Tanssitaiteen verkkolehti

ARVIOT


23.04.2006   |   Sari Lakso

Deadly After Dark (Arja Tiili), Zodiak, Helsinki, ensi-ilta 6.4.2006

Karoliina Yli-Honko: Kauhugalleria Arja Tiilin tapaan
Deadly After Dark on sopivasti sekaisin oleva koreografia, jossa lavalle marssitetaan groteski kavalkadi mustan huumorin maustamia hahmoja. Tiilin monipuolinen yhteistyökokemus näkyy teoksen oivaltavassa ja ennakkoluulottomassa toteutuksessa. Lue

Sari Lakso: Herääminen ja jääminen kielletty!
Arja Tiilin ja tanssijoiden yhteistyö Zodiakin näyttämölle on tuottanut kauhutarinoiden ja fiktion maailmalla leikkivän kokonaisuuden. Lisää kauhuromantiikkaa! Lue

Laura Veikkolainen: Absurdi kuvaus mananmailta palanneista (Päivitys 22.10.06)
”Kauhea ryhmä”, tanssijat Kaisu Hölttä, Sampo Kerola, Jarkko Mandelin, Kaisa Niemi ja Esete Sutinen tekevät tässä tanssiteoksessa rohkeasti erilaista nykytanssia -Arja Tiilin koreografiaan. Tunnelma on kuolonkarmea: koskaan ennen ei tanssiesitystä seuratessa ole verisuoni päässäni tykyttänyt samaan tapaan kuin nyt. Kauhuefektit ovat onnistuneita ja teoksen maailma vetää katsojan sisäänsä. Lue



Kaisa Niemi, Heidi Lehtoranta, Jarkko Mandelin (takana), kuva Hanna-Kaisa Hämäläinen

Deadly After Dark

Konsepti, koreografia ja ohjaus Arja Tiili
Esiintyjät César García, Heidi Lehtoranta, Jarkko Mandelin, Kaisa Niemi, Esete Sutinen
Äänisuunnittelu Kasperi Laine
Valosuunnittelu Tomi Suovankoski
Lavastus Metti Nordin
Pukusuunnittelu Sanna Levo
Tuotantoassistentti Pihla Miettinen
Graafinen suunnittelu Liisa Saari
Tuotanto Zodiak – Uuden tanssin keskus ja Arja Tiili

Zodiak, Helsinki 6.–23.4.2006

 


Kauhugalleria Arja Tiilin tapaan

Kantaesityksensä 6.4.2006 Zodiakissa saaneessa teoksessa on ammennettu paljon kauhun eri lajeista ja se synnyttääkin runsaasti mielleyhtymiä erilaisiin käsityksiin, tarinoihin ja kliseisiin. Koreografian maailma on pimeä ja sumuinen, mutta se ei ole ahdistava. Deadly After Darkin parissa viihtyy, koska se onnistuu kehräämään kauhun stereotyyppisistä säikeistä jotakin kiinnostavaa ja omanlaistaan.

Kauhu-teemalla leikitellään ja se kietoo sisälleen myös aulatilan ja lipunmyyjän kalman kalpean ehostuksen. Lipputiskin vieressä on pieni ruumisarkku, josta voi ostaa itselleen aiheeseen sopivan pinssin tai tikkarin. Mainiota tuotteistamista!

Koreografia rakentuu yksittäisille kohtauksille, joilla ei ole kiinteä tarinallista tai juonellista yhteyttä toisiinsa, vaan kaiken kokoaa yhteen laaja-alaisesti kauhu. Teoksessa on hauskoja pieniä silmänkääntötemppuja muun muassa irtojäsenillä ja naamioilla, jotka eivät kuitenkaan nouse liian itsetarkoituksellisiksi.

