Tanssitaiteen verkkolehti

ARVIOT


28.01.2006   |   Minni Leskinen

Human imitations (Jyrki Karttunen), Stoa, Helsinki, ensi-ilta 19.1.2006

Mila Moisio: Luonnollinen roolileikki
Jyrki Karttusen uusin ohjaus tuo monin tavoin esiin ihmisen päällekkäiset roolit unohtamatta niiden tarpeellisuutta. Esityksen nähtyään ei voi muuta kuin hymyillä itselleen. Lue

Minni Leskinen: Halu(an) uskoa ihmeisiin
Jyrki Karttunen on luonut vastauksen ajattelevan, pohtivan ihmisen dilemmaan. Älykäs ihminenkin tahtoo viihdettä tuntematta oloaan sen jälkeen tyhjäksi ja höynäytetyksi. Lue


Human Imitations, koreografia Jyrki Karttunen, kuva Ninna Lindström
Kuva: Ninna Lindström

Human Imitations

Koreografia: Jyrki Karttunen
Esiintyjät: Jukka Huitila, Jyrki Karttunen, Akseli Kaukoranta, Carl Knif, Antti Seppänen
Valosuunnittelu ja lavastus: Jukka Huitila
Äänisuunnittelu: Jukka Huitila, Jyrki Karttunen
Pukusuunnittelu: Karoliina Koiso-Kanttila
Pukujen toteutus: Karoliina Koiso-Kanttila, Tiina Pollari
Valokuvaaja ja graafinen suunnittelija: Ninna Lindström
Tuotanto: Nomadi-tuotanto, JoJo – Oulun Tanssin Keskus

Stoa Itä-Helsingin kulttuurikeskus 19–21.1.2006


Luonnollinen roolileikki

Jyrki Karttusen uusin teos Human imitations kuvaa leikkisällä ja nauravalla otteella roolien muodostumisprosessia. Roolien vaihtaminen tapahtuu teoksessa pienten muutosten kautta: vaatteiden, valojen, musiikin tai kielen vaihtaminen synnyttää lavalle uuden hahmon. Samalla pieni liike, kuten jännittyneen ruumiin rentoutuminen tai käden heilautus voi paljastaa roolien päällekkäisyyden ja esiintyjän takana piilevän toisen hahmon.

Myös yhteisön merkitys roolien muodostajana ja ylläpitäjänä näkyy selvästi teoksen tematiikassa. Kuva esityksen alun silkkitakkisesta hallitsijasta syntyy paitsi musiikin, liikkeen ja vaatteiden, myös ympärillä pyörivien avustajien kautta, jotka saavat persialaismaton reunat hulmuamaan kuin lentävällä matolla ja savukoneen tupruttamaan pilviä hallitsijan (Karttusen) kuvitteelliselle lennolle.

Roolien vaihtaminen ei tapahdu yksin tai tyhjiössä, vaan kuten Human imitations osoittaa, kukin yhteisön jäsen muuttuu suhteessa muihin ja omaksuu näin ollen jatkuvasti uusia rooleja. Teoksen edetessä kysymykset roolien jatkuvasta läsnäolosta nousevatkin yhä vahvemmin esiin. Loppuuko esittäminen ikinä? Jos roolit riisutaan pois, jääkö mitään jäljelle?

Teos ei tarjoa selviä vastauksia näihin kysymyksiin, mutta tanssijoiden kohtaamiset paljastavat pieniä repeytymiä roolien taakse. Human imitations on jätetty avoimeksi ja samalla niin esiintyjille kuin katsojillekin on jätetty runsaasti tilaa. Leikkisät tönäisyt ja naurahdukset, kontaktit, joita esiintyjät synnyttävät keskenään luovat aitouden vaikutelman. Roolien muodostamisen lisäksi tanssijat tuovatkin mielestäni hienosti esiin myös hetkelliset kohtaamiset, joiden kautta puhdas havainto ja oleminen, ilman rooleja, on mahdollista.

Samalla myös katsoja pääsee irti passiivisen katsojan roolistaan ja voi täyttää avoimeksi jätetyn teoksen aukkokohtia omilla kokemuksillaan. Teoksessa on paljon herkullisia yksityiskohtia, jotka tarjoavat tarttumapintaa erilaisille tulkinnoille. Esimerkiksi esiintyjien käyttämä käsittämätön kieli ei jää täysin vaille merkitystä, koska se muistuttaa äänneasultaan aina jotakin luonnollista kieltä: venäjää, ranskaa tai jopa suomea. Karttusen teos ei näin ollen jätä katsojaa yksin tulkintansa kanssa, vaan ottaa tämän mukaan teoksen merkityksen määrittelyyn. Myös katsojalla on tällöin mahdollisuus riisuutua perinteisestä roolistaan ja antautua uudelle roolileikille.

Karttusen uusin ohjaus tuo monin tavoin esiin ihmisen päällekkäiset roolit unohtamatta niiden tarpeellisuutta. Esiintyjien häkellyttävän luonnollinen liikekieli ja välittömyys tuokin lopulta esiin mahdollisuuden leikkiä rooleilla ja korostaa niiden naurettavia puolia. Esityksen nähtyään ei voikaan muuta kuin hymyillä itselleen!

Mila Moisio on yleisen kirjallisuustieteen opiskelija, joka askartelee vaatteita päivittäisen leivän toivossa. Taide, kulttuurisen ilmaisun muotona, marginaaleja unohtamatta, muodostaa aukon jonka kautta hän pyrkii tarkastelemaan maailmaa.


