Tanssitaiteen verkkolehti

ARVIOT


09.03.2006   |   Mia Kivinen

Varjojen huone (Mammu Rankanen), Zodiak, Helsinki, ensi-ilta 14.2.2006

Jenni Sainio: Valo + tila + liike = äärettömän kaunis ajattomuus
Mammu Rankasen Varjojen huone on tarkka, maaailmamme perustavanlaatuisia elementtejä avarasti tutkiva teos. Teos, joka on täynnä sielua, sisintä, sitä jotakin. Ulkomaailman ja ihmisen sisimmän välisen rajapinnan tutkiminen teoksessa on kaunista. Lue

Milla Koistinen: Tiloja japanilaisittain
Varjojen huone -teoksesta voi löytää useita tilan tasoja, ja tila- ja aikakäsitteitä voisi pyöritellä iän kaiken. Japanilaisvaikutteet ovat selvästi luettavissa ja ne tekevät teoksesta jonkinlaisen kulttuurioppaan. Lue

Valon varjollaMia Kivinen: Hienovaraisesti vastahankaan
Varjojen huoneessa kumotaan perinteistä valosuunnittelua sen omilla aseilla. Lue



Kuva: Tomi Humalisto

Varjojen huone

Koreografia Mammu Rankanen
Valo- ja tilasuunnittelu Tomi Humalisto
Video Teemu Määttänen
Äänisuunnittelu Mikko Hynninen
Puvut Anna Perez
Tanssi Kaisu Hölttä, Virpi Juntti, Riikka Kekäläinen

Ensi-ilta 14.2.2006 Zodiak, Helsinki

Tuotanto Zodiak – Uuden tanssin keskus


Valo + tila + liike = äärettömän kaunis ajattomuus

Käsittelen teoksen eri elementtejä, jotta lukija voisi itse saada edes pienen kosketuksen virtuoottisesti järjesteltyjen osasten kannattelemaan sisältöön: tyhjyyteen, joka on merkityksiä täynnä.

Japanilaisia tila-aikakäsitteitä syväluotaava Varjojen huone todellakin elää omaa aikaansa. Esitystä katsoessa on vaikea arvioida sen kestoa. Teos ikään kuin tutustuu katsojaan omalla rytmillään keriytyen auki, paljastaen sisimpäänsä vähitellen. Koen teoksen syvenevän sen edetessä. Teos hengittää, se kuuluu konkreettisestikin äänimaailman hengitysääninä. Äänimaailma korostaa ihmisen ja valon liikettä, on ennemminkin efektejä ja lyhyitä pyrähdyksiä kuin melodiaa tai äänimattoa taustana.

Kolmen naistanssijan liike on tarkasti iskutettua, rajattua, pienieleistä ja paikoitellen hämmästyttävän elastista. Jokainen käännös, nosto ja pienikin ele elää oman kaarensa alusta loppuun ehyenä. Nautittavaa. Hyvin artikuloitua. Ovatko ärsyttävän suttuiset videopätkät, joissa näkyy jotakin hyvin epämääräistä, muun muassa lähikuvaa ihmissilmästä, vastapainoa tälle?

Varjojen huoneesta ei voi puhua käsittelemättä Tomi Humaliston valo- ja tilasuunnittelua. Valo on lavastusta, rekvisiittaa, hetkittäin jopa lähes osa puvustusta. Valo jakaa tilaa: lattiaa eri kokoisiin ruutuihin, koko esitystilaa valon ja varjon vaihteluin tunnelmaltaan täysin erilaisiin osiin. Valo kertoo tanssijoita toisistaan erottaen ilmaisullisesti heidän välisistä suhteistaan. Valo pysyy paikallaan. Valo liikkuu. Valo piirtää tanssijoiden kehojen päälle kiemuraa ja lattiaan ornamenttia. Se on tanssijoiden liikkuessa rivinä eteenpäin heitä seuraavat vauhtiviivat, kehon jatke, puvun laahus. Kapeat valokaaret poukkoilevat kolmiulotteisina tilassa. Valo luo valtavia varjoja sivuseinälle. Valo on kirkasta, valkoista, sinistä. Valo on kulmikasta, valo on pyöreää. Valokuviot järjestyvät kulmikkaasti vaikka piirtävät pyöreitä muotoja. Valo jysähtää. Valo tunnustelee. Valo leikkaa, piirtää, iskee, hyväilee, hämärtää, laajentaa. Poissa on kaikki valon voimaa alleviivaava ylimääräinen. Valo yksinkertaisesti tekee työnsä: toimii kiireettä, rauhassa ja juuri siksi salamannopeasti. Valo yksinkertaisesti toimii. Tämä kaikki on täysin omaa luokkaansa. Kaikilla mittapuilla mitattuna käsittämättömän hienoa.

