Tanssitaiteen verkkolehti

ARVIOT


17.12.2005   |   Taru Tuhkanen

The North Door (Deborah Hay / Bo Madvig, Joona Halonen, Satu Halttunen), Zodiak, Helsinki 9.–15.12.2

Karoliina Yli-Honko: Odotettu jatko-osa tulkintoja Hayn sooloprojektista
Amerikkalaisen postmodernin tanssin vaikuttajan Deborah Hayn The North Door -projektista nähtiin jälleen kolme erilaista sovitusta. Bo Madvigin, Joona Halosen ja Satu Halttusen versiot todistivat Hayn metodin kiinnostavuutta ja monipuolisuutta. Lue

Taru Tuhkanen: Hetkeen heittäytymistä
Elää juuri tässä hetkessä, ilman tulevaisuuden odotuksia ja ilman menneisyyden taakkoja, se on vaikeata. The North Door johtaa näitä tulevia koreografeja siihen tilaan. Lue



Joona Halonen (kuva; Mikko Hänninen)

The North Door

Koreografia Deborah Hay
Sovitus ja tanssi Joona Halonen, Satu Halttunen, Bo Madvig, Jenni-Elina Lehto (9.-12.12.)
Valosuunnittelu Michael Breiner, Johanna Naalisvaara
Tuotanto Zodiak – Uuden tanssin keskus

Ensi-ilta 9.12.2005 Zodiak, Kaapelitehdas, Helsinki
Muut esitykset 11.12., 12.12., 14.12., 15.12.


Odotettu jatko-osa tulkintoja Hayn sooloprojektista

Amerikkalaisen postmodernin tanssin vaikuttajan, Deborah Hayn The North Door -projektista nähtiin jälleen kolme erilaista sovitusta. Tällä kertaa esillä olivat Bo Madvigin, Joona Halosen ja Satu Halttusen itselleen muokkaamat versiot, jotka todistivat Hayn metodin kiinnostavuutta ja monipuolisuutta.

Hayn teosten selkärankana toiminut ”tilallinen polku” antaa paljon vapautta esiintyjälle viedä teos haluamaansa suuntaan. Kaikissa teoksissa tai sovituksissa on jotakin samaa, mutta tätä taustalla häilyvää yhteistä perustaa vastaan toimivat monet elementit. Jokaisella esiintyjällä on pelkistetty lavastus, mutta siihen näyttäisi kuuluvan yksi tai muutama esine, jolla on korostettu rooli.

Sovituksissa toistuivat tietyt taputukset, hyräily sekä siansaksan puhuminen. Lisäksi Halonen ja Halttunen käyttivät vettä yhtenä elementtinä. Oleellista the North Doorissa on läsnäolo ja kehollinen havainnointi. Tekijät ovat muokanneet omaa sovitustaan Hayn kirjallisen koreografisen rungon sekä Hayn ja muiden tekijöiden kanssa yhteisen ja itsenäisen harjoitusjakson kautta.

Tanskalainen Bo Madvig kävelee sisään kädessään roskapussi, joka nököttää läpi teoksen lattialla koskemattomana ja siten kiinnittäen huomiota. Madvigin asu on hyvin eriskummallinen, mutta viitteellisyydessään monikäyttöinen. Asu on kuin keskeneräinen ja siihen on yhdistetty ristiriitaisia vaatekappaleita. Hänellä on päässään huppu harmaasta collegepaidasta, jonka alla on kauluspaita ja kravatti. Jalassaan Madvigilla on vain valkoiset alushousut sekä valkoiset polvisukat ja kengät. Välillä hän muistuttaa dandymaista keikaria, toisinaan huppu luo mielleyhtymiä munkkeihin tai fantasiahahmoihin.

Liikkeellisesti Madvigin versio on hyvin staattinen, hän poseeraa asetelmallisesti luoden teokseensa outoa runollisuutta balettimaisilla eleillä. Ilmaisu toteutui käytännöllisesti katsoen pantomiimilla. Kaiken kaikkiaan Madvigin sovitus on hyvin japanilaisvaikutteinen: Rasmus Meislerin taustavideo on kuin japanilainen tussimaalauskäärö, josta kuva avautuu horisontaalisesti. Lisäksi hidastempoinen ja viipyilevä liike toi hetkittäin mieleen butotanssin, tosin vain kalpeana imitaationa. Valkoisen ja mustan viivan leikki jatkuu Madvigin varjossa, joka väikkyy vaaleaa tanssimattoa vasten. Ajoittain minimalismi ja taiteellisen vaikutelman tavoittelu menevät liian pitkälle ja aiheuttavat siten tahatonta komiikkaa.

Joona Halosen sovitus the North Doorista sen sijaan säteili energiaa. Halosen kehon jokainen jäsen vaikutti olevan hereillä ja jännittyneen avoinna, valmiina toimintaan. Tavallaan pitkäksi ojennetusta vartalosta tuli mieleen uimahyppääjä tai voimistelija, joka on valmiina räjähtävän nopeaan ja täsmälliseen suoritukseen.

Halosen tila-viitteinä toimivat jalkalamppu, kirjapino ja patja. Vaatetus oli toteutettu rennosti ja toimivasti. Nancy Sinatran kappale Bang Bang oli teoksen ainoa varsinainen musiikkikappale. Kyseisen kappaleen kohdalla ei voi välttyä assosiaatioilta Quentin Tarantinon Kill Bill -elokuviin, mutta mielestäni tämän teoksen kohdalla se ei ollut ongelma. Halonen liikkuu paljon ja dynaamisesti tehden näyttäviä voltteja ja nopeita siirtymiä. Halosen versio on napakka, vauhdikas ja myös hauska.

