Tanssitaiteen verkkolehti

ARVIOT


11.10.2005   |   Karoliina Korpilahti

Shirley Clarke -retrospektiivi, Rotation 05 -tanssivideofestivaali, Kiasma, Helsinki 29.9.-2.10.2005

Karoliina Yli-Honko: Tanssivideon pioneerin mainioita kokeiluