Tanssitaiteen verkkolehti

ARVIOT


19.09.2012   |   Saara Moisio

Keho muistojen kantajana

Vaaleanpunaiseen balettitutuun puettu noin kaksivuotias tyttölapsi astuu KoKo Teatterin näyttämölle, katsoo ja hymyilee yleisölle. Tytön hellyyttävästä olemuksesta välittyy katsomoon lämpöä ja valoisuutta. Tytön perästä näyttämölle tulee nuori raskaana oleva nainen. Tyttö ja nainen leikittelevät keltaisella kukalla ja saippuakuplilla. Näyttämökuvassa on jotain todella kliseistä, mutta samalla se on aitoa ja huoletonta. Hetkessä unohtuu ulkona jylläävä syysmyrsky ja koleus. Tytön ja naisen välinen kohtaus on prologi Ken Main Prayer of the heart -butosoololle, jossa sukelletaan vanhan, sokean naisen sieluun ja menneisyyteen, iloihin ja suruihin.

Tytön ja naisen poistuttua olemukseltaan hauras, kyyryselkäinen mustaan pitkään tyllihameeseen pukeutunut Ken Mai astelee näyttämölle hidastetusti, kädessään tarjotin, jossa on punaisia ruusun terälehtiä ja talkkia. Huomio kiinnittyy Main ilmeikkäisiin sormiin ja punaiseksi lakattuihin pitkiin kynsiin. Tarjottimelta lentäessä ruusun terälehdet ja talkki muodostavat näyttämöllä kehää kiertävän hahmon ympärille kuin ilotulituksen. Valkoiseksi talkituilla kasvoilla on välillä irvokkaaksikin muuntautuva transsinomainen hymy. Vanha nainen, jonka sielunmaisemaa Mai koko olemuksellaan, kehon kielellään ja liikkeellään ilmentää, näyttää heiveröiseltä, mutta kuitenkin vahvalta.

Vastaavanlaisen voiman tunteen muistan kokeneeni Main aiemmissakin esityksissä. Liikkeen lisäksi tähän tunteeseen vaikuttaa vahvasti esityksen koko visuaalinen ilme ja musiikki. Main mustasta pitsistä ja tyllistä rakennettu puvustus, musta-harmaaraitainen pitkä peruukki ja musta-valkoinen maski yhdistettynä mahtipontiseen klassiseen musiikkiin luo goottimaisen vaikutelman.

Esityksen visuaalisuudessa toistuu siinä määrin samat elementit kuin aiemmin näkemissäni Main Butoh Bigaku (2009) ja This human body is called a city with eleven gates (2010) -teoksissa, että huomaan pohtivani kuinka pitkälle tämä jo kertaalleen koettu goottimainen tunnelma kantaa. Valoisaan lapsenomaiseen alkuun suhteutettuna vanhan naisen tummanpuhuva olemus tarjoaa kyllä kiinnostavan kontrastin. Lapsen leikkisyys, viattomuus ja luonnollisuus heijastelee mielessä esityksen loppuun asti. Niin elämän alku- kuin loppupuolikin ovat läsnä koko esityksen ajan.

Ken Mai, kuva: Joan De silva

Goottimaisen visuaalisuuden etäännyttävästä vaikutuksesta huolimatta liikkeellisesti Ken Main tanssista jaksaa vaikuttua. Main koko olemus kasvoja ja sormenpäitä myöten näyttää herkistyneen ilmentämään vanhan naisen elämän hyvien ja huonojen kokemusten ruhjomaa kehoa. Koukistuneet raajat, ylöspäin kohottavat hymyilevät kasvot ja maan vetovoimaa ilmentävä kouristuksenomainen asento luovat mielikuvan elämää nähneestä, muistojaan läpi käyvästä hahmosta.

Musiikin säestämänä tunnelmat vaihtelevat surusta iloon. Esityksen puolivälin jälkeen mustan raskaan tyllihameen alta paljastuu valkoisten sukkahousujen peittämät voimakkaat jalat. Hetkellisesti vanha nainen muuttuu kuin nuoruuden vapautta iloitsevaksi hyppiväksi olennoksi. Hypyissä on kuitenkin raskautta ja kehossa jäykkyyttä. Jokaisella lihaksella vaikuttaa olevan painolastinsa. Hetkellisen keveyden jälkeen Mai pukeutuukin jälkeen mustaan tyllihameeseen ja palautuu vanhan naisen raskaaseen olemukseen.

Kokonaisuudessaan Main butosta jääkin tunne, että keholla on muistinsa. Vanhan naisen olemuksen kautta Mai tahtoo sanoa, että lapsuudesta vanhuuteen kokemamme asiat jäävät kehoomme elämään joko tiedostetusti tai tiedostamatta. Nämä muistot ovat olennainen osa persoonaamme ja siten niin heikkoutemme kuin vahvuutemmekin.

Saara Moisio

Kirjoittaja on Helsingin yliopiston teatteritieteestä ja Art Theory, Criticism and Management -maisteriohjelmasta valmistunut Tanssin Liikekieli ry:n rahastonhoitaja.

***

Ken Mai: Prayer of the heart
Koreografia, puvustus, äänisuunnittelu: Ken Mai
Maskeeraus: Salla Yli-Luopa
Ensi-Ilta: KoKo Teatteri 14.9.2012