Tanssitaiteen verkkolehti

KOLUMNIT JA ESSEET


31.08.2012   |   Saara Moisio

Koreografiaa ilman tanssiliikettä

Ilmoittauduin elokuun alussa mukaan Atlas Helsinki -esitykseen. Ilmoittauduttuani sain viestin, jossa esitystä ja sen taustoja avattiin hieman enemmän. Heti alkuun tehtiin myös selväksi, että teos ei sisällä varsinaista tanssia, tanssiliikettä.

Viestissä kiinnostukseni herättikin erityisesti lause:

”Zodiak – Uuden tanssin keskuksen muullekin ohjelmistolle, ja nykytanssille taidemuotona ylipäätään on ominaista se, että teoksen lähtökohta ei ole niinkään puhtaasti liikkeellinen, vaan koreografia nähdään laajempana mahdollisuutena järjestää ihmisistä koostuvia muodostelmia näyttämölle.”

Vaikka itse mielelläni olisinkin hieman tanssinut, niin heti harjoitusten alettua sain huomata, että pelkkä käveleminen, muiden osallistujien rytmin aistiminen ja liikkumattomuus on vähintäänkin yhtä haastavaa kuin tanssiliikkeen opetteleminen. Oikeastaan tanssista ja liikkumisesta pitävälle tämä oli vielä vaikeampaa ja vaati täysin erilaista keskittymistä siihen, mitä liikkeellä tarkoitetaan. Teoksessa on selkeä koreografia sen suhteen, miten se etenee ja miten me kaikki melkein sata ihmistä näyttämölle tulemme, siellä liikumme, olemme ja lähestymme yleisöä. Atlas Helsingin ensi-illan jälkeen kiinnostuinkin haastattelemaan teoksen koreografeja ja ohjaajia Ana Borralhoa ja João Galantea koreografian synnystä ja sen tausta-ajatuksista.

Taiteiden välisyys ja vuorovaikutus inspiraationa

Borralho ja Galante ovat taustaltaan kuvataiteilijoita. He ovat myös opiskelleet teatteria ja tanssia, työskennelleet näyttelijöinä portugalilaisessa fyysistä teatteria edustavassa Olho-ryhmässä ja vuodesta 2002 lähtien toteuttaneet yhteisiä produktioita, esityksiä ja installaatioita. Kummatkin positioivat itsensä tanssin ja esitystaiteen välimaastoon ja toteavat, että aloittaessaan työskentelyn yhdessä kymmenen vuotta sitten portugalilaisessa tanssikentässä mikä vain hyväksyttiin tanssiksi. Nyt taiteiden väliset rajat ovat taas tiukentuneet ja Borralhon ja Galanten teokset mielletään Portugalissa enemmänkin esitystaiteeksi kuin tanssiksi. Tästä huolimatta, parin työskentelyssä lähtökohtana on juuri taiteidenvälisyys ja avoimuus ulkopuolisten kommenteille ja palautteelle.

Idea Atlakseen lähti ensin yhteisen maalauksen toteuttamisesta, johon olisi kirjoitettu lause ”jos yksi taiteilija häiritsee paljon niin kaksi taiteilijaa häiritsee vielä enemmän” tuhanteen taiteilijaan asti. Borralholle ja Galantelle kuitenkin tuli mahdollisuus tehdä näyttämöteos, jota varten idea muokkautui ja tiivistyi sadan eri taustaisen ihmisen mereksi, jossa jokaisella on paikkansa ja merkityksensä. Dramaturgisena lähtökohtana pysyi edelleen portugalilainen lasten loru, mutta taiteilijan sijasta jokainen esiintyjä edusti omaa ammattiaan ja elämänvaihettaan.

Borralho ja Galante toteuttivat Atlaksen ensimmäiset esitykset Lissabonissa vuonna 2011. Tuolloin kymmenen viikon residenssin aikana he loivat teoksen koreografian apunaan neljä assistenttia ja sata pientä lasten lelua. Koreografia sadan ihmisen liikuttamiseksi näyttämöllä lähti yksinkertaisuudessaan ajatuksesta meren aalloista, viestikapulan vaihtamisesta ja catwalkilla marssimisesta. Kuukauden mittaisen harjoitusjakson aikana koreografia siirrettiin näyttämölle sadan portugalilaisen amatööriesiintyjän toteutettavaksi. Vuotta myöhemmin se tuotiin Helsinkiin melkein sadan pääkaupunkiseutulaisen esitettäväksi viikon harjoitusajalla, johon sisältyi yksi vapaailta. Borralhon ja Galanten mukaan tähän viikkoon tosin sisältyi melkein yhtä monta harjoitusta kuin Lissabonissa kuukauden aikana. Borralhon ja Galanten työskentelylle onkin ominaista tehdä teoksia vähällä harjoituksella. Esityksistään he haluavat riisua kaiken turhan ja teatraalisen.

”Vähemmän on enemmän”

Atlaksen koreografiassa, minimalistisen liikkeen ja liikkumattomuuden välisessä suhteessa tiivistyykin se, mitä Borralho ja Galante haluavat tuoda esiin ja minkä kanssa he haluavat vaikuttaa. Ensi-illan jälkeisenä päivänä heidän kanssaan keskustellessani Galante erityisesti korosti, että liikkeellä pitää olla tarkoitus. Pienimuotoisimmillaan tämä voi tarkoittaa sitä, että liikutaan ainoastaan silloin kun on tarve liikkua. Ei siis liikuta liikkeen vuoksi. Tämän lisäksi huomio halutaan kiinnittää kehojen väliseen suhteeseen. Amatööriesiintyjän näkökulmasta Atlaksen liikkeessä nämä kummatkin tausta-ajatukset tulevat hyvin esiin.

