuntaa kuin psykologisena kokonaisuutena, jonka toimintaa seurataan ja selitetään ainoastaan henkilöpsykologian kautta.

Taidehistorioitsija: Silmiinpistävänä yksityiskohtana Woyzeckin esittäjä on puettu tyypilliseen, tummanharmaaseen vartijan haalariin. Vartija on hahmona toisaalta järjestyksen ylläpitäjä, mutta toisaalta myös eräänlaisen hyväksytyn, oikeutetun väkivallan käyttäjä ja ilmentymä. Erityisesti viime vuosina mediassa on toisinaan noussut esille tapauksia, joissa vartija on käyttänyt valtaansa väärin, sortuen liialliseen voimankäyttöön ja suoranaisiin väkivallantekoihin. Onko kyseessä todellinen tarve, vai ylireagointi, virhearvio? Vai ollaanko taas siinä lukuisia kertoja nähdyssä tilanteessa, jossa alakynteen jäänyttä voi lyödä vielä kerran, ainakin niin kauan kun kukaan ei ole näkemässä? Samaan tematiikkaan johdattelee kohtaus, jossa viitataan suoraan mediassa levinneisiin kuviin Irakin Abu Ghraibissa vankeja kiduttaneista sotilaista. Keitä he ovat, vallankäyttäjiä vai koneiston uhreja? Ovatko he, kuten Mäki Viirus-teatterin nettisivuilla olevassa tekstissä kysyy, ”eniten sukua Woyzeckille, Woyzeckin avovaimolle vai Woyzeckin esimiehille?”

IDEALISMI

Taidehistorioitsija: Mäki käsittelee eräässä esseessään Agit-Propin musiikin ehkä yllättävääkin epäpoliittisuutta. Kappaleiden sanoitukset vetoavat sentimentaalisesti ihmisten hyvyyteen, moraaliin, ja maalailevat kuvaa paremmasta tulevaisuudesta, mutta tekevät sen ilman, että haastavat kuulijansa poliittiseen keskusteluun. Tällaisen poliittisen keskinkertaisuuden Woyzeckmaterial pyrkii välttämään. Erityisesti esityksen toisella puoliskolla käy ilmeiseksi, ettei ideologialla ole enää sijaa kyynisessä, markkinatalouden pyörittämässä globaalissa yhteiskunnassa. Naiivi idealismi asettuu kyseenalaiseen valoon, Olen kommunisti kaikuu esitystilassa kauniina, tyhjinä sanoina. Iskulauseet eivät tarjoa vastauksia tai ratkaisuja ongelmiin, vain nostalgia jää.

Teatteritieteilijä-filosofi: Esitys onnistuu nasevasti tiivistämään poliittisen toiminnan ja idealismin ongelman nyky-yhteiskunnassa: miksi Occupy Wallstreetin kaltaiset projektit, niihin liittyvät poliittiset intohimot ja iskulauseet tuntuvat samanaikaisesti niin naiiveilta ja suorastaan hölmöiltä mutta kuitenkin niin kiehtovilta? Miten suhtautua 1900-luvun alun voimakkaiden ideologioiden, maailmansotien, kommunismin luhistumisen ja postmodernin ideologian kuolemaa käsittelevän keskustelun jälkeen poliittiseen toimintaan ja vaikuttamiseen? Nämä ovat juuri ne postmodernismin – tai oikeastaan sen jälkeisen – ajan kuumat kysymykset, jotka ovat saaneet suuntaansa etsivän post-post-sukupolven hämilleen.

TAIDE

Taidehistorioitsija: Mäki on kirjoittanut paljon taiteen poliittisuudesta ja sen mahdollisuuksista vaikuttaa yleisöön. Hänen mukaansa poliittiisen taiteen ei tule julistaa, vaan kylvää poliittista epävarmuutta esittämällä yleisölle vaikeita kysymyksiä. Tätä taustaa vasten jopa esityksen aluksi ylilyönniltä vaikuttanut, järkyttävä teurastamoilla kuvattu materiaali saa tarkoituksen. Haluamme vaistomaisesti sulkea silmämme, kääntää katseen pois siitä todellisesta väkivallasta, jonka annamme tapahtua muun muassa tehotuotannon nimissä. Samalla tulemme katsojina käyttäytyneeksi juuri niinkuin on suunniteltu ja todistaneeksi oman kaksinaismoralismimme. Mekin olemme sortajia.

Teatteritieteilijä-filosofi: Esitys levittäytyy temaattisesti moneen suuntaan hajoamatta kuitenkaan taiteellis-teoreettiseksi silpuksi. Myöskin erilaisten esteettisten keinojen valikoima säilyy eheänä ja Arja Tiilin koreografiat istuvat hyvin esityksen kokonaisuuteen. Kontekstuaalisten viittausten apparaatti on todellakin käytössä ja tykitystä tulee niin saksalaisen teatterin klassikoiden ja nykynimien, päivänpolttavien uutisten ja nettimeemien suunnalta. Ajattelun kaari esi-marxilaisesta Büchneristä, Ranskan vallankumouksen aikalaisesta, tekniikan ja informaation kyllästämälle 2010-luvulle on pitkä, eikä siis ihme, että viittaukset sinkoilevat suuntaan ja toiseen.

Ja tiedoksi niille, jotka haluavat nauraa teatterissa: työryhmä on onnistunut tekemään ehkä parhaimmat tekstitykset paljon parodioituun kohtaukseen Der Untergang -elokuvasta. Ainahan se on hyvä, että meille intellektuelleille – Žižekinsä ja Kleininsa lukenut Mäki mukaan lukien – nauretaan päin naamaa. No more drama, let’s dance.

LISÄÄ MATERIAALIA KIINNOSTUNEILLE


Teemu Mäki: Näkyvä pimeys. Esseitä taiteesta, filosofiasta ja politiikasta
Slavoj Žižek: Väkivalta

Heidi Vehmas (taidehistorioitsija) ja Essi Syrén (teatteritieteilijä-filosofi)

***
Arja Tiili & Teemu Mäki: Woyzeckmaterial
Käsikirjoitus ja ohjaus: Teemu Mäki
Koreografia ja ohjaus: Arja Tiili
Esiintyjät: Maria Ahlroth, Pelle Heikkilä, Viktor Idman, Eleni Pierides, Jenni Urpilainen
Puvustus ja lavastus: Lars Idman
Valot: Ada Halonen
Musiikkijärjestäjä: Iiro Ollila
Musiikkivalinnat: Teemu Mäki ja Arja Tiili
Tuotano: Teater Viirus  ja Arja Tiili & Co / Intomieliset ry.
Ensi-ilta: 12.10.2012, Viirus, Helsinki