Alussa lavalla on paksu savuverho ja tilaa hallitsee ruumispöytä täynnä erilaisia instrumentteja. Mieleen tulevat vanhat sairaalat tai vahakabinettikuvaelmat. Välähdyksittäin liikkeissä voi nähdä jotakin samaa kuin vanhoissa nytkähtelevissä mykkäelokuvissa. Välillä taas liike kulkee kuin takaperin kelattuna, robottimaisesti nykien. Tämä zombie- tai kummitus-liikekieli on hienosti aksentoitua mutta myös päätöntä. Tanssijat ovat todella sisäistäneet tämän erikoisen tavan liikkua, erityisesti mieleen jää Esete Sutisen vimmainen, tarkkaa kehonhallintaa edellyttävä, nyrjähtänyt tanssi. Myös muut tanssijat, Cesar Garcia, Heidi Lehtoranta, Jarkko Mandelin ja Kaisa Niemi esiintyvät taidolla ja antaumuksella.

Liike ei ole robottimaista läpi teoksen, vaan se on välillä vivahteikasta ja sulavaa. Toisinaan tanssijat ovat eläimellisiä, kuin hämähäkkejä tai matelijoita. Groteskeja piirteitä liikkeeseen tulee kulmikkuudesta ja hieman vinksahtaneista ja nyrjähtäneistä asennoista. Ehkäpä parasta koko teoksessa ovat erilaiset duetot, joissa on mukana akrobaattisia elementtejä. Kekseliästä on valjaiden käyttö Cesar Garcian ja Esete Sutisen duetossa. Teoksen lopussa huumori hersyy yhdessä apokalyptisten uutisvisioiden kanssa.

Metti Nordinin lavastus on pelkistetty, mutta toimiva hiottuine yksityiskohtineen. Kokonaisuus yhdessä Kasperi Laineen äänimaailman ja Tomi Suovankosken valosuunnittelun kanssa on tasapainoinen. Sanna Levon puvustus luo tanssijoiden kuolleille hahmoille ainutlaatuisen hengen.

Karoliina Yli-Honko

Karoliina Yli-Honko

Kirjoittaja on estetiikan opiskelija ja tanssin harrastaja. Hän on opiskellut Helsingin Yliopiston Humanistisessa tiedekunnassa vuodesta 2000, Taiteiden tutkimuksen laitoksella vuodesta 2002. Estetiikan lisäksi hän opiskelee mm. taidehistoriaa ja Latinalaisen Amerikan tutkimusta. Yli-Honko on kiinnostunut kokonaisvaltaisesti kulttuurista, mutta erityisesti tanssista ja siihen liittyvistä lieveilmiöistä. Hän kirjoittaa säännöllisesti estetiikan opiskelijoiden omaan nettilehteen Ärsykkeeseen (www.rsyke.org). Lisätietoja: karoliina.yli-honko@helsinki.fi


 

Herääminen ja jääminen kielletty!

Olen kauhuelokuvien ystävä, varsinkin psykologisten sellaisten (mm. Hitchcock ja Polanski) ja myönnän saavani kiksejä eritoten Dracula-elokuvista. Siinä mielessä jäin kaipaamaan muutamaa kaulan purentaa ja pitkiä kulmahampaita Deadly After Dark -teoksessa.

Alkukohtauksen ympäripyörivä irtopää sekä viittaukset muihin kauhuleffojen hahmoihin antoivat odottaa kunnon mässäilyä tai ainakin irrottelua kauhuklassikoiden kliseillä. Koomiset viittaukset suorasti ja epäsuorasti aikamme tunnetuimpiin kauhuelokuviin muuttuvat teoksen edetessä ja valomäärän lisääntyessä tavanomaisemmiksi. Siirtymä ”todellisuuteen” tapahtuu teoksen lopussa, missä ”valistuksen” sanoma yllättää ja ehkä hienoisesti vesittää teoksen viestiä. Tai sitten huumorintajuni oli pahasti kadoksissa, mitä en kyllä ihan ensi istumalta myöntäisi.

Olle Sjögrenin essee ”Kauhuelokuva modernina siirtymäriittinä” valottaa kauhuelokuvien suuntaamista teiniyleisölle 50-luvulta lähtien ja perustelee kohdeyleisön valintaa kauhuelokuvien tarjoamilla tunne-elämyksillä, jotka vastaavat murrosiän kriisiin yhdistettäviä kokemuksia ja tunnelmia. Yhteiskunnallisen aseman lunastaminen ja hakeminen saattaa paljastaa ihmisessä piilevän eläimen (I was a teenage werewolf) tai muistuttaa muutoin matkasta aikuisuuteen (I was a teenage Frankenstein).