Myös tanssi sijoittuu tilaan palasina, sitä jakaen. Useaan otteeseen näkyy kahden tai kolmen tanssijan tilassa paikallaan pysyvä liikekuvio, joka herättää juuri kyseisen osan esitystilaa eloon. Tanssi on lattia- ja pystytasojen välissä, hypytöntä. Tilan ja liikkeen suhteen katsomosta katsottuna näyttämön vasen takanurkka ja oikea etukulma ovat melkein kokonaan liikkeettömiä alueita.

Kolme pientä videokuvaruutua on sijoitettu näyttämön vasemmanpuolisella etualalla olevan lattiasta korotetun neliön kolmeksi kärkipisteeksi, itse neliö vinottain katsomoon nähden. Näyttämön takaosaan oikealle puolelle on viritetty kaksi ikään kuin pingotettua kangasta seiniksi, kaksi eri kokoista neliötä pystyyn. Niiden alle ja taakse voi kulkea, ja usein tanssija poistuukin näyttämön näkyvästä osasta tuonne hämärään koloon, nurkkaan, soppeen. Piiloon.

Aivan takana keskellä on koroke, jonka päälle tanssi myös sijoittuu. Tanssi tapahtuu karrikoidusti ilmaistuna suurelta osin keskilattialla sekä tilan vasemmalla etualalla ja takaoikealla. Pelkkä tilasuunnittelu ilman tanssia on jo dynaaminen, diagonaalinen, liikkeellinen.

Tanssijoilla on pelkistetyt, tummat kokovartaloasut, joiden erikoisuutena on kaula-aukon syvä v-leikkaus selkäpuolella ja kimonoon kuuluvaa obia, leveää vyötä muistuttava vyömäinen keskiosa.

Tanssi koostuu taidokkaasta liikkeestä, jossa on pieniä toistuvia kuvioita kokoavana elementtinä sekä paljon tasapainoa vaativia osia. Ihmiskeho toistaa valokuvioiden muotoja ja toisinpäin. Erityisesti mieleen jää ihmiskehon mahdollisuuksia upeasti käyttävä osuus, jossa tanssijat liikkuvat matalina lattiatasossa kuin jotkin eläimet, ehkäpä kuin hyönteiset eli liikemateriaali, jossa korostuvat käsivarret ja maahan painetun pään eli kasvottomuuden mahdollistama paljaan yläselän paljon ilmaiseva alue. Kun tämän aikana ei näe kasvoja, ihmistä, ja kun liike on jotakin aivan muuta kuin yhteiskuntamme ja aikamme ihmiselle tyypillistä, syntyy voimakkaita efektejä. Itse väännän tämän aikana silmäni vielä aavistuksen kieroon, jolloin efekti korostuu entisestään. Ihminen taipuu eläimeksi, ottaa jotakin ulkopuoleltaan itseensä. Näyttämöllä liikkuu mustia kovakuorisia joitakin, jotka tunnustelevat ympärillään olevaa tilaa pitkillä raajoillaan.

Moniraajaisuus onkin yksi liikekielen perusteemoja. Hyönteismäinen liikkuminen näyttäytyy juuri pitkien ja useiden raajojen illuusion luomisen kautta. Mieleeni jää myös kohta, jossa kaikki kolme tanssijaa ovat nipussa hartiaseisonnassa lattialla muodostaen ilmassa huojuvilla jaloillaan yhden kokonaisuuden, kuin jonkin vedenalaisen kasvin tai meduusan. Tämä moniraajaisuus assosioituu itämaisuuteen, luultavimmin hindulaisuuden monikätisten jumalien kuvien kautta. Mikä liittää ihmisen sekä sisimpäänsä että ympärillä olevaan?

