Tanssitaiteen verkkolehti

ARVIOT


15.11.2005   |   Karoliina Korpilahti

German Dance Prize, Rotation 05 -tanssivideofestivaali, Kiasma, Helsinki 29.9.-2.10.2005

Karoliina Yli-Honko: Kiinnostava ja kiehtova valikoima tanssivideokilpailun parhaimmistoa
Rotation- tanssi- ja musiikkivideofestivaalin avajaisnäytöksessä nähtiin viisi laadukasta tanssilyhytelokuvaa. Teokset olivat kaikki omintakeisia, mutta niistä tuntui löytyvän myös yllättävän paljon yhtenäisiä tekijöitä.


Vuodesta 1996 järjestetty German Dance Prize -kilpailu on kaksivaiheinen: siinä kilpaillaan ensin pelkällä konseptilla tai käsikirjoituksella. Tämä saattaa helpottaa osallistumista kisaan taloudellisessa mielessä. Jury valitsee hakijoista kuusi toteuttamiskelpoista ideaa, jotka etenevät toiseen vaiheeseen. Näille valituille ehdotuksille annetaan tietty summa rahaa, jonka avulla toteutetaan demo-versio teoksesta. Lopullinen, 42 000 euron tuotantotuen voittaja selviää näiden demojen perusteella.

Vaikuttaa siltä, että kilpailu on oiva ponnahduslauta muille kansainvälisille festivaaleille ja upea tilaisuus päästä toteuttamaan tanssivideo. Kaikki sarjassa nähdyt teokset käsittelivät tavalla tai toisella ihmisen suhdetta kaupunkiin ja luontoon sekä myös yhteiskuntaan. Maa ja fyysinen kosketus siihen tuntuivat tärkeille monissa teoksissa sekä jonkinlainen inhon tai luotaantyöntävyyden tunteen kautta syntynyt voimakas kehollinen reaktio, kuten teoksen The Gloaming henkilön ryömiessä liejussa kynnenaluset mustina liasta tai Mile ”0” -teoksen toistuva kaatuminen maahan.

Illan ensimmäisenä teoksena nähtiin Katrin Oettlin ohjaama ja Tamara Stuart-Ewingin koreografioima Mile ”0” (2000), joka on jatkuvaa yritystä päästä jonnekin muualle, eteenpäin, ylös mäkeä. Se on kuvaus turhautumisesta, joka aiheutuu siitä, että ei etene mihinkään.

Teoksen kiitoksissa onkin mainittu antiikin myyteistä tuttu Sisyfos, joka oli tuomittu kierittämään raskasta kiveä hiellä ja tuskalla ikuisesti uudestaan ja uudestaan vuorenrinnettä ylös. Maa ja luonto ovat hyvin fyysisesti mukana, tanssija kompuroi ylämäessä, valuu alaspäin, loikkaa jälleen edetäkseen, mutta päätyy kierimään mutaiseen maahan. Videossa on kolme erilaista tapahtumapaikkaa, jotka liittyvät toisiinsa Liisa Ihmemaassa -sadusta ja yleisemmin unista tutulla logiikalla; paikkoihin vain pudotaan jostakin. Teoksessa on käytetty musiikkia niukasti, mutta toimivasti. Äänitehosteista muodostuu teoksen varsinainen rytmi, leikkauksilla tehostettuna. Huonekalujen rikkoutumisen ja tanssijan maahan mätkähtämisen äänet luovat äänimaailman pitkälle.

Kate McIntoshin The Gloaming (2001) on maanläheinen kaupunkikuvaus hyvin konkreettisessa merkityksessä. Päähenkilö ryömii raskaasti eteenpäin suurkaupungin likaisilla katukivillä. Luonto yhdistyy urbaaniin kaupunkielämään juuri maan kautta. Teoksessa on kuvattu paljon tyypillistä kadun vilinää ruohonjuuriperspektiivistä. Tanssillisuus ja koreografisuus tulevat selvimmin esille itse videon ohjauksessa ja leikkauksissa.

