Tanssitaiteen verkkolehti

ARVIOT


02.07.2006   |   Niina Mero

Matsuri (Nina Hyvärinen) ja Paula (Virpi Juntti), Kaktus 2006 -nykytanssifestivaali, Helsinki

Niina Mero: Lupa hymyillä
Nykytanssi on vakava asia. Sitä katsotaan otsa rypyssä, kriittisesti, postmodernin maailman ahdistusta tutkiskellen, eikä sille saa missään tapauksessa hymyillä, saati sitten nauraa! Tanssin kategorisointi vaikeasti tulkittavaksi korkeakulttuuriksi saa melkoisen kolauksen Gruppen Fyran 8-vuotisjuhlanäytöksen tapaisista karkeloista.


Matsuri, koreografia Nina Hyvärinen, kuvassa Pia Tavela, Tommi Haapaniemi ja Jenni Nikolajeff (kuva: Riikka Sundqvist)
Matsuri, kuvassa Pia Tavela, Tommi Haapaniemi ja Jenni Nikolajeff, kuva Riikka Sundqvist

Matsuri
Koreografia: Nina Hyvärinen
Tanssi: Tommi Haapaniemi, Jenni Nikolajeff ja Pia Tavela
Musiikki: Anmitsu, Adachi Senden-Sha, Arigat-Orchestra
Puvustus: Laura Kuusela
Valot: Kari Leppänen
Japanin kielen tulkkaus: Taija Koizumi

Paula
Koreografia: Virpi Juntti
Tanssi: Tommi Haapaniemi, Kaisu Hölttä, Jenni Nikolajeff, Pia Tavela
Musiikki: John Powell; Robots: Original Motion Picture Score
Elokuvan ohjaaja: Kimmo Leed
Videoanimaatiot: Juha Westman
Valot: Kari Leppänen
Äänien ajo: Juhana Manner
Puvustus: Annika Rantala
Maskeeraus: Kaisu Hölttä
Dubbaus: Kille Miettinen

Gruppen Fyran 8-vuotisjuhlanäytös 11.6.2006
Kaktus 2006 -nykytanssifestivaali, Kaapelitehdas, Turbiinisali, Helsinki

 


Lupa hymyillä

Tanssitaide, varsinkin nykytanssi, on vakava asia. Sitä katsotaan otsa rypyssä, kriittisesti, postmodernin maailman ahdistusta tutkiskellen, eikä sille saa missään tapauksessa hymyillä, saati sitten nauraa! Tanssin kategorisointi vaikeasti tulkittavaksi korkeakulttuuriksi saa melkoisen kolauksen Gruppen Fyran 8-vuotisjuhlanäytöksen tapaisista karkeloista, joista katsojat poistuvat paitsi nauraen, myös mietteliäinä.

Tähän oikeastaan kiteytyy esittävän taiteen voima. Niinkin visuaalinen ilmaisumuoto kuin tanssi on erinomainen metodi välittää katsojalle tunteita, ajatuksia ja oivalluksia. Tanssia pelätään turhaan vaikeana ja abstraktina taidemuotona, jonka ymmärtämiseen tarvitaan opittuja tulkintamalleja tai teorioita. Se, mitä minulla on tarjota, on tanssista mitään ymmärtämättömän maallikon elämys, joka syntyy liikkeestä, valosta ja äänestä, ja jolle on käytännössä mahdotonta hakea perusteluja sisäisen kokemuksen ulkopuolelta.

Täydellisestä pimeydestä hieman hysteerisesti alkanut Nina Hyvärisen ”Matsuri” toi äänimaailmansa ja tunnelmansa puolesta mieleen japanilaiset anime-elokuvat. Inspiraatio teokseen olikin syttynyt koreografin asuttua Japanissa reilun vuoden. Vaikka en itse erityisemmin japanilaiseen populaarikulttuuriin ihastunut olekaan, vanhan kulttuurin syvä rytmi polki Matsurissakin vastustamattomana.

Esitys toi hienosti julki japanilaisen kulttuurin vähemmän tunnetun, avoimen, estottoman ja antautuvan puolen. Hiljainen korrektius, johon Japanista puhuttaessa on totuttu, puuttui esityksestä täysin, ja juuri se teki kuvauksesta raikkaan ja hyväntuulisen.

Pauligin legendaarisesta kahvitytöstä inspiraationsa saanut Virpi Juntin tanssiteos ”Paula” oli oivaltava ja hauska kuvaus maailmasta, jossa elämän hektisyys on mennyt niin tragikoomisen kiireiseksi, että kahvitytöltäkin vaaditaan yliluonnollisia kykyjä. Liikkeen voima saa kiireen tunnun tulemaan miltei liiankin lähelle katsojaa.

Esitys oli kokonaisuus tanssia, videota ja teatteria. Itse media-alalla työskentelevänä katson ehkä tarpeettomankin kriittisesti videon käyttöä taideteoksissa, koska monesti kyseessä on vain uuden median viehätyksestä syntyvä tekniikkaa tekniikan vuoksi -lähestymistapa, joka ei hyödynnä formaatin tarjoamia mahdollisuuksia, mutta Paulassa video suli saumattomaksi osaksi dramatisointia.

Molemmista esityksistä puuttui myös nykytaidetta niin usein rumentava väkisin keksimisen leima, kun jokainen yrittää hampaat irvessä luoda jotain ennen näkemätöntä, uutta ja ihmeellistä. Monet teokset ovat toteutukseltaan mahtipontisia ja monimutkaisia, mutta idealtaan mitäänsanomattomia. Erityisesti Paula sen sijaan kiteyttää koko olemuksensa yksinkertaisesti siihen, ettei koskaan ole niin kiire, ettei ehtisi keittää kunnon kahveja. Yksinkertainen on kaunista, ja yksi toimiva idea on kaikki mitä tarvitaan.

Kokonaisuutena Gruppen Fyran 8-vuotisjuhlanäytös oli juuri sitä, mitä lämmin sunnuntaipäivä kaipaa, pientä ajatustenherättelyä ja leveää hymyä. Todistetuksi tuli, että tanssin ei pidä, eikä se saa olla pelkästään pienen eliitin korkeakulttuuria, vaan sillä on paljon annettavaa kaikille, iästä, koulutuksesta ja ennakkoluuloista riippumatta.

Niina Mero

Kirjoittaja on 24-vuotias medianomiksi itsensä kouluttanut, pian uskontotieteilijäksi loikkaava audiovisuaalisen alan sekatyöläinen. Taiteen kentällä toiminut eniten valokuva- ja videotaiteen parissa, suhde tanssiin intohimoisen utelias.