Tanssitaiteen verkkolehti

ARVIOT


12.04.2006   |   Vaatu Kalajoki

North Land – Nomade Cabaret (William Petit) ja After All (Sanna Myllylahti), Oulu 18.2.2006

Vaatu Kalajoki: Takaisin alkulähteille
Kajaanilaislähtöisen Sanna Myllylahden After all ja ranskalaisen William Petit’n Northland – Nomade cabaret muodostivat yhteisillassa toisiaan ruokkivan kokonaisuuden, joka sai uudestaan rakastumaan tanssiin. Pitkästä aikaa hiljalleen itänyt epäilykseni, että nykytanssia on hauskempi tehdä kuin katsoa, sai nenilleen. After All tarjosi kiireetöntä uppoutumista ja Northland kunnon kemut.


North Land - Nomade Cabaret (kor. William Petit)
Kuva: Gilles Mallet

North Land – Nomade Cabaret
Koreografia William Petit
Tanssijat Jouni Järvenpää, Sami Henrik Haapala, Henna Holma, Pirjo Yli-Maunula, Linda Priha
Valosuunnittelu: Thierry Lacroix
Musiikki: unkarilaista musiikkia (trad.)

After All – kaiken jälkeen
Koreografia Sanna Myllylahti
Tanssijat Maria Kananen, Ville Oinonen, Esko Vatula
Valo- ja videosuunnittelu Niko Kurola
Tekniikka Marko Moilanen

Oulun Nuoriso- ja kulttuurikeskus 18.2.2004


Takaisin alkulähteille

After all

aloitti illan hyvin tutunnäköisissä puitteissa: yleisö oli sijoitettu ympyrään valkoisella tanssimatolla päällystetyn ja katosta roikkuvien hehkulamppujen valaiseman esiintymistilan ympärille. Tutunnäköisen sikäli, että muutama kuukausi aiemmin samassa tilassa esiintynyt Sami Henrik Haapalan SoulSports sisälsi samoja visuaalisia elementtejä.

Myös Northland kokosi katsojansa ympärilleen. Vaikuttaa kuin nykytanssissa ja nykyteatterissa oltaisiin hedelmällisellä tavalla palaamassa tanssin ja teatterin alkulähteille, yhteisölliseen piiriin. Samaa ajankohtaista yhteisöllisyyden etsintää, yhteisten rituaalien uudelleenluomista tuntuu edustavan myös näissäkin kahdessa teoksessa vahva kontakti yleisöön. Ei enää tanssijoiden sisäänpäin kääntyneitä, napavärinöitä tunnustelevia, tunteista riisuttuja katseita!

Koskettavinta After All -teoksessa olikin sen esiintyjien läsnäolo ja vilpittömyys tekemisessään. Vaikka teos oli koreografioitu, siinä elivät improvisaation reaktiot. Sinällään liikemateriaali ei tuonut mitään uutta ja mullistavaa nykytanssiin, ei edes näyttelijän tekemänä.

Intiimi yleisösuhde ja riisuttu, kotoinen visuaalinen ilme ovat tuttua tavaraa etenkin uuden tanssin teoksissa, jotka sisältävät usein enemmän tai vähemmän improvisaatiota Mutta virkistävää oli tiukan koreografian yhdistäminen näihin elementteihin. Vaikka esiintyjät eivät fyysisesti ottaneetkaan kontaktia yleisöön ja vaikka kontaktit katseella olivat koreografioituja, läsnäolo ja totuudellisuus tekemisessä saivat katsojan tuntemaan itsensä kohdatuksi ja mukaanotetuksi.

Nautinnollinen oli myös teoksen rytmi. Asioille annettiin kunnolla aikaa eikä vain tyydytty esittelemään löydettyjä jippoja. Asioita toistettiin joskus lähes keskittymiskyvyn rajoille, mutta aina ennen seuraavan päivän ostoslistan suunnittelua toistoista avautui uusi ikkuna, joka nappasi huomion ja tunteet mukaansa kasvaneella voimalla. Ehkä kokemusta kuvaisi vaikka tantraseksi, jossa viivytetty tyydytys suo kokonaisvaltaisemman energian ja nautinnon jakautumisen. En nyt kuitenkaan väitä siinä mikään ekspertti olevani, joten turha innostua siellä kotinäppäimistöillä.

Esko Vatulan ja Ville Oinosen suhde kattoi monia erilaisia vanhemman ja nuoremman miehen välisiä suhteita, tutuimpana tietenkin isän ja pojan väliset vuorotellen haavoittajan ja kantajan asemassa toimimiset. Näissä kohtauksissa monet silmät kimaltelivat epäilyttävän kosteina yleisössä. Myös Maria Kanasen liikkuminen kipseineen oli luontevaa ja perusteltua. Ainoastaan hänen roolinsa ohuus jäi mietityttämään, sillä miehet pääsivät vierailemaan useamman laatuisessa olotilassa, mutta Kanasen esiintyminen jäi yllättävän paljon tyttömäisen söpöilyn, vaikka vetoavasti tehdynkin, tasolle. Siten hänen roolinsa kokonaisuudessa jäi hieman heitteille. Enemmän naista kai siihen olisi kaivannut. Mutta ehdottomasti kokemisen arvoinen esitys.

Northland – Nomade Cabaret

oli henkilökohtaisempi kokemus kokonaisuudessaan monista syistä ja siksi en aio teeskennelläkään puolueetonta kriitikkoa sen suhteen.

Osallistuin itse Norhlandin auditioon ja suureksi pettymyksekseni en tullutkaan valituksi, vaikka olin omasta mielestäni ollut aika mahetsu tyttö. Tiedän, että näitä tilanteita ei tule ottaa henkilökohtaisesti, mutta aika harvassa taitavat olla ne, jotka tunnetasollakin sen sisäistävät.

