Tanssitaiteen verkkolehti

ARVIOT


15.11.2005   |   Mia Kivinen

Revolver (NEUER TANZ), Liikkeellä marraskuussa 2005, Helsinki

Karoliina Yli-Honko: Armoton koettelemus
Neuer Tanz -ryhmän ylipitkä tanssiteos Revolver on kunnianhimoinen ja poikkeava toteutus täynnä yhteiskuntakritiikkiä ja absurdeja elementtejä. Teos tuntui huvittavan monia, mutta minua se ei vakuuttanut puolelleen. Lue

Valon varjollaMia Kivinen: Mitä hävettävää on tanssiesityksessä?
Revolver on ennakkomainonnastaan huolimatta hieno esitys kalkkiviivoille asti. Lue

Milla Koistinen: Kommentteja aikuisten maailmassa
Hämmentyminen tekee hyvää, luulisin. Mutta kysyn silti vielä mielessäni, onko kaikki perusteltua, annetaanko esitykselle anteeksi liika pituus vain taiteen nimissä? En tiedä, mutta ainakin Revolver herättää kysymyksiä – minulle silti enemmän esityskulttuurista ja taiteesta kuin yhteiskunnasta. Lue



Kuva: VA Wölfl

Revolver

NEUER TANZ

Izaskun Abrego Olano, Armin Biermann, Alfonso Bordi, Gerald Butolen, Marcela Giesche, Swanhild Kruckelmann, Nicholas Mansfield, Fernanda Ortiz Losada, Sarah Schuhmacher / Jürgen Grohnert, Tim Lenzing, Thomas Schneider / Maren Wetcke / VA Wölfl

Liikkeellä marraskuussa 2005
Stoa Itä-Helsingin kulttuurikeskus 3.–5.11.2005


Armoton koettelemus

Revolverin puitteet vaikuttivat aluksi kiehtovilta, mutta vähitellen orastanut innostus karisi pois. Hohtavan valkoisessa kuutiossa kävelevät harmaasti ja asiallisesti puetut tanssijat siirtyvät tekemään monotonista sarjaa tutulta kuulostavaan tekopirteään pop-kappaleeseen. Ensimmäinen penkkirivi on ahkerasti tanssijoiden käytössä. He vaihtavat vaatteita ja kenkiä alituiseen ja pitkään suurin osa esiintyjistä odottelee ja oleilee penkeillä kun yksi tai kaksi heistä on lavalla. En tiedä jäikö minulta paljonkin oleellista näkemättä, koska katsomon puolivälistä ensimmäiselle riville ja sen läheisyyteen oli vaikea nähdä.

Liikekieli teoksessa oli hyvin yksipuolista, rajoittuen pitkälti kävelyyn ja kaatumisiin. Monihenkistä tanssijakaartia käytetään vain vähän. Toistoa käytettiin hyvin puuduttavalla tavalla, huipentuen monta minuuttia kestäneeseen seisomiseen pop-kappaleen kertosäkeen soidessa uudestaan ja uudestaan. Olin varma, että teos loppuu tähän, mutta se olikin vasta puolivälissä. Samalla kun itse teos ärsytti minua, niin minua ärsytti myös se, että teos sai minut provosoitumaan läpinäkyvillä ja ilmiselvillä vastakkainasetteluillaan ja saman kappaleen toistolla.

Teos pelaa välittämiensä ristiriitaisten viestien jännitteillä. Ihmiset ovat asiallisia aikuisia, jotka ovat näennäisen iloisia. Samalla tuodaan lavalle ilmalla täytettyjä valkoisia panssarivaunuja tai heijastetaan kuvaa hävittäjälentokoneesta. Samoin myöhemmin teoksessa tanssijat tappelevat ja ovat lyövinään toisiaan nauraen. Kritiikki on ilmiselvästi ohjattu kohti väkivaltaviihdettä. Koska teos on pitkästyttävä ja luotaantyöntävä, pienet onnistuneet hetket eivät pystyneet pelastamaan sitä. Siinä olleet absurdit eli ”hauskuuttavat” elementit tuntuivat liian tehdyiltä. Ehkä ohjaajan mielestä kohtauksesta tulee hauska, kun laitetaan tanssijoille apinanaamarit päähän tai kullanväriset alushousut jalkaan.

Koko kaksituntisen teoksen itsensä ylitys tapahtui aplodien jälkeisellä P.S. -osiolla. Tanssijat vaihtoivat ylleen juhlapuvut, joissa asettuivat seisomaan liikkumatta taustalla lentävän hävittäjälentokoneen heijastuman varjoissa. Paradoksaalisesti tätä ei lopulta voinut katsoa kuin sormet korvissa ja silmät kiinni; melu äityi sietämättömän kovaksi ja suoraan katsomoon suunnatut valosykäykset koettelivat verkkokalvoja.

Esityksen loputtua saadun käsiohjelman mukaan esitys on ”VA Wölfl’n operetti”. Ilmeisesti kyseinen mysteerihenkilö on teoksen ohjaaja-koreografi, enempää tietoa ei katsojalle anneta. Myöskään käytettyä musiikkia ei ole listattu mihinkään, mistä johtuvat myös epämääräiset viittaukseni kappaleisiin. Wölfl mainitsee kiinnostuksen kohteekseen avantgardistisen dekadenssin, mistä ei mielestäni näkynyt pätkääkään teoksessa. Teoksen ansioksi on kuitenkin luettava se, että esitys oli ainakin erikoinen ja se aiheutti voimakkaita reaktioita.

Karoliina Yli-Honko

Karoliina Yli-Honko

Kirjoittaja on estetiikan opiskelija ja tanssin harrastaja. Hän on opiskellut Helsingin Yliopiston Humanistisessa tiedekunnassa vuodesta 2000, Taiteiden tutkimuksen laitoksella vuodesta 2002. Estetiikan lisäksi hän opiskelee mm. taidehistoriaa ja Latinalaisen Amerikan tutkimusta. Yli-Honko on kiinnostunut kokonaisvaltaisesti kulttuurista, mutta erityisesti tanssista ja siihen liittyvistä lieveilmiöistä. Hän kirjoittaa säännöllisesti estetiikan opiskelijoiden omaan nettilehteen Ärsykkeeseen (www.rsyke.org). Lisätietoja: karoliina.yli-honko@helsinki.fi


Mitä hävettävää on tanssiesityksessä?

Liikkeellä marraskuussa -festivaalin esitteestä luen NEUER TANZ -ryhmän yhdistävän esityksissään liikettä, tanssia, valoa, musiikkia, ääntä ja arkkitehtuuria. Vau, tämähän on suunnilleen yhtä eksoottista kuin mainostaa ruokakauppaa, josta saa elintarvikkeita! Saatan olla sivistymätön, mutten muista yhtään tanssiesitystä, jossa ei olisi ollut liikettä, valoa, ääntä ja tilaa.

Tekeekö lavastuksen kutsuminen ”arkkitehtuuriksi” tilasta hienomman? Muuttuuko työryhmän yhteistyö paremmaksi, jos sitä kutsutaan ”eri elementtien kollektiiviseksi synteesiksi? Mikä tekee perinteisessä näyttämötilassa esitettävästä tanssiesityksestä ”enemmän installaation kuin perinteisen näyttämöteoksen”? Mitä hyötyä on tuhlata energiaa mainostamalla tanssiesitystä jonain muuna kuin mitä se on? Revolver on kalkkiviivoille asti hieno tanssiesitys, eikä tarvitsisi tällaista imagokuplaa painolastikseen.

Erityisen hienoa esityksessä on yksinkertainen ja yhtenäinen valo- ja tilasuunnitelma. Esitystila on valkoinen tanssimatoista muodostettu laatikko, jossa valon väri näkyy loistavasti. Katto on täynnä erivärisiä neonputkia, joilla voidaan sekoittaa lähes mikä vain värisävy ja muuttaa niitä liukuen, portaattomasti. Neonputkien valo on pehmeä, tasainen ja lähes varjoton. Esityksessä ei niinkään valaista esiintyjiä kuin tilaa – tosin valon määrä ja esitystilan valkeus varmistavat, että kaikki tarpeellinen näkyy. Valon muutokset muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta eivät motivoidu tunnelman tai rytmin muuttumisesta näyttämöllä, vaan tila vaikuttaa esitykseen kokonaisuutena, joka muuttuu näennäisesti omien lakiensa mukaan.

Muutos tapahtuu lähinnä valon värissä. Alussa tila on lumisokeuteen asti kirkkaan valkoinen ja puhallettavat, sinne tänne huojuvat valkoiset tankit vain korostavat sen värittömyyttä. Vähitellen valon sävyssä alkaa tapahtua muutoksia – aluksi niin pieniä, että luulen muutoksen tapahtuvan päässäni eikä näyttämöllä. Vähitellen muutokset voimistuvat ja voin tyytyväisenä todeta pääni toimivan edelleen niin kuin pitääkin.

Esitys on tulvillaan absurdeja yksityiskohtia, ja yksi niistä ovat ilman varsinaista syytä lattialle kaadetut keltaiset tennispallot. En ole koskaan ajatellut tennispalloa visuaalisena elementtinä, mutta näyttämökuva, jossa lilassa tilassa hohtaa kirkkaita keltaisia pisteitä, saa mielipiteeni muuttumaan ja ymmärrän yhden esityksen ennakkomainonnan pointin: näen edessäni kolmiulotteista kuvataidetta, jossa esiintyjät ajoittain ovat pelkästään sommittelullisia objekteja kauniissa kuvassa. Tennispalloja tuijotellessa menee hyvä tovi ennen kuin taas huomaan esiintyjien touhut.

Samalla kun värit voimistuvat, alkaa näyttämöllä hiljalleen myös välkkyä. Varsinaista stroboa ei ole, mutta valkoiset ja värilliset neonvälähdykset tihentyvät varsinkin näyttämön hektisen tunnelman myötä. Joskus väläyttely tuntuu alleviivaavalta: tässä nyt välkkyy kun kerran väkivaltaisissa kohtauksissa niin on tapana. Ja sitten alkaa se, mikä vastannee ennakkomaininnan ”mielipiteiden jakamisesta”: epilogi. Yhteistyöni eräänkin koreografin kanssa saattaa päättyä tähän, sillä niin raivokkaasti olimme eri mieltä siitä, oliko loppukohtaus erittäin koskettava (koreografin mielipide) vai tekotaiteellista pönöttelyä (minun mielipiteeni).

Valollisesti epilogi joka tapauksessa on mielestäni antikliimaksi. Tähän asti väriä on käytetty harkiten ja hallitusti, mutta yhtäkkiä kaikki mahdolliset värit täyttävät tilan ja yhä tiuhempaan tahtiin ilmestyvät välähdykset tuovat mukaan vielä mahdottomatkin. Aivan kuin valopöydän ääreen olisi yhtäkkiä vaihdettu ajattelevan taiteilijan sijaan piripäinen Duracell-pupu. Niin kuin Helsingin Sanomien kriitikolle, ei minullekaan tullut enää mieleen taputtaa tämän jälkeen.Mia Kivinen

Mia Kivinen

Kirjoittaja on helsinkiläinen maisteritason valosuunnittelija. Hän kirjoittaa Liikekieli.comiin teosarvioita erityisesti valosuunnittelun näkökulmasta.


Kommentteja aikuisten maailmassa

NEUER TANZ on tanssija Wanda Golonkan ja kuvataiteilija VA Wölflin Düsseldorfissa vuonna 1986 perustama ryhmä. Käsiohjelma kuvailee ryhmää seuraavasti:

”Ryhmän teokset syntyvät kollektiivisesti, jatkumona edellisille teoksille, eri elementtien synteesistä. Ne ovat enemmän installaatioita kuin perinteisiä näyttämöteoksia yhdistäen liikettä ja tanssia, valoa, musiikkia ja ääntä sekä arkkitehtuuria.”

Ja VA Wölfl itse teoksesta:

”Kyse on lopullisuuden epälatautuneisuudesta, sillä sota ja kohtelias tyylikkyys, eli avantgardistinen dekadenssi, on se mikä minua kiinnostaa.”

Minun on tunnustettava, että kaksituntisen teoksen aikana koin suurta hämmennystä ja häiriöitä vastaanottimessani. En ollut virittynyt lainkaan samalle taajuudelle enkä osannut virittää itseäni koko aikana, vaikka olisin halunnutkin. Siksipä myös kirjoittaminen tuntuu äärimmäisen vaikealta, mutta yritän silti.

NEUER TANZIN Revolver on tosiaan enemmänkin installaatio, performanssi kuin perinteinen tanssiteos. Se koostuu palasista, erilaisista oivaltavista ja vähemmän oivaltavista kohtauksista. Teos on syntynyt ryhmätyönä ja teoksesta huokuu yhteisöllisyys sekä innovatiivisuus. Esitystä katsoessaan voi melkein nähdä harjoitustilanteen, jossa kohtauksia on kehitelty; yhdessä, antaen mielikuvituksen mennä sinne minne on mennäkseen. Materiaalia on paljon, vaikka sitä on varmasti karsittukin. Teos koostuu katkonaisista rihmastoista, jotka välillä yhtyvät, välillä erkanevat. Yhteydet niiden välillä ovat näkyviä ja näkymättömiä, joihinkin voi tarttua, jotkut niistä tarttuvat katsojaan. Paljon jää silti irralleenkin leijumaan.

Revolver on kantaaottava teos ja se on tiukasti kiinni länsimaisessa yhteiskunnassa. Siinä on useita tasoja ja tulkinnalle on tilaa. Sisältö on puettu kimalteleviin vaatteisiin, viihdyttävään ulkokuoreen, mutta alla piilee vakavuus. Esiintyjät kompuroivat eteenpäin aikuisten maailmassa, aikuisten vaatteissa, mutta kaikkia vaivaa jatkuva hämmennys ja epävarmuus. Teos tavoittaa saman komiikan, joka on läsnä arjessakin. Surullisen, absurdin huvittavuuden, jolle harvoin osaa nauraa ollessaan niin aikuinen ja niin vakava.

Esityksen aikana huomaan miettiväni enemmän esityksen rakennetta ja laatuja kuin sen käsittelemiä asioita. Välillä koen vaivaantuvani, mutta en tiedä johtuuko se omasta kyvyttömyydestäni esityksen äärellä vai siitä, että vaivaannun esiintyjien puolesta, sillä välillä he vaikuttavat olevan jotenkin huterasti kiinni esityksessä. Vai onko sekin vain keino saada katsoja vaivaantumaan, ehkä se onkin tarkoitus? Ehkä onkin hyvä istua ja ihmetellä; mitä hemmettiä? Hämmentyminen tekee hyvää, luulisin. Mutta kysyn silti vielä mielessäni, onko kaikki perusteltua, annetaanko esitykselle anteeksi liika pituus vain taiteen nimissä? En tiedä, mutta ainakin esitys herättää kysymyksiä. Minulle silti enemmän esityskulttuurista ja taiteesta kuin yhteiskunnasta.Milla Koistinen

Milla Koistinen

Kirjoittaja on Helsingissä asuva tanssija, joka on valmistunut Teatterikorkeakoulusta keväällä 2004.