Videon alussa on pitkähkö jakso kuvaa metroasemilta ja metrosta. Juna tai maisemat liukuvat sivusuunnassa ohi, vaihtaen välillä suuntaa ja nopeutta. Ihmisten hiustenheilautuksista muodostuu liikettä hienoiselle kuvan manipuloinnilla, kelaamisella edestakaisin, hidastamalla ja nopeuttamalla liikettä. McIntoshin teoksesta voi huomata yhteiskunnallisen pohjavireen, ja se saakin helposti katsojan hetkeksi miettimään omaa elämäänsä.

Oma suosikkini sarjan viidestä teoksesta oli Stephanie Thierschin lumoava tanssikertomus Georgia (2002). Teoksen tunnelmassa ja henkilöissä on jotakin taianomaista. Video sijoittuu Pariisiin, mutta kaupunki näyttäytyy kuin fiktiivisenä paikkana ja kulisseina. Tavallinen kaupungin vilinä on poissa ja tilalla ovat eriskummalliset henkilöhahmot. Voi olla, että on liioiteltua verrata ihmisjoukkoa jonkinlaiseen sirkusperheeseen, mutta siinä oli jotakin samanlaista poikkeavissa yksilöissään.. Tunnelma lähentelee välillä surrealismia absurdissa sisäisessä maailmassaan. Teoksen alussa näytetään pätkiä Philippe Soupault’n vuodelta 1926 peräisin olevasta tekstistä. Runon teemat toistuvat läpi teoksen välillä jopa salakavalasti. Mukana on hienoja tanssikohtauksia sekä unenomaisia jaksoja, joissa yö on ystävä.

Luvy Baldwynin ja Magali Charrierin So Do I. Or, Ou, les Gestes Amoreux, Chapitre IV (2004) on kaikessa lyhykäisyydessään fragmentti miehen ja naisen suhteesta lontoolaisessa asunnossa. Sitäkin kiinnostavampi oli vuoden 2004 voittajateos Zimmer, islantilaisen Helena Jonsdottirin oivaltava tanssivideo. Jonsdottirin teos nostaa esille nyky-yhteiskunnan arkisankarin, sohvaperunan. Lihava ja karvainen mies ahtaassa, likaisessa asunnossa on television orja. Luonto tuodaan mukaan kiinnostavalla tavalla vessan metsäaiheisessa tapetissa.

Miestä on kuvattu selkäpuolelta ja karvaisten hartioiden piirtyessä puiden eteen ei voi välttyä mielleyhtymiltä karhuun. Toteutus tässä, kuten kaikissa muissakin videoissa, on erittäin laadukas ja poikkeaa esitystavassaan tyypillisestä tavasta esittää sohvaperunaa. Tarkoitan tässä koreografisia elementtejä, esimerkiksi kuvia miehen varpaista, jotka liikahtelevat rytmikkäästi television näkyessä epäselvästi taustalla. Kaikkein vaikuttavinta kuvauksessa lienee miehen mahalle tehty koreografiapätkä. Maha liikkuu sulavasti suurena massana ja pienemmissä impulsseissa tunnetun klassisen balettisävellyksen sentimentaaliseen melodiaan.

Karoliina Yli-Honko

Karoliina Yli-Honko

Kirjoittaja on estetiikan opiskelija ja tanssin harrastaja. Hän on opiskellut Helsingin Yliopiston Humanistisessa tiedekunnassa vuodesta 2000, Taiteiden tutkimuksen laitoksella vuodesta 2002. Estetiikan lisäksi hän opiskelee mm. taidehistoriaa ja Latinalaisen Amerikan tutkimusta. Yli-Honko on kiinnostunut kokonaisvaltaisesti kulttuurista, mutta erityisesti tanssista ja siihen liittyvistä lieveilmiöistä. Hän kirjoittaa säännöllisesti estetiikan opiskelijoiden omaan nettilehteen Ärsykkeeseen (www.rsyke.org). Lisätietoja: karoliina.yli-honko@helsinki.fi