Tanssitaiteen verkkolehti

ARVIOT


29.01.2006   |   Anne Makkonen

OLEVA ja Tunnistamaton tanssija (Sanna Kekäläinen), Stoa, Helsinki, ensi-ilta 10.1.2006

Anne Makkonen: Luodaanko Oleva ilman Toiseutta?
Fyysinen liikkuva ruumis ei ole todempi kuin sana, se ei kerro totuutta tai valehtele vähemmän kuin kieli. Ne molemmat jakavat maailmaan heitetyn kokemuksen. Derrida dekonstruoi kieltä kielellä, Kekäläinen liikettä liikkeellä. Lue

Veli Lehtovaara: Olen läsnä olemisessa
Martin Heidegger oli yksi eksistentialismin keskeisimmistä ajattelijoista. Hänen ajattelunsa keskeisenä kysymyksenä oli oleminen ja tätä hän lähestyi erityisen olevan kautta. Sellaisen olevan, joka osaa kysyä omaa olemistaan. Sanna Kekäläisen uusimmassa teoksessa aukesi minulle tila, jossa kolme olevaa ovat kysyvällä tavalla olemassa. Lue


OLEVA, koreografia Sanna Kekäläinen, kuva Jussi Pakkala

OLEVA
Koreografia ja konsepti Sanna Kekäläinen
Tanssi Sanna Kekäläinen, Katri Soini

Tunnistamaton tanssija
Koreografia ja konsepti Sanna Kekäläinen
Tanssi Agnese Vanaga

Valosuunnittelu Antti Helminen
Visualisointi Taina Relander
Valokuvaus Jussi Pakkala
Tuotanto Kekäläinen & Company / Elina Pekkala

Ensi-ilta 10.1.2006 Itä-Helsingin kulttuurikeskus Stoa


Luodaanko Oleva ilman Toiseutta?

Hän on suurempi ja vaalea. Hän on pienempi ja tumma. He kulkevat ja liikkuvat liitoksissa toisiinsa: äitinä ja tyttärenä, sisaruksina, naisena ja koirana, rakastavaisina, naisina ja ystävinä.

Hän makaa lattialla ja nostaa jalkansa kohti kattoa. Hän asettaa alavatsansa ja painonsa hänen jalkapohjansa päälle. Ja jälleen kerran he liittyvät toisiinsa.

Naurahdan, kun hän rapsuttaa Bachin rytmissä hänen tummia hiuksiaan kuin villakoiraa pöydän alla.

Hän potkaisee rennosti, mutta napakasti lattialle levitettyä muovia. Hän vastaa toisella potkulla. Käheästi kahisten muovi kasaantuu aivojen röpelöistä pintaa muistuttavaksi keoksi. Hän kantaa sen sylissään pöydälle, valoon.

Miten olla olemassa ilman toiseutta, toista? Kuinka elää ilman metafysiikkaa: ilman ideaa, symbolia, tuonpuoleista, identiteettiä, totuutta, jumalaa, ehdottomuutta… Fyysinen liikkuva ruumis ei ole todempi kuin sana, se ei kerro totuutta tai valehtele vähemmän kuin kieli. Ne molemmat jakavat maailmaan heitetyn kokemuksen. Derrida dekonstruoi kieltä kielellä, Kekäläinen liikettä liikkeellä.

Hän riisuu ja hänelle jää housut jalkaan ja pusero päälle. Ei meitä pelasta eläimeksi muuttuminen, ei vaatteiden riisuminen, riisumista riittää ja riittää.

YHDESSÄ HE katoavat pimeään kun valot suunnataan meihin. Me istumme, kuuntelemme Afrikan kaikuja, ajattelemme, muistelemme, mutta me emme taputa. Esitys loppuu, kun katsoja sen lopettaa. Menkää näkemään ja kuulemaan, ehkä ymmärrätte paremmin, ja toisin.

Anne Makkonen
Tanssin menneisyyden ja nykyisyyden tutkija


Olen läsnä olemisessa

14. tammikuuta 2006

Katson näppäimistöä ja etsin kirjaimet sanaan OLEVA. Seuraavat kaksi sanaa ovat tunnistamaton ja tanssija. Joudun miettimään tunnistamattomuuden merkitystä uudestaan ja taas uudestaan. Englannin kielen ilmaisu ”unidentified dancer” auttaa pääsemään jonkinlaiseen esiymmärrykseen ja sitä myöten kysymiseen. Kulttuurikeskus Stoan suureen saliin sijoittuva OLEVA on Sanna Kekäläisen uusin koreografia, jonka tanssivat Katri Soini ja itse Sanna Kekäläinen. Kyseessä on siis duetto.

Katri Soinin suhteellisen pienen ruumiin rinnalla Sanna Kekäläisen naisen ruumis on valtava ja toisin päin. Kaksi olevaa keskellä suurta tilaa ja liike ovat ensikokemukseni tullessani sisään. Olen viimeinen, joka saapuu paikalle, joten voin valita vapaasti paikkani jäljellä olevista. Sijoitan itseni tilaan suhteessa lavalla oleviin – paikalle 108. Ajattelen rentoutuvani ja aluksi vain katselen liikettä. Mielessäni alkaa herätä kysymyksiä. Teoksen nimi on vahva. Se on jollain tapaa tyhjä ja kaiken sisäänsä sulkeva samanaikaisesti. Odotan ymmärtäväni mikä on se tapa tai tavat jolla oleva tulee ilmi tämän teoksen äärellä. Ei vastauksia.

Mietin Kekäläisen persoonaa ja sen hallitsevuutta. Mietin Soinin olemisen tapaa tässä teoksessa ja näiden kahden suhdetta. Pohdin liikkeen tunnistettavuutta ja sen personoitumista. Eksyn omiin kysymyksiini ja yrityksiin ymmärtää – nämä vievät minut pois teoksen tapahtumisen ääreltä. Kunnes jossain vaiheessa olen väsynyt yrityksiin ja kysymyksiin ja katson vaan.

Esitystila on suuri ja tilassa sijaitsee neljä asiaa: valkoinen puupöytä, läpinäkyvä muovipressu, metallinen pesuvati ja harmaa villapeitto. Näiden asioiden tai esineiden lisäksi tilassa on kaksi olevaa, jotka ilmeisesti ovat toisella tavalla olemassa kuin esineet. Löydän kolme äärimmäisen kiinnostavaa seikkaa: kahden olevan olemisen tapa, kahden olevan suhde toisiinsa ja kahden olevan suhde tilassa oleviin esineisiin. Olen siirtynyt teoksen ääreltä teoksen ääreen – unohtunut läsnä olevaksi.

Kiinnostun liikkeestä yhä enemmän. Näen kaksi olevaa alkutilan hämmennyksessä itsensä ääressä ihmettelemässä. Liike on ihmettelyä ja todistamista; oman itsensä todeksi tekemistä. Oleminen on tapailevaa kuin lapsen, joka tavaten tapailee sanoja tehden ne todeksi. Katri Soinin liikuttelee itseään tarttumalla kämmenillään pakaroiden alapuolelta lantion pohjasta ja antaen liike impulsseja, joita hän sitten seuraa ikään kuin olisi vieraana omassa kehossaan. On riemastuttavaa huomata kuinka voi seurata ja ymmärtää tämän tapahtumista. Soinin ymmärrys ja vapaus omassa kehossaan on hämmästyttävää seurattavaa. Etenkin, kun se tulee ilmi itse ihmettelyn muodossa.

OLEVA voisi olla tilannekatsaus maailman ensimmäisistä päivistä kuudenteen, riisuttu ja paljas alkutila. Toisin sanoin se voisi olla kehollinen ja lihallinen tapahtuma kahden erityislaatuisen olevan olemisesta tilassa ja ajassa toistensa sekä neljän esineen kanssa. Liike ja olevan oleminen on kuitenkin jotain, jota ei voi tavoittaa sanoin ja kirjaimin – ainakaan ilman runoutta.

OLEVA on myös teos teoksen sisällä. Sen sulkee sisäänsä TUNNISTAMATON TANSSIJA, joka saa alkunsa ja loppunsa Agnese Vanagan tanssimassa soolossa. Saavun Stoan aulaan seitsemää minuuttia vaille seitsemän; ajattelen olevani hyvissä ajoin ennen esityksen alkua. Erehdyn, tilassa on jo muutama kymmentä ihmistä ja tanssija pukeutuneena kukkabikineihin ja pään ympärille on kiedottu valkea harsokangas. Liike on hämmentävää, paljastavaa ja ehdottomasti tunnistettavaa.

En ole nähnyt Vanagan tanssivan tällä tavalla. Tunnistan tanssivan henkilön sekä koreografin liikkeen takana. Millä tavalla tanssija kuitenkin jää tunnistamattomaksi, vai jääkö? Kysymys avautuu minulle siitä samasta lähestymistavasta kuin koko teos. Tunnistamattomuus liittyy perustavanlaatuiseen olemisen kysymiseen, jossa tanssija ei ole tunnistettava objekti, jota minä subjektina tarkkailen – sen sijaan sallin tanssin tapahtua, ihmettelen, olen läsnä olemisessa. Tunnistamattomana katsojana olen samassa tilassa ja ajassa tunnistamattoman tanssijan kanssa. Kokemus herättää toivoa – kanssa olemisen mahdollisuudesta epäilyksen keskellä.

Veli Lehtovaara
Opiskelija, Teatterikorkeakoulun tanssitaiteen laitos