Northland kuitenkin pyöri koko työstöprosessinsa ajan elinpiirissäni. Huomasin ajautuvani/ottavani eräänlaisen projektin salaisen kummitädin roolin. Jollakin tavallahan sitä omaa tärkeyttään on korostettava. Toimin sijaisena rankoissa treeneissä loukkaantuneiden Jouni Järvenpään ja Henna Holman nykytanssiryhmille, kuuntelin Sami Henrik Haapalan tilitystä projektin eri vaiheista ja yritin torjua hänen seksuaalisen ahdistelunsa lempeästi sekä käytin Turusta tullutta Linda Prihaa sosiaalisissa riennoissa. Ainoastaan Pirjo Yli-Maunulaa en saanut riippuvaiseksi itsestäni, sillä Pirjo on vanha kettu.

Lopulta sain kuin tarjottimella mahdollisuuden sitoa ryhmän itseeni vielä lujemmin köysin: kirjoittaisin kritiikin Liikekieli.comiin! Tällä tienasinkin ilmaisia juomia Northlandin Oulun ensi-iltabileissä. Etenkin Jouni Järvenpää ja Linda Priha pistivät itsensä likoon kaljakolehtia kriitikolle kerättäessä. Hyvä suoritus.

Entäs itse esitys? Se tuli lähelle, fyysisesti. Interaktiiviseen asenteeseen sopi täydellisesti yleisön sijoittaminen ympyrään, jolloin toisten katsojien reaktiot heitä tai naapuria kosketteleviin tanssijoihin oli osa, se ennakoimaton ja improvisoitu, tarkkaan rakennettua esitystä. Koko esitys toimi yhteisenä kenttätutkimuksena pohjoisen ihmisen fyysisistä rajoista ja suhteesta kosketukseen. Silti kosketus oli vain osa ja kuten kovaa kuntoa vaatinut liikemateriaali osoitti, ei se loukkaantumisia tanssijoille aiheuttanut osa.

Jossakin vaiheessa työstöprosessia koko viisihenkinen tanssijisto poti eriasteisia vammoja: Jouni polveaan, Henna murtunutta jalkateräänsä, Pirjo katkeamispisteessä olevaa akillesta, Linda revähtänyttä vatsalihasta ja Sami veitsellä tikkamaansa jalkaa sekä krampissa olevaa yläselkää. Luultavasti suurin osa tanssijoiden saamasta palkasta menikin haavojen hoitoihin. (Samaan aikaan minä hoidin kuntoani kaikessa rauhassa, söin ja nukuin hyvin sekä surkuttelin muiden vaivoja.) Mitään tästä ei näkynyt esityksessä ellei sitten positiivisessa mielessä luomassa aitoa taustaa mm. veitsikohtauksen vaarantunteella leikittelylle.

Musiikki oli alussa hieman liian pienellä, mikä söi jonkin verran energiaa, mutta loppua kohti tunnelma nousi koko ajan ylemmäksi, mihin varmasti myös tarjotulla punaviinillä oli osansa. Mielenkiintoinen tutkimuksen kohde olisikin erilaisten konkreettisten stimulanttien vaikutus yleisön kokemukseen tanssiesityksessä. Kuinka esimerkiksi jakaa tanssijoiden liikkumisesta saamansa endorfiinit katsojien kanssa? Tässä siihen pyrittiin sieppaamalla katsojia mukaan: tanssiinkutsun odottamattomuuden aiheuttama adrenaliinipurskahdus tavoitti esiintyjien latauksen ja rankan liikkumisen synnyttämiä endorfiinitasoja.

Esiintyjät olivat särmikkäällä ja ajoittain lähes rujolla tavalla kauniita nahkatakeissaan ja hulluine hymyineen. Samaa rykäistyä kauneutta oli paljon juoksuja, pieniä hyppyjä, heittäytymisiä ja nostoja sisältäneessä liikemateriaalissa, jonka jokainen teki omannäköisenään. Ainoa pieni notkahdus olivat ajoittain tanssijoiden toisilleen huutelemat kannustushuudot; ne kuulostivat välillä koreografioiduilta, siltä kuin tanssijat eivät itse tuntisi tarvetta huutaa.

Kaiken kaikkiaan Northland – Nomade Cabaret vei tanssia siihen suuntaan mistä kuvittelen sen joskus lähteneen kehittymään: yhteisön keskelle, keholta keholle, hien ja viinin ja juhlan makuiseen ympäristöön. Hyvä kehityksen suunta, enemmän vaan tällaista. Oi, miten hyvää se tekee meille steriileille pohjoisen ahdistujille! Eikä se tule ulkoa annettuna, sillä se on meissä. Se kosketuskin, vaikka tällä hetkellä samaistumme ehkä niihin puukkoihin.

Vaatu Kalajoki

Vaatu KalajokiKirjoittaja on oululainen tanssija-koreografi, jonka jalat vipattavat teatterin suuntaan. Hän on valmistunut filosofian maisteriksi Oulun yliopistosta Kulttuurin tutkimuksen koulutusohjelmasta vuonna 2000 ja tanssijaksi Pohjois-Karjalan ammattiopisto Outokummusta 03. Kalajoen viimeisimpiä töitä ovat nykytanssiduetto Ruumis Pohjalla (Jojo 05), Hamlet -kontakti-improvisaatioduetto (2002-2004), Pläpsammakot ja Pläpmaailmankaikkeus (04) ja Sihteeriköt-revyy (Oulun Kaupunginteatteri 04-05).