Tanssitaiteen verkkolehti

ARVIOT


03.09.2012   |   Elise Malmivirta

Seitsemän päivän spektaakkeli – Synti(n)en viikko

Italialaisen koreografin Emio Grecon ja hollantilaisen dramaturgin Pieter C. Scholtenin teos La Commedia tuo lavalle seitsemänä viikonpäivänä esiintyvät seitsemän tanssijaa ja päättää samalla Dante Alighierin Jumalaisesta näytelmästä inspiraationsa saaneen neliosaisen teossarjan.

Liisa Kontunen ja Elise Malmivirta arvioivat teosta.

¤¤¤

La Commedia

Koreografia ja ohjaus: Emio Greco, Pieter C. Scholten
Tanssi: Emio Greco, Victor Callens, Dereck Cayla, Vincent Colomes, Neda Hadji-Mirzaei, Sawami Fukuoka, Suzan Tunca
Valosuunnittelu: Henk Danner
Puvustus: Clifford Portier

Suomen Kansallisoopperan Alminsali, Helsingin Juhlaviikkojen ohjelmistoa

Emio Grecon ja Pieter C. Scholtenin La Commedia. Kuva: Viola Bernanda.

¤¤¤

Seitsemän päivän spektaakkeli

”This is not a performance, this is a show! And tonight our dancers are not performers, they are entertainers!” La Commedian tirehtöörihahmona esiintyvä tanssija Ty Boomershine esittelee Emio Cregon ja Pieter C. Scholtenin luomuksen katsojille näillä sanoilla. Kuvaus ei ole harhaanjohtava, sillä La Commedia on varsinainen showryöpytys. Boomershine kehottaa jättämään ”huolet ulkopuolelle” ja nauttimaan esityksestä. Hyvästi murheet! Tervetuloa eskapismi! Nyt viihdytään!

Tai no, Boomershine taitaa sittenkin hiukan huijata. La Commedian ulkokullatun pinnan alla nimittäin uiskentelee vahvaa kulttuurimme nykyiseen ajankuvaan kohdistuvaa kritiikkiä.

La Commediassa kukin tanssija edustaa yhtä viikonpäivää ja samalla myös yhtä kuolemansyntiä sekä sitä tasapainottavaa hyvettä. Tästä asetelmasta ottaa ponnistusvoimansa aikamoinen sekalaisten kohtausten koktaili. La Commediassa kiukutellaan suurten tunteiden maanantaina, diivaillaan drag queenina tiistaina, katkotaan kauloja hymysuin keskiviikkona, hurmaannutaan kitsch-Jeesuksesta torstaina, toikkaroidaan humalassa perjantai-iltana, vatkataan hopeiseen haalariin verhottua lannetta lauantaina ja pannaan koko räävitön paketti kasaan sormea heristellen jakomielisenä sunnuntaina. Esityksen aikana katsojaa liehakoidaan estottoman röyhkeästi sirkushuveilla, suureellisilla musikaalimaisilla spektaakkelinumeroilla ja akrobatiatempuilla. On paljasta pintaa, glitteriä, diskoa, sähkökitaroita, veitsien heiluttelua ja katosta ryöppyävää kultasadetta.

Esitys todellakin vie mennessään. La Commedia on lumoavan kaunis, kiinnostava, paikoin jopa järkyttävä ja kaiken kaikkiaan erinomaisen, mielettömän viihdyttävä. Huh. Vau.

Mutta on siinä aika paljon muutakin. Kliseiden läpi pureutuva, yliampumisista ja mauttomuuksista kumpuava itseironia tekee esityksen katsojaa kosiskelevat, suurelta osin (törky)viihteestä kopioidut keinot näkyviksi kuin brechtiläisessä teatterissa konsanaan. Esityksen eri kohtaukset muodostavat vaihtelevan virtauksen, jossa jotkin osat vievät mennessään, toiset taas pysäyttävät hetkeksi omien ajatusten äärelle. Viittaukset populaarikulttuurin ilmiöihin ja henkilöihin (kuten lyhyt pätkä Beyoncen Single ladies -musiikkivideon koreografiaa tai splatter-henkisen väkivallalla ja suihkuavalla verellä retostelun imitointi) ovat osuvia, tunnistettavia ja sitä kautta myös ajatuksia herättäviä, yllättävän tehokkaita esityksestä vieraannuttamisen keinoja. Lopulta lavalla nauretaan mahat kipeinä kaikelle, myös teoksen viihderyöpytyksestä huumaantuneelle katsojalle.

Oliko tämä pintapuolista viihdettä vai taidetta, saattaa esityksestä poistuva katsoja pohtia. Missä niiden raja menee? Onko ”pintapuolisesta” viihteestä nauttiminen häpeällistä? Ja milloin liika on liikaa?

La Commedia on Cregon ja Scholten neljästä Jumalaisesta näytelmästä inspiraationsa saaneesta tanssiteoksesta viimeinen ja niinpä sitä voitaneen tarkastella myös Danten teosta sekä sen teemoja (matka synnistä puhdistautumiseen) vasten. Sisältääkö esimerkiksi La Commedian otsikointi – ratkaisu tiputtaa La Divina Commediasta sana ”divina” pois – jonkinlaisen mielipiteen koskien sellaisia käsitteitä kuin synti tai pyhä (jotka viihdemaailman törkyisyydestä muistuttelevan teoksen rinnalla vaikuttavat vähintäänkin unohdetuilta)?

La Commedia on samaan aikaan naulitsevan mukaansatempaava, hauska, upea, loistokas, herkkä ja kammottavan oivaltava. Upea valojen käyttö (esimerkiksi kohdassa, jossa esiintyjät valaisevat muuten pimeää salia taskulampuilla) tukee kohtausten vaihtelevia tunnelmia mahtavasti. Tanssijat ovat timantinkovia ammattilaisia, joiden suorittama liikekieli on paitsi huipputaidokasta, myös mukavan rosoista ja mielikuvituksellista. Crego ja Scholte ovat luoneet todella hienon ja nautittavan tanssiteoksen, joka ottaa tanssin kielellä osaa keskusteluun nykykulttuurin tilasta.

Liisa Kontunen

Kirjoittaja on Helsingin yliopiston teatteritieteen opiskelija, jonka intohimon kohteina ovat tanssi ja kirjoittaminen.

————————————————————————————————————————————————————

Synti(n)en viikko

Ensikatsaus Alminsalin lavastukseen heittää aikamatkalle syyskuuhun 2006 ja Tilburgin Schouwburg-teatteriin, jossa esitettiin Emio Grecon ja Pieter  C. Scholtenin Hell. Juuri nähtävä La Commedia on läpileikkaus Dante Alighierin Jumalaisesta näytelmästä inspiraationsa saaneesta neliosaisesta teossarjasta, jonka muut osat ovat  [purgatorio] POPOPERA, [purgatorio] IN VISIONE sekä you PARA⎮DISO.

Vaativalle katsojalle teoksen taustan tunteminen lienee sen avautumisen edellytys. La Commedia kuitenkin jättää huomioimatta, että sen pitäisi avautua yhtään kenellekään – teos on päätöntä bailaamista seitsemän perisynnin ja seitsemän viikonpäivän kesken. Se on yhdistelmä standup-komiikkaa, klassista tanssiosaamista ja ripaus muita taiteenlajeja kuten kirjallisuus ja kuvataiteet, musiikkia unohtamatta.

La Commediassa on mukana koko tanssiryhmä itse Grecoa myöten. Ryhmä on varsin heterogeeninen ja siten hyvin omaleimainen, ja jokainen tanssija tuo oman persoonansa lavalle rooliensa takanakin. Heillä on hollantilaiselle nykytanssille ominainen tekninen tyyli ja osaaminen, joka mahdollistaa viimeistelemättömyyden ja ajoittaisen sekavuudenkin teoksen kokonaislaadun kärsimättä.

Teoksen punainen lanka on viikonpäivät, joiden ominaisuudet ruumiillistuvat perisynteihin. Ajoittain punainen lanka kuitenkin katoaa komedian ja ilotulituksen jalkoihin. Teos on kevyttä katsottavaa, eikä vaadi pureutumaan synteihin sen paremmin kuin Jumalaiseen näytelmäänkään sen tarkemmin. Mikäli teoksen tarkoitus on koota sarjan neljästä osasta kevyen ironinen viihdyttävä läpileikkaus, se on onnistunut: esimerkiksi ensimmäistä osaa Helvettiä oli paikoitellen hyvinkin tuskallista katsoa voimakkaiden efektien ja taidekeinojen vuoksi.

La Commedia on kirjava kollaasi musiikkivalintoja myöten. Se ei jätä katsojaan unohtumatonta jälkeä, mutta on voimakkaasti ja ennen kaikkea humoristisen viihteellisesti läsnä siinä hetkessä, kun se lavalla toteutuu.

Elise Malmivirta

Kirjoittaja opiskelee kirjallisuutta ja viestintää Helsingin yliopistossa, on toistaiseksi tauolla tanssinopettajan töistä ja harrastaa taiteita epäsäännöllisen monimuotoisesti. Erityisen kiinnostuksen kohteina ovat taiteidenvälisyys ja tanssi kertovana viestintänä.