Moniraajaisuuden voi nähdä vertauskuvana moniaistisuudesta. Ihmiselläkin on monta raajaa, monta aistia tutkia sekä häntä ympäröivää tilaa että omaa sisätilaa. Aistit voi ajatella raajoiksi tai tuntosarviksi, jotka yhtäaikaisesti ja lomittain toimiessaan vapauttavat ihmisen liikkumaan sisätilan ja ulkomaailman rajapinnalle. Varjojen huoneessa äänen näkee, liikkeen kuulee ja kuullun tuntee. Teoksessa kaikki elementit ovat suhteessa toisiinsa, toimivat kokonaisvaltaisesti verkostona.

Varjojen huone on taidolla ja sydämellä tehty, koskettava viipale nykytanssia ja myös paljon muuta. Se ei kolahda vaan hipaisee todella lujaa lävistäen usita tasoja sisälläni. Aivan lopussa yksi tanssija tanssii takanäyttämön korokkeella, valaistuna pienellä himmenevällä spotilla suoraan ylhäältä. Tanssija pyörii paikallaan hiljakseen oman akselinsa ympäri kuin soittorasian pieni pyörivä nukke. Onko olemassa kauniimpaa kuin hitaasti poistuva valo näyttämöllä olevasta ihmisestä: tanssijan ääriviivat, liikkeen viimeiset kierteet ja vähenevä valo luovat pian katoavaa kuvaa katsojan silmien edessä.

Olennaisimmasta teos muistuttaa kuin vihjaten, kesken kaiken: tanssijat istuvat vapaamuotoisessa rivissä polvillaan lattialla, kasvot yleisöön päin. Yhtäaikaisesti he avaavat leveät vyönsä ja pitävät näin vapautettua kangasta esillä, avonaisena. He ovat avanneet rintakehänsä, tunnekeskuksensa. Mitä tapahtuu? Valtava virta kirkkaita, pieniä perhosmaisia, makaavia valokahdeksikkoja purkautuu saippuakuplamaisesti heidän jokaisen sisimmästään ilmaan: ihmisen sisin on äärettömyyksiä täynnä.

Teos tuntuu kuiskaavan:

Tämä moniraajaisuus, nämä perhoset, nämä viimeiset kierteet.
Tämä kaikki on tässä.
Aina. Nyt.
Herätkää, ihmiset: nähkää.
Nähkää.

Jenni Sainio

Kirjoittaja on helsinkiläinen tanssin katsoja, joka opiskelee toista vuotta teatteri-ilmaisun ohjaajaksi Stadian esittävän taiteen koulutusohjelmassa. Hänen sydäntään lähellä on fyysinen teatteri ja liike sen kaikissa muodoissaan.

 


Tiloja japanilaisittain

Varjojen huone on Mammu Rankasen koreografia kolmelle naistanssijalle. Se tutkii japanilaisia tila- ja aikakäsitteitä liikkeellisin ja visuaalisin keinoin. Varjojen huone on syntynyt yhteistyössä valosuunnittelija ja kuvataiteilija Tomi Humaliston kanssa ja jatkaa samaa teemaa kuin Rankasen sooloteos Musta.

”Varjojen huone tutkii näkyvän ja kätketyn tilan samanaikaista läsnäoloa. Tapahtumisen hetkessä tilan ja mielen kokemukset yhdistyvät. Syvyyteen kuljettu matka aavistelee tuntematonta.”

Minulle näkyvän ja kätketyn tilan käsittely ovat tässä teoksessa enemmän mielen kuin konkreettisen tilan käsittelyä ja ehkä se on ollut sitä myös tekijöille. Tietysti myös keho on konkreettinen tila ja pelkistetty esiintymistilanne tuo esiin aiheen liikkeellisen käsittelyn. Tila muuttaa muotoaan esiintyjien kautta ja esiintyjissä. Teoksesta voi löytää useita tilan tasoja, ja tila- ja aikakäsitteitä voisi pyöritellä iän kaiken. Japanilaisvaikutteet ovat selvästi luettavissa ja ne tekevät teoksesta jonkinlaisen kulttuurioppaan. Välillä tuntuu kuin lukisi otteita kirjasta eikä edes katselisi tanssiteosta. Sellaisena ajatusleikkinä Varjojen huone muodostuu kiinnostavammaksi, ainakin minulle. Tanssiteoksena se tuntuu aika perinteiseltä ja ehkäpä hieman vaisulta, mutta siinä on kauniita kuvia, välietappeja pysähtymiselle ja rauhoittava tunnelma.