Viimeisenä nähty Satu Halttusen näkemys vie katsojat ehkä mielenkiintoisimmalle mielikuvitusmatkalle. Halttunen on sisäistänyt Hayn kehollisen kysymyksen asettelun ”hereillä olemisen leikistä”. Hän vaikuttaa hieman eksyneeltä positiivisessa mielessä, tunnustelee liikettä ja liikeratoja. Tempo on suhteellisen hidas, mutta liikkeen laatu pitää mielenkiinnon yllä. Halttunen toteuttaa nonsense-puheensa osoitettuna häkkilinnulle. Liikkeet ovat pehmeitä, mutta niissä on silti särmää. Onnistuneinta Halttusen sovituksessa on tanssi päälle ja pois päältä räpsähtelevien loisteputkien edessä varjomaisena.

Sitaatit ovat Kirsi Monnin tekstistä esityksen käsiohjelmasta.

Karoliina Yli-Honko

Karoliina Yli-Honko

Kirjoittaja on estetiikan opiskelija ja tanssin harrastaja. Hän on opiskellut Helsingin Yliopiston Humanistisessa tiedekunnassa vuodesta 2000, Taiteiden tutkimuksen laitoksella vuodesta 2002. Estetiikan lisäksi hän opiskelee mm. taidehistoriaa ja Latinalaisen Amerikan tutkimusta. Yli-Honko on kiinnostunut kokonaisvaltaisesti kulttuurista, mutta erityisesti tanssista ja siihen liittyvistä lieveilmiöistä. Hän kirjoittaa säännöllisesti estetiikan opiskelijoiden omaan nettilehteen Ärsykkeeseen (www.rsyke.org). Lisätietoja: karoliina.yli-honko@helsinki.fi

 


Hetkeen heittäytymistä

The North Door on kansainvälinen sooloprojekti, jonka vetäjänä ja koreografina toimii amerikkalainen koreografi, tanssija ja tanssipedagogi Deborah Hay. Kolme sovitusta tästä teoksesta olivat työstäneet Bo Madvig, Joona Halonen ja Satu Halttunen.

Teosten struktuuri oli sovituksissa sama, mutta lopputulokset olivat kunkin tanssijan näköisiä. Jokaisen tanssissa oli omat painotukset, omat liikekielet ja omat elementit. Jännittävää oli, että näistä on tullut niinkin erilaisia teoksia.

Bo Madvig oli mielenkiintoinen ja uskomattoman hauska. Tanssin liikekieli oli milloin tuimaa jalkatyötä, milloin käsien lempeätä lentoa. Esitystila lattialla oli rajattu pieneksi läntiksi valoilla. Takaseinään valkokankaalle projisoitiin kaunis omakotitalo, joka loppujen lopuksi paloi tuhkaksi. Madvig oli selkeästi läsnä jokaisessa hetkessä ja ilmeet yleisölle heijastelivat osin yleisön reaktioita, osin omaa tekemistä. Teoksen keskivälillä talo alkoi palaa ja hänen kasvonsa vääntyivät kaameaan huutoon, jolloin koko lava värjäytyi punaisemmaksi ja punaisemmaksi. Hän repi lankaa puserostaan, kuin se olisi ollut suoli vatsasta. Tämän jälkeen hän yritti antaa tätä lahjaa jollekin katsojista. Esitys oli valtavan intensiivinen.

Joona Halosen käsissä teos oli muuntunut hyvin liikkuvaksi ja tilaa käytettiin tehokkaasti hyväksi, kuin permantovoimistelussa konsanaan. Hän kävi soittamassa jokaiseen kulmaan roikkumaan laitettua pilliä komeiden volttien jälkeen. Tragikoomiseksi sen teki, kun eräs katsoja joutui poistumaan yskänkohtauksen vuoksi ja Halonen puhalsi pilliä poistuvalle katsojalle, kuin lähettäen hänet jäähylle. Teoksen keskivälillä Halonen puristi sienestä vettä lattialle ja sen jälkeen alkoi tapahtua lattialla. Meno oli herskyvää. Varsinkin apinajalat olivat makeat (Madvigilla ja Halttusella oli vastaavasti apinakädet), samoin kuin patjan kanssa pelehtiminen. Vau!

Satu Halttunen oli muokannut oman tanssinsa pehmeäksi, naiselliseksi. Myös puheääni oli pehmeää. Teoksessa vesi tippui katosta lattialle, ensinnäkin jättäen lattialle lätäkön ja toisaalta antaen melankolista tunnelmaa äänimaailmaan. Halttusella oli teoksessa häkissä istuva undulaatti, jolle hän puhui väliin sirkuttaen. Tanssi oli vähäeleistä, minimalistista. Kun valot sammuivat ja neonputket alkoivat välkkyä meno muuttui totaalisesti. Liikekieleen tuli särmää, sähäkkyyttä ja vauhtia. Teos oli mielestäni hyvin rytminen ja soljui tunnelmasta toiseen selkeästi.

On varmasti hyvin vaikeata löytää oma liikekieli, kun on tehnyt töitä hyvin vahvojen koreografien kanssa pitkään. Mielestäni Halttunen on onnistunut löytämään omaa. Se että jokainen kantaa omaa perintöään, on hyvä ja sieltä on helppo lähteä ponnistamaan kohti omaa juttuaan. Samoin kuin Madvig ja Halonen, heittäytyi myös Halttunen hyvin hetkeen ja oli läsnä yleisölle.

Elää juuri tässä hetkessä, ilman tulevaisuuden odotuksia ja ilman menneisyyden taakkoja, se on vaikeata. Näitä tulevia koreografeja johtaa siihen tilaan the North Door. Onnea ja menestystä. 🙂 Ilta oli hauska ja mielenkiintoinen.

Taru Tuhkanen
Tanssin katsoja