Esityksessä toistuvan yksinkertaisen lauseen tapaan esiintyjämassan liikkeessä korostui yksinkertaisuus ja tavallisuus. Itse piti keskittyä siihen, ettei liikkunut liikaa, mutta toisaalta myös siihen, miten muut liikkuivat, millä rytmillä lauseet lähdettiin toistamaan ja miten pysyä läsnä, saada yhteys katsojiin. Harjoitusten aikana ja ennen esityksiä Borralho kehoitti monesti ottamaan aikaa ja antamaan tilaa muille sekä pysymään läsnä.

Itse tulin näyttämölle numerolla 27, joten pystyin seuraamaan meilkein koko teoksen etenemistä ja liikettä sieltä käsin. Näyttämöllä seisoessa paikallaan kun esiintyjät 40:stä eteenpäin puikkelehtivat ”puiden” läpi eturiviin ja takaisin taakse tuntui, että pienimmälläkin liikkeellä ja sillä, miten oman kehoni asetin suhteessa muihin, oli merkityksensä. Ihmismäärän kasvaessa näyttämöllä ja teoksen rytmin kiihtyessä mielleyhtymiä syntyikin arkipäiväisiin tilanteisiin, kuten kaupungilla ruuhkassa liikkumiseen ja siellä toisten ihmisten väistelyyn. Ruuhkassa vain harvoin tulee kiinnittäneeksi huomiota niihin ihmisiin, kehoihin, joita väistelee ja siihen koreografiaan, jota tätä tehdessään toteuttaa.

Atlas Helsinki, kuva: Uupi Tirronen

Nykytanssin katsojana Atlakseen osallistuminen avarsikin käytännössä kiinnostavasti itselleni koreografian käsitettä. Vaikka yhä useammin näkee nykytanssiotsikon alla esityksiä, joissa tanssiliike on pienessä roolissa, niin siltikin mieleen on iskostunut käsitys koreografiasta tapana asettaa yksinomaan tanssillinen liike näyttämölle. Atlaskokemuksesta taas jäi tunne, että pieninkin ja tavallisin liike on osa koreografiaa. Tätä kautta koreografian käsitteen voisikin hyvin laajentaa arkipäiväisen liikkumisemme tarkasteluun. Oman, päivittäisen liikkeensä ja sen rutiinit, miten kehonsa asettaa suhteessa muihin, voi nähdä omana koreografianaan ja siten arkielämänsä pienoisesityksenä.

Jos taas koreografian käsitteen haluaa edelleen mieltää yksinomaan tanssille kuuluvaksi, niin sitten Atlas kannustaa suhtautumaan pienimpäänkin ja tavallisimpaankin liikkeeseen tanssina. Näin teoksen inspiraation lähteenä olleen Joseph Beuysin lauseen ”Jokainen ihminen on taiteilija” voisi muokata muotoon ”Jokainen ihminen on tanssitaiteilija”. Nykytanssin katsojalle Atlaksessa esiintyminen siis konkretisoi hyvin, miten laajasti koreografia ja toisaalta tanssikin voidaan mieltää. Tästä sekä Borralhon ja Galanten haastattelusta inspiroituneena koreografia on siis liikkeen asettamista tilaan tai liikkeen tarkastelua tilassa, riippumatta siitä onko liikkeessä tanssillisia elementtejä.

Borralhoa ja Galantea mukaillen yksinkertaisimmillaan siis arkinen liike ja sen koreografia riittävät tanssiesitykseksi, kunhan liikkeellä on tarkoitus. Pyrin pitämään tämän taas mielessä, kun seuraavaksi katson nykytanssiesitystä ja huomaan pohtivani, onko tämä nyt tanssia, kun siinä ei tanssita. Yritän myös ihmisruuhkassa puikkelehtiessani ärsyyntymisen sijaan palata Atlaksen tunnelmiin ja nähdä tilanteen koreografiana, arkisena tanssitaiteena.

Saara Moisio

Kirjoittaja on Helsingin yliopiston teatteritieteestä ja Art Theory, Criticism and Management -maisteriohjelmasta valmistunut Tanssin Liikekieli ry:n rahastonhoitaja.

***
Ana Borralho & João Galante: Atlas Helsinki
Esiintyjät: 100 helsinkiläistä
Konsepti, ohjaus, valot: Ana Borralho ja João Galante
Valokonsultaatio: Thomas Walgrave, Anna Pöllänen
Ääni: Coolgate
Taiteellinen konsultaatio: Fernando Ribeiro
Dramaturginen yhteistyö: Rui Catalão
Taiteellinen avustus ja esiintyjien koordinointi: Jenni Koistinen, Maija Mustonen, Sari Palmgren, Jarkko Partanen
Projektikoordinaattori: Jenni Sainio
Valokuvat: Vasco Célio, Uupi Tirronen
Alkuperäisteoksen residenssi: Atelier real, Alkantara
Yhteistuottaja: Maria Matos Municipal Theatre
Tuotanto: casaBranca, Zodiak – Uuden tanssin keskus

http://anaborralhojoaogalante.weebly.com/index.html

Lue myös Liisa Kontusen arvio teoksesta täältä.

Kuvia Atlas Helsinki -esityksen harjoituksistä Soili Mustapään blogista.