Japanilaisuudessa ja suomalaisuudessa on paljon yhtäläisyyksiä ja yksi voimakkaimmista on kai tunteiden kätkeminen. Tunteita näytetään harkiten ja jos ne joskus sattuvat purkautumaan, nekin purkaukset ovat lyhyitä. Varjojen huoneessa purkaukset ovat voimakkaita, mutta loppuun asti hillittyjä. Liikekieleen ne tuovat hyvää särmää ja teokseen tarvittavaa ristiriitaa. Pidättyneisyys luo teoksen harmoniaan myös ahdistavan sävyn. Jonkin pitäisi päästä ulos, purkautua kunnolla loppuun asti.

Myös visuaalinen ilme on hillitty ja tarkkaan harkittu. Zodiakin tila ei ehkä kuitenkaan ole paras mahdollinen tälle teokselle. Se luo liian arkisen ja tavallisen vaikutelman. Varjojen huone jää hieman etäiseksi eikä oikein muodostu kokonaisuudeksi, vaikkakin se sisältää hienoja katkelmia. Se saa kuitenkin tutkimaan omaa varjojen huonetta; sitä miten se on rakentunut, minkälaisia varjoja se pitää sisällään ja minkälaisia varjoja sekä valoja se heittää toisiin, näkyviin huoneisiin.
Milla Koistinen
Milla Koistinen

Kirjoittaja on Helsingissä asuva tanssija, joka on valmistunut Teatterikorkeakoulusta keväällä 2004.


Hienovaraisesti vastahankaan

Tanssin valoissa näemme usein kokonaisvaltaisia, selkeitä ja siististi suunnattuja elementtejä, kuten koko näyttämön kattavat taka- ja sivuvalot. Nämä elementit ovat käytössä myös Tomi Humaliston valosuunnitelmassa Varjojen huoneessa, mutta tanssin traditiosta poikkeavalla tavalla. Yksi valon suunta hallitsee vain harvoin, eikä valoissa toimita dramaattisen volyymin, vaan hienovaraisen sommittelun varassa – tummansininen takavalo värjää tilaa enemmän kuin valaisee sitä, eikä sivuvalokaan ole aivan sääntöjen mukaan suunnattu.

Pääosassa sommitelmassa ovat tarkoin rajatut valoalueet ja yksittäiset valokeilat. Muutamalla valonheittimellä ja pienillä muutoksilla Humalisto varioi harkitusti näyttämökuvaa sortumatta näyttävyyden tavoitteluun, tuohon valosuunnittelijan ikuiseen kiusaajaan.

Vastakohtien tasapainottelu tulee esiin niin kylmän ja lämpimän kuin pehmeäreunaisen ja tarkasti rajatun valon rinnakkainasettelussa. Valo luo diagonaaleilla ja epäsymmetrialla toista tilaa olemassa olevan sisälle, kuitenkaan riitelemättä sen kanssa, tasapainonsa säilyttäen.

Esityksessä varjo on tilaa siinä missä valokin. Tanssija ei aina ole näyttämön kirkkaimmassa pisteessä – usein on jopa vaikea sanoa, missä se on. Pienet lämpimät valokeilat lattiassa huutaisivat täsmäkäyttöä perinteisemmässä valosuunnitelmassa, mutta tässä ne ovat tilallisia elementtejä joihin tanssijat sijoittuvat vasta viime metreillä. Tila on sommittelullinen kokonaisuus, jossa valolla ei ole liikettä valaisevaa funktiota, vaan se luo tilaa liikkeelle.

Videoprojisoinnit ja monitorit lavalla edustavat modernia tekniikkaa, mutta niiden kuva-aiheet ajatonta yksinkertaisuutta. Teemu Määttäsen äärimmilleen puhdistettu ja hiottu, valkoisiin viivoihin perustuva videokuva piirtää tilaa vuoroin tarkan yhtäaikaisesti liikkeen ja äänen kanssa, vuoroin omia aikojaan solisten. Suoran ja elävän viivan rinnastaminen tuo oman näkökulmansa esityksen vastakkaisuuksien kokonaisuuteen. Lattian monitoreissa näkyvä lähikuva ihmisestä yhdessä Mikko Hynnisen suunnitteleman ihmisääniin perustuvan äänimaailman kanssa tuovat esityksen reippaasti henkilökohtaisen reviirin sisäpuolelle. Mia Kivinen

Mia Kivinen

Kirjoittaja on helsinkiläinen maisteritason valosuunnittelija. Hän kirjoittaa Liikekieli.comiin teosarvioita erityisesti valosuunnittelun näkökulmasta.