Halu(an) uskoa ihmeisiin

Ulkona on kylmää, pimeää. Mitä silloin kaipaa pieni ihminen muuta kuin…viihdettä. Jotakin, joka tekee iloiseksi ja vähän naurattaakin. Jyrki Karttunen on luonut vastauksen ajattelevan, pohtivan ihmisen dilemmaan. Älykäs ihminenkin tahtoo viihdettä tuntematta oloaan sen jälkeen tyhjäksi ja höynäytetyksi. Haluan nauraa mutten olla tyhjännauraja. Onneksi siihen on annettu mahdollisuus.

Human Imitations. Nimi, joka kattaa alleen melkein kaikki taiteen osa-alueet. Elokuva ja teatteri ovat yhtä lailla täynnä matkimista, roolileikkejä, jopa kliseitä, joihin haluamme uskoa. Karttusen koreografia ei tarjoile katsojalle pelkästään näyttämölle eksyneitä hahmoja vaan paljastaa koko joukon luomistyön mekanismeja. Kommunikaatio ilman sanoja on koodikieli, jota jokainen näyttää osaavan tulkita – lapsuuden leikeistä lähtien. ”Hei Riku-Petteri, leikitään kotia, sä oot nyt koira!” Ja simsalabim, Riku-Petteri muuttuu koiraksi. ”Lääh, lääh”. Helppoa?

Ihmismäinen, humaani. Teoksessa nauretaan yksilölle, ryhmälle ja katsojalle. Ihan jokaiselle. Mutta ei ilkeästi. Tanssi ei ole toisen ihmisen onnettomuuksista ammentavaa apinointia, tai blondeista, homoista et cetera kliseitä kaappaavaa kerrontaa, jolle voidaan nauraa yläpuolelta. Nauroin suloisille, sympaattisille, lapsenomaisille hahmoille, jotka veivät sydämeni. Voi kuinka monta kertaa olen itsekin tuntenut tarvetta kääriytyä mattoon – kuka muu tunnustaa samankaltaisen halun itsessään?

Puolisentoista tuntia kestävä esitys on kavalkadi uskottelun tarpeesta ja keinoista. Esipuheessaan Karttunen kirjoittaa: ”– Te taas katsojina ehkäpä haluatte uskoa näihin harhakuviin tai kuvitteellisiin ihmisiin. –” Ja ainakin omasta puolestani voin rehellisesti vastata myöntävästi. Siten teos laajenee kavalkadiksi myös uskomisen tarpeesta ja keinoista. ” — ja silti haluamme jatkaa tätä kummallista leikkiä ihmisyydellä.– ”

Olen törmännyt varsinkin elokuvabisneksessä moniin teoksiin, joissa on aliarvioitu ihmisen tahto uskoa, siis pelata tätä peliä. Massiiviset puitteet peittävät alleen tärkeimmän: aitouden. Jos esittäjä ei laita omasta ihmisyydestään mitään peliin, jää katsoja kuin tyhjän päälle. Mielestäni Karttunen kokeilee myös näitä rajoja: missä usko loppuu ja myötähäpeä alkaa?

Esityksen punaiseksi langaksi muodostuu tärkeimpänä katsojan oma pohdinta. (Kiitos siitä.) Monet kohtaukset olisivat hyvin irrallisia, jos niiden välistä puuttuisi ihmisen tarve luoda yhteyksiä. Slaavilaisen melankolisista tunnelmista hyppäämme taikamaton kyytiin, casino-musikaalista taikurin silmänkääntötemppuun, poikajoukon nahistelusta nyrkkeilyotteluun (joka muuten on koko teoksen ihastuttavimpia kohtauksia) ja epävarmuudesta lentoon. Loppua kohti esitys hidastuu ehkä hieman liikaa mutta muutoin kaikesta suodattuu katsomoon asti tekemisen helppous. Aivan luontaisella tavalla Karttunen on asettanut näyttämölle teoksen, joka näennäisestä rikkonaisuudestaan huolimatta kantaa loppuun asti.

Human Imitations on viiden erittäin persoonallisen (sanoisinko: hyvin valitun) tanssijan statement. Väliin Venäjältä, väliin Ranskalta kuulostava siansaksa, jolla he keskenään kommunikoivat on vain absurdi yksityiskohta, joka kertoo, kuinka turhia varsinaiset sanat itse asiassa ovat. Eleet, äänensävyt, äännähdykset ja liike ovat uskon peruspilareita. Ilman sanoja syntyvät riita, hellyys, voitto, tappio, epävarmuus ja kauneus.

Kaikesta koomisuudestaan huolimatta teos on tehty tosissaan. Tosissaan, pohtien ja hyvin. Ensin nauramme maton päällä seilaavalle hahmolle, joka kehottaa kaveria löyhyttämään ilmaa aamutakkiin, mutta kun aamutakki liehuu tuulessa, alkaa myös matto lentää. Kulttuurin rahoittajien pitäisi kerran tulla istumaan samaan todellisuuteen, samaan katsomoon tanssin katsojien kanssa. Harvoin missään teatterissa, saati oopperassa taputetaan samalla tavoin. Pojat ovat poikia, ja me rakastimme heitä.

Minni Leskinen

Kirjoittaja on 21-vuotias tamperelainen tuotannon opiskelija, joka työskentelee tällä hetkellä Helsingissä.