Ehkäpä kaikki kiteytyy lauseessa: ”My mother isn’t quite herself today”, jolla Anthony Perkins selittää Psykossa äitinsä outoa käyttäytymistä. Eristäytyneessä tilanteessa tai tilassa saattavat neuroosit purkautua perheen sisällä, kuten esim. Hohdon dramaattisessa lopussa. Näiden muutosten ja tilanteiden kohtaaminen kauhugenren kautta kertoo tavasta lähestyä uutta ja tuntematonta turvallisesti. Kenties nykyisin suositut roolipelit ovat korvanneet osittain kauhuelokuvien ja Rocky Horror Picture Show’n kaltaisten kulttielokuvien aseman.

Mitä tällä kaikella on tekemistä yleisölle myytävien Deadly After Dark -pinssien ja tappavan hyvien tikkareiden kanssa? Ei ehkä mitään, mutta Zodiakin takanäyttämölle ripustettu teksti herääminen kielletty muuttuu lopussa jääminen kielletty -tekstiksi ja selittää osaltaan esityksen aikana ja lopussa kuultavaa tekstiä. Viittaus Muhammedin pilapiirroksiin sodan sytyttäjänä sitoo fiktion todellisuuteen ja muuttaa esityksen parodisen luonteen loppupuolella.

Tekstin kuuleminen muuttuu loppua kohti vaikeammaksi tanssijoiden liikkuessa samaan aikaan irrationaalisesti tilassa. Liikekielessä on pyritty tuomaan esille jo mainittu irrationaalisuus ja epäloogisuus. Rewind eli takaisinkelaus on erittäin vaativa tapa liikkua ja onnistuu parhaiten tanssijaksossa, jonka aloittaa Esete Sutinen ja mukaan liittyvät myöhemmin Cesar Garcia ja Jarkko Mandelin. Elokuvassa takaisinkelaus on helppoa, mutta livenä näyttämöllä asettaa aivan uuden vaativuustason. Hauska oli peruutuskohtaus lattialla, jonka jälkeen pää jalkojen välissä liikkuva olio olisi voinut olla yksi Draculan apulaisista.

Kaisa Niemi ja Heidi Lehtoranta operoimassa pöydän ääressä irtokäsien ja – pään kanssa alkukohtauksessa toi mieleen Frankensteinin laboratorion, kloonauksen ja geenimanipulaation. Siinä Tiili käytti jo aiemminkin hänen teoksissaan nähtyä kahden tanssijan unisonoa. Mielikuvia syntyi paljon ja tunnelma antoi odottaa uudenlaista kokemusta katsojana. Kun ensimmäinen varsinainen tanssikohtaus alkoi, myönnän pettyneeni hiukan, sillä yleisölle tanssiminen frontaalisti latisti maailman, joka alussa oli synnytetty. Uskon, että tämäntyyppinen maailma olisi elänyt ihan omana ”sisäänpäin kääntyneenä” kuvanakin, kauhugalleriana eikä yleisön kokemus katsojana siltikään olisi jäänyt ulkopuoliseksi. Nyt en ole aivan varma, onko todellakin kyse parodiasta.

Television rooli koeputkineen takaseinällä jäi minulle arvoitukseksi. Ruudun kuvaa oli hankala nähdä ihan piippuhyllyltä, vaikka olenkin kaukonäköinen. Television rooli kauhuelokuvien kaiken näkevänä silmänä tai sisäänsä imevänä tappajana ei nostattanut vastaavaa tunnelmaa katsojana. En kokenut television tuovan uhkaa silmälleni!

Lavastukselliset elementit muutoin rakentavat tilallista kauhun maailmaa ja kokonaisuus sirpaleisuudestaan ja pienen kysymysmerkin jättävästä tunnelmasta huolimatta on toimiva paketti. Tiili on uskalias ja tuottelias koreografi, jolta ideat eivät tunnu loppuvan kesken.

Sari Lakso -- kuva Nina Nordin
Tanssija ja koreografi Sari Lakso toimii Suomen Tanssitaiteilijain Liiton hallituksen puheenjohtajana.

Kuva: Nina Nordin


Vierailuesitys Oulussa lokakuussa 2006

Absurdi kuvaus mananmailta palanneista

Deadly after darkissa kumotaan luonnonlait ja palataan elämään zombeina kuoleman jälkeen. Teoksen maailma on nurinkurinen. Teos näyttää, mitä on inhimillisyyden takana. Tanssijat ovat ruumiita, joilta ruumiinosat putoavat. Heidät kuvataan haamuina ja kasoina natisevia luita.

Kuolema on tosin ollut tanssiteosten aiheena aiemminkin. Karoliina Yli-Honkon (Liikekieli 2.10.06) mukaan totentanzin eli kuoleman tanssin tarkoitus oli etenkin sotien, nälänhädän ja erityisesti ruton aikana keskiajalla muistuttaa ihmisiä kuolevaisuudesta ja hedonismin turhuudesta.

Deadly after Dark ei kuvaa tunteita kuoleman äärellä tai käsittele kuolemaa luopumisena elämästä, vaan esittää hirtehisellä huumorilla höystettyjä absurdeja kohtauksia mananmailta palanneista.

Groteskilla on toisaalta myös kaunis puolensa. Hirviötyttö (Esete Sutinen) liitelee upeasti fysiikan lakeja uhmaten ja nuorten liikkeet sulavat yhteen hirviöpojan (Sampo Kerola) taivuttaessa tyttöä. Kuolema kuvataan groteskin kauniina ja kiehtovana. Arkut täytyy avata, jotta pääsee näkemään, miltä kuollut näyttää. Katsojakin pääsee kurkistamaan kuolleitten maailmaan.

Teoksessa on myös yhteiskunnallisesti kantaaottavaa. Katosta roikkuva vauvanukke järkyttää: laboratoriossa ei tunneta armoa imeväisiäkään kohtaan.

Ihmislaboratorio näyttämönä kuvaa ehkä nykymaailman keinotekoisuutta. Julkinen ympäristöpolitiikka perustuu lainsäädännölle, joka muun muassa velvoittaa valtiota huolehtimaan siitä, että kansalaisten oikeus terveeseen elinympäristöön toteutuu. Mutta toteutuuko se tätä menoa?

Teoksen kauhuskenaariossa kaltoin kohdeltu luonto nousee kostamaan ihmiskunnalle – kalastajat ja kalastettavat vaihtavat osia, ihminen taantuu henkisesti. Tuottavuuden vaatimus, luonnonvarojen hyödyntäminen kiihtyvällä tahdilla ja pikakulttuuri eivät johdakaan ihmistä kehityksen suuntaan.

Tanssijat tekevät eläytyviä suorituksia nykiväruumiisina, uuden elämän saaneina hirviöinä. Toisia kauhu pukee kuitenkin ehkä paremmin kuin toisia. Ohuenohut Kaisu Hölttä on roolissaan aavemainen näky, Esete Sutisen tapa liikkua ja rohkea heittäytyminen sopivat puolestaan kauhun maailmaan erittäin hyvin.

Teos antaa kylliksi tilaa tanssijoiden yksilöllisyydelle. Kaisa Niemi on ilmeikäs tanssija, Sampo Kerola voimakas ja Jarkko Mandelin notkean kissamainen. Näillä nuorilla on myös yhteiskunnallista silmää ja vilkas mielikuvitus. Ilman sitä ei olisi syntynyt Deadly after darkinlaista tanssiesitystä.

Laura Veikkolainen (s. 1980) on valmistumassa piakkoin filosofian maisteriksi pääaineenaan suomen kieli. Asuinkaupungissaan Oulussa hän on työskennellyt muun muassa suomen kielen opettajana sekä lehti- ja radiotoimittajana. Tanssia Laura on harrastanut koko nuoruutensa: kilpatanssi vaihtui yläasteella disco- ja jazztanssiin. Lauraa kiehtoo, miten liikkeen ja visuaalisten elementtien avulla voidaan kuvata tunteita ja mielentiloja.