Tanssitaiteen verkkolehti

TAITEEN TOIMIJAT


29.10.2012   |   Liisa Kontunen

Mukana HDC:n 100 tapaa nauraa -teoksessa

Minä ja kuusi ennakkoluulotonta luokkatoveriani Helsingin yliopistolta osallistuimme Jyrki Karttusen 100 tapaa nauraa –teokseen tanssijoina ja koreografeina. Meille annetun osuuden pituus oli kolme minuuttia ja sen, kuten muunkin teoksen, aiheena oli siis nauru. Mikä tässä voisi niin vaikeaa olla? Mennä lavalle ja nauraa?

Kokemuksen jälkeen voin kertoa, että se, jos mikä, on muuten aivan hitsin vaikeaa. Naurua, siis aitoa sellaista, on nimittäin mahdotonta hallita. Painiskelimme luokkatoverieni kanssa noin sadan kysymyksen parissa ideoidessamme kolmen minuutin pätkäämme. Kuinka saisimme yleisön nauramaan? Kuinka nauraa lavalla itse ilman väkinäisyyttä? Onko se edes mahdollista? Millaiset asiat ylipäänsä naurattavat? Milloin ei saa nauraa? Miksi juuri silloin yleensä naurattaa? Ja miten se tanssi nyt tähän liittyy?

Monien kysymysten ja rönsyilevien ideoiden lisäksi hankaluuksia tuotti käsistä karkaileva aika. Seitsemän kalenterin sivut vain kahisivat, kun yritimme luokkatovereideni kanssa sopia yhteisiä harjoitusaikoja. Kun vihdoin pääsimme yliopiston peilisaliin, ideariihemme ei sittenkään kulkenut kovin liukkaasti. Seitsemän ihmisen on nimittäin erittäin vaikeaa saada päätetyksi yhtään mitään, jos kaikilla on samasta asiasta eri mielipide.

Toisaalta ideoiden paljous mahdollisti myös niillä leikkimisen ja me kyllä kokeilimme vaikka mitä. Lähestyimme aihetta esimerkiksi farssimaisen balettikoreografian muodossa. Farssi ei meitä kuitenkaan naurattanut. Totesimme, että varma keino herättää tunteita on nauraa hautajaisissa. Vaan ei, toteutus tuntui vaikealta. Hylkäsimme idean toisensa jälkeen.

Yhteiset treenit Jyrkin kanssa selkeyttivät asioita huomattavasti. Karttuselta saimme konkreettisia koreografiaan liittyviä vinkkejä. Olimme keskittyneet ehkä liikaakin siihen, mitä halusimme kolmen minuutin pätkällämme sanoa ja teatteritieteilijöinä toki pohdimme, millainen voisi olla ”kohtauksemme” draaman kaari. Jätimme siis ehkä liian vähälle huomiolle sen, mitä lavalla konkreettisesti tekisimme. Emme olleet päässeet ajatusketjussamme siihen asti, koska jo teemasta tuntui olevan liian monta mielipidettä.

Mutta hyvä siitä lopulta tuli. Kolmessa minuutissa ehdimme vaivaantua kuvitteellisessa hississä, bailata päättömästi ja käyttää puolisen minuuttia ihan vain lavalla olemiseen ja kontaktin luomiseen yleisön kanssa. Tekeminen ei tuntunut väkinäiseltä, vaan jokainen sai olla lavalla suhteellisen vapaasti siten kuin itselle mukavalta tuntui.

Kokemus oli ihan opettavainen. Se muistutti siitä, että koreografille lienee olennaista kyky tasapainotella teemasta kumpuilevien ideoiden ja konkreettisen tekemisen välillä. Tärkeää on heittäytyä, vaientaa välillä kysymykset ja vain tehdä. Taas hiukan lisää heittäytymiskykyä teokseen osallistuminen ainakin itselleni opetti.

Olen muuten iloinen, että Karttunen tarttui tähän aiheeseen. Harvassa ovat ne teokset, jotka ihan oikeasti onnistuvat naurattamaan yleisöä ja joissa nauruteemaa kuljetetaan mukana alusta loppuun. 100 tapaa nauraa oli muistutus nauramisen tärkeydestä. Naurun jälkeen kun kykenee taas aika moneen asiaan.

Teoksessa mukanaolo oli oikein hauskaa. Ei sitä ihan joka päivä pääse Kaupunginteatterin lavalle esittämään karmeita diskoliikkeitä. Kiitos, Jyrki, kun saimme olla mukana teoksessasi!

Liisa Kontunen

Kirjoittaja on Helsingin yliopiston teatteritieteen opiskelija, jonka intohimon kohteina ovat tanssi ja kirjoittaminen.