Tanssitaiteen verkkolehti

ARVIOT


09.11.2005   |   Karoliina Korpilahti

Under Green Ground (Mouvoir/Stephanie Thiersch), Liikkeellä marraskuussa 2005, Hki

Karoliina Yli-Honko: Ruohon tuoksua ja itsensä tiedostavaa esittämistä
Saksalaisen Stephanie Thierschin Under Green Ground paljastaa teoksen katsojalle yleensä näkymättömiä vaiheita ja rakenteita. Se on metateos, joka pureutuu taideteoksen viimeistellyn pintailluusion läpi. Teos on käynnissä oleva ja keskeneräinen prosessi. Esityksen edistyessä myös teos etenee kohti hiottua ulkoasua. Lue

Virva Sointu: Mullan tuoksu
Under Green Ground -esityksessä on leikitelty tableau vivant -tyylillä ja välillä kokonaisuus on kuin asetelmasta, jossa käsitellään naiseuden eri puolia. Lavalle rahdattu nurmikko toimii kehyksenä ja taustana Alexandra Naudetin viehättävälle tanssille. Lue


Under Green Ground
Kuva: Tom Schreiber

mouvoir/Stephanie Thiersch (Saksa)

Under Green Ground

Koreografia, ohjaus: Stephanie Thiersch
Tanssi, koreografia: Alexandra Naudet
Näyttämömestari: Augustina Sario
Tekninen johtaja: Ansgar Kluge
Valot, näyttämö: Thomas Grzesgorcyk, Ansgar Kluge, Stephanie Thiersch

Liikkeellä marraskuussa 2005
2.–4.11.2005 Kiasma-teatteri, Helsinki

Teoksen ensi-ilta: Tanzhaus NRW, Düsseldorf 8.-10.4. 2005


Ruohon tuoksua ja itsensä tiedostavaa esittämistä

Saksalaisen Stephanie Thierschin Under Green Ground paljastaa teoksen katsojalle yleensä näkymättömiä vaiheita ja rakenteita. Se on metateos, joka pureutuu taideteoksen viimeistellyn pintailluusion läpi. Teos on käynnissä oleva ja keskeneräinen prosessi. Esityksen edistyessä myös teos etenee kohti hiottua ulkoasua.

Lava on sellainen, kuin se on suurimman osan ajasta: riisuttu lavasteista ja täynnä erilaisia piuhoja, lamppuja lattialla. Tekninen henkilökunta mustissa vaatteissaan puuhailee luontevasti ympäriinsä. Katsomon etureunaan, lavan eteen on tuotu miksauspöytä, jonka takana Thiersch hoitaa musiikin ja muut yksityiskohdat. Käsiohjelmassa teoksen sanotaan olevan soolo, ”jossa tanssi kohtaa tableau vivantin”. Mielestäni tämän teoksen määritteleminen on tässä suhteessa vaikeaa, koska se ikään kuin kuvaa sooloteosta, mutta todellisuudessa kaikki lavalla toimivat henkilöt ovat esiintyjiä ja myös he pääsevät tanssimaan.

Teoksen hienous piilee juuri siinä, että katsoja pääsee osaksi sellaista toimintaa, joka normaalisti on hänelle ulottumatonta. Toteutus on onnistunut, sillä tilanne tuntuu esiintyjille luontevalta. Tuntuu melkein siltä, kuin katsoisi televisiosta kuvamateriaalia esityksen rakentamisesta ja harjoituksista. Tunnelma on leppoisa ja tilannetta rakennetaan hitaaseen tahtiin. Tanssi nousee esiin melkein huomaamatta, samoin kuin valaistus himmenee niin hitaasti, että sitä ei tajua ennen kuin on pimeää. Tanssija Alexandra Naudet juttelee tekniikan ihmisten kanssa rennosti, hyppelee ja hulluttelee hieman musiikin tahtiin. Salakavalasti liikkeet muodostuvat hallitummiksi sarjoiksi ja muut ihmiset jäävät varjoon tai poistuvat lavalta.

Naudet poseeraa asennoissa, jotka tuovat mieleen maalaustaiteesta monia esimerkkejä naisen kuvauksesta. Eleet ja asennot muistuttavat Venus-jumalatarta, Neitsyt Mariaa ja Botticellin tanssivia naisia. Sarja toistuu useamman kerran ja muuttuu aina nopeammaksi idealisoidusta historiallisesta naiskuvasta aggressiivisesti itseään koskettelevaan provokatiiviseen tanssiin. Soolo katkeaa, valot välähtävät kirkkaasti päälle ja tunnelma vaihtuu sekunnissa arkiseen puuhailuun.

Teoksessa onkin kaksi todellisuuden tasoa, arkinen todellisuus ja illusorinen halujen maailma, jotka vaihtelevat läpi esityksen. Siirtymät on suunniteltu huolellisesti, joten ne ovat sulavia ja toimivia. Thierschin työskentely tanssielokuvan ja installaatioiden parissa näkyy tämänkin teoksen visuaalisuudessa ja ohjauksessa.

Yhtä vaivihkaa kuin tanssi tulee esiin teoksessa, muotoutuu teoksessa valmisteltu esitys. Lavalle tuodaan rullakaupalla ruohomattoja, ja lasitiiliseiniä muistuttavia pleksielementtejä asetellaan paikoilleen. Prosessi katkeaa välillä kuten aiemminkin sekä lisäksi riemastuttavalla diskokoreografialla, jossa teknikot pääsevät irrottelemaan. Madonnan 80-luvun listahitti Holiday tanssittaa Agustina Sariota, Ansgar Klugea ja Thomas Grzegorcykiä.

Kepeä ja humoristinen ote muuttuu teoksen lopussa, jossa pääosassa on Naudet. Hän riisuutuu pleksiseinämän takana ja vaihtaa jalkaansa vain pienet shortsit. Tässä kohdassa voi nähdä selkeän viitteen Merce Cunninghamin samantyyliseen kohtaukseen koreografiassa Walkaround Time.

Hämärässä valossa Naudet liikkuu hitaasti seinämän takana niin, että vartalon ääriviivat vääristyvät varjoissa. Liikesarja ruohomaton päällä on raju ja voimallinen ja vaikutusta korostetaan Marilyn Mansonin musiikilla. Loppu on ahdistava, jälleen toistetaan lähes samaa liikesarjaa. Nopeat kaatumiset ja säpsähtelevät liikkeet luovat tanssista raadollisen. Viimein se rauhoittuu kauhun ja ahdistuksen sekaisiin poseerauksiin, jotka räjähtävät silmille katsomoon suoraan suunnattujen valojen kirkkaudessa.

Under Green Ground pohtii esittämisen kysymyksiä, mutta myös katsomisen tapoja ja katseen objektia. Se on täynnä viitteitä eri taiteenlajeihin sekä populaarikulttuuriin. Teos osoittaa valmiin esityksen olevan vain lyhyt hetki pitkässä projektissa, johon kuuluu paljon odottelua ja harjoittelua, toistoa ja kokeiluja. Yhtenä läpikulkevana teemana minulle avautuivat naiseuden kuvaamisen tavat ja objektina olemisen ongelma. Kaiken kaikkiaan teos on monitasoinen ja kiinnostava, itsekriittinen ja kyseenalaistava tutkielma ajassa ja tilassa elävän taiteen luonteesta.

Karoliina Yli-Honko

Karoliina Yli-Honko

Kirjoittaja on estetiikan opiskelija ja tanssin harrastaja. Hän on opiskellut Helsingin Yliopiston Humanistisessa tiedekunnassa vuodesta 2000, Taiteiden tutkimuksen laitoksella vuodesta 2002. Estetiikan lisäksi hän opiskelee mm. taidehistoriaa ja Latinalaisen Amerikan tutkimusta. Yli-Honko on kiinnostunut kokonaisvaltaisesti kulttuurista, mutta erityisesti tanssista ja siihen liittyvistä lieveilmiöistä. Hän kirjoittaa säännöllisesti estetiikan opiskelijoiden omaan nettilehteen Ärsykkeeseen (www.rsyke.org). Lisätietoja: karoliina.yli-honko@helsinki.fi

 


Mullan tuoksu

Esityksen alussa tuntuu kotoisalta. Täällähän vasta rakennetaan esitystä lavalle. Kaikki on kesken, ilmassa on odotusta, mutta vielä ei ole kiire minnekään. Jutellaan ja mietitään yhdessä, mikä valo sopisi minnekin. Autetaan toista ja kerrotaan vitsejä. Työ näyttää hauskalta ja leppoisalta, mutta hieman tehottomalta. Mikäs siinä, kunhan lopputulos on hyvä ja pysytään aikataulussa, ajattelen automaattisesti.

Lavalla puuhailee kolme teknikkoa, joista yksi on huomattavan pieni nainen työn mahdollisesti raskasta laatua ajatellen. Kaksi karskia, mahakasta miestä ovat lavateknikkojen stereotypioita. Lavalle ilmaantuu lisää ihmisiä, joista yksi on heti tunnistettavissa tanssijaksi (Alexandra Naudet). Hän on innostunut ja energinen, kannustava ja vilkas, mutta vieläkin ilmapiiri on arkinen ja tuttu.

Vaivihkaa ilmapiiri muuttuu. Kohta huomaankin, että lavalla on enää tanssija valokeilassa toistamassa samaa liikesarjaa, joka kerralla eri tavalla. Aluksi hän on leikkisä ja hilpeä, mutta kohta – sarja sarjalta – kiihkeämpi ja tuskaisempi. Sarja muuttuu eroottiseksi ja pakkomielteiseksi itsensä kosketteluksi, kunnes – lähellä huipentumistaan – keskeytyy. Teknikot tulevat sisään ja tanssija häipyy kulisseihin, tullakseen pian takaisin uusissa vaatteissa.

Teos jatkuu vuorostaan arkipäiväisessä tunnelmassa, mutta nyt naisteknikko on huonolla tuulella. Hänen liikkeensä ovat hermostuneita ja äkkinäisiä. Naisen ympärillä olevat tapahtumat luovat äänimaailmallaan ja tapahtumillaan puolestaan harmoniaa. Teipin repäisyt, särisevä radio ja puuhastelu muuttuvat kokonaisuudeksi, jota naisteknikko koomisilla ja villeillä liikkeillään rikkoo.

Tanssija koettaa harjoitella sooloaan, mutta päätyy aina vain olemaan muiden tiellä. Tanssijan osa on hetken kuin ulkopuolisella. Tunnelma kiristyy ja muuttuu pian hurjaksi naisteknikon hermoromahdukseksi. Tulee sähkökatkos, musiikki on stressaavaa ja pimeässä salissa kiertää kaksi kiilamaista valoa, jotka välillä kohtaavat yleisön, välillä tanssijat.

Pian palataan rennompaan tilaan ja nurmikkomattoja aletaan roudaamaan lavalle. Naisteknikko vaikuttaa yhteistyöhaluiselta ja hyväntuuliselta. Laitetaan paikoilleen muovitiiliseinää ja testataan valoja, valitaan työskentelymusiikkia ja neuvotaan toisia.

Tanssija saa taas vuoronsa lavalle tuodulla nurmella. Liikesarjan toisto tässäkin kohtauksessa huipentuu hitaasti, kunnes pian lakkaa. Tässä vaiheessa alkaa tuntua siltä, että useammat tanssilliset osuudet esityksessä päättyvät jonkinlaiseen väkivaltaiseen purkautumiseen. Tanssija on karismaattinen ja kaunis. Mullan tuoksu nurmikkomatoista tavoittaa minut katsomon viimeisestä rivistä.

Seuraavassa tanssinumerossa on huumoria. Teknikot yltyvät tanssimaan Madonnan kappaleen tahdissa. Miesten hyllyvät vatsat ja jähmeät liikkeet hymyilyttävät.

Teoksen tunnelmat vaihtelevat arkipäiväisen realistisesta twinpeaksmaiseen absurdiuteen, absurdin tunnelman yhä lisääntyessä esityksen loppua kohden. Hilpeys muuttuu välkkyviksi stressivaloiksi ja väkivaltaiseksi liikkeeksi, kunnes taas esityksen lopussa laulavat linnut ja päivänvaloa muistuttava valo pääsee näyttämölle.

Esityksessä on leikitelty tableau vivant -tyylillä ja välillä kokonaisuus onkin kuin asetelmasta, jossa käsitellään naiseuden eri puolia. Visuaalisen toteutuksen inspiraation lähteenä ovat amerikkalaisen Gregory Crewdsonin elokuvamaiset kuvat Twilight-sarjasta ja ruotsalaisen Roy Anderssonin episodimuotoinen Toisen kerroksen lauluja (songs from the second floor) -elokuva. Lavalle rahdattu nurmikko toimii kehyksenä ja taustana Naudetin viehättävälle tanssille.

Musiikki vaihtelee railakkaasta punkista ja Madonna-popista tunnelmalliseen ja hypnoottiseen äänimaisemaan. Tapa, jolla puhe, musiikki ja muut näyttämön äänet on yhdistelty kokonaisuudeksi vakuuttaa minut. Valot tekivät vaikutuksen, Naudet oli ihastuttava ja kauhistuttava, musiikki taidolla valittua ja kokonaisuus sopi hienosti Kiasma-teatterin tilaan.Virva Sointu

Kirjoittaja Virva Sointu on kulttuurintuottaja, joka tällä hetkellä työskentelee Oblivia-ryhmän kanssa ja toimii tuottajana Amorph!06 performanssifestivaalille. Hän on kiinnostunut erityisesti poikkitaiteellisista projekteista. Taustallaan hänellä on lapsuuden 11 vuotta klassista balettia, kuvataide-, musiikki- ja kirjallisuusharrastus sekä tietysti palava rakkaus taiteeseen.