Tanssitaiteen verkkolehti

ARVIOT


26.03.2006   |   Milla Koistinen

Amour, acide et noix (Daniel Léveillé Danse), Kiasma-teatteri, Helsinki 9.–11.3.2006

Milla Koistinen: Alastomat yksinäiset
Mistä on pienet ihmiset tehty?


Kuva: Rolline Laporte

Daniel Leveille Danse, kuva: Rolline Laporte

Amour, acide et noix

Daniel Léveillé Danse

Kiasma-teatteri, Helsinki 9.–11.3.2006
ARS 06 -ohjelmistoa

Alastomat yksinäiset

Kanadalaisen koreografi Daniel Léveillén teos Amour, acide et noix nähtiin Kiasman lavalla kolmena iltana. Teos on kantaesitetty jo vuonna 2001 ja siitä lähtien se on kiertänyt ympäri maailmaa.

Lavalla on yksi nainen ja kolme miestä, ei muuta, eikä ole tarpeenkaan. Neljä alastonta kehoa Léveillén liikekielessä sekä sisällössä on niin paljon, että katsomiskokemus on raskas. Antaessaan itselleen aikaa muutaman päivän katsomisen jälkeen oma mieli ja keho ovat huomaamatta työstäneet kokemusta hurjasti eteenpäin. Katsoessani videopätkän ryhmän nettisivuilta teos tuntuu kasvaneen vielä vaikuttavammaksi ja voimakkaammaksi. Vasta vähän myöhemmin omat tuntemukset saavat lopullisen muodon ja voi eritellä näkemäänsä. Mitä enemmän teosta mietin, sitä voimallisemmalta se tuntuu. Teemat tuntuvat takertuneen minuun ja kasvavan yhä edelleen.

Alastomuus on iso osa teosta ja se on yksi teemoista monella tasolla. Vaikka alastomia kehoja on nähty lavalla useasti eikä alastomuus ole enää mikään uusi asia, Amour, acide et noix tuntuu silti aluksi hämmentävältä ja kestää tovin tottua alastomien kehojen liikkeeseen. Alastomuus tuntuu kuitenkin äärimmäisen luonnolliselta ja katsojanakin voi tuntea olonsa luonnolliseksi.

Alastomuus ei myöskään missään vaiheessa häviä omaan luonnollisuuteensa, vaan kasvaa yhdeksi isoksi tilaksi, paljaaksi ja puhtaaksi. Se paljastaa kaiken, tekee tanssijoista haavoittuvaisia ja näyttää ihmisen sellaisena kuin se on. Piiloutuminen ja teeskentely on poissa. Yhtä aikaisesti se riisuu ihmisen ainutlaatuisuuden pois ja kuitenkin näyttää kaiken sen, mikä tekee ihmisestä kiehtovan ja kauniin. Ihminen on osa luontoa ja vain yksi laji muiden joukossa. Jokainen meistä on tehty samoista aineksista ja loppujen lopuksi kukaan ei ole toista parempi tai huonompi. Jokaisen tie päättyy samaan, jokainen on yksin.

Léveillén liikekieli on suoraa, särmikästä ja veistoksellista. Se on kovaa, kylmää sekä ankaraa. Teos koostuu lähinnä sooloista ja duetoista. Soolot ovat karuja ja niissä on surua sekä yksinäisyyttä, mutta duetot ovat sitäkin yksinäisempiä. Tanssijat nostelevat ja koskevat toisiaan, mutta kohtaamisissa ei ole minkäänlaista lämpöä. Liikkeissä ei ole mitään viettelevää tai miellyttämistä. Vain aivan muutamissa kohdissa voi havaita häivähdyksen pehmenemistä tanssijoissa sekä liikkeessä, ja ne hetket ovat uskomattoman voimakkaita. Ne ovat vain muutaman sekunnin mittaisia, mutta jo siinä ajassa teos tuntuu sitäkin surullisemmalta ja yksinäisemmältä.

Pohdin sitä, millä tavalla alastomuus vaikuttaa tanssijoiden tekemiseen. Se luo erilaisia jännityksiä kehoon, vaikka tanssijat ovatkin hyvin luonnollisesti lavalla. Alastonta kehoa kantaa kuitenkin eri tavalla ollessaan katseen alaisena kuin ollessaan vaatteet päällä. Mutta toisaalta miksi sitten alastomuus ei saisi vaikuttaa liikkeeseen? On kuitenkin mielenkiintoista pohtia tätä ja sitä milloin ihminen on luonnollisimmallaan, paljaimmillaan?

Musiikkina Léveillé on käyttänyt Vivaldia, Rammsteinia ja Led Zeppeliniä. Musiikkivalinnat ovat hieman kyseenalaisia, mutta toimivat silti kumman hyvin. Muutamissa kohdissa Vivaldin Neljä vuodenaikaa tuntuu liian kuluneelta ja raskaalta lukuisista yhteyksistään ja Rammstein särähtää alkumetreillään pahemman kerran, vaikkakin sen käyttö on perusteltua.

Amour, acide et noix herättää varmasti hyvin henkilökohtaisia tuntemuksia, mutta sillä on taatusti myös hyvin erilaisia merkitystasoja eri kulttuureissa. Minulle se muodostuu ennen kaikkea yksinäisyydeksi, kaipaukseksi ja ihailuksi siitä, miten urhea ihminen on. Olkoon sitten laji muiden joukossa, mutta luultavasti ainoa, joka tiedostaa yksinäisyytensä, ja sen tiedon kantaminen voi horjuttaa vahvimpiakin yksilöitä.

Milla Koistinen
Milla Koistinen

Kirjoittaja on Helsingissä asuva tanssija, joka on valmistunut Teatterikorkeakoulusta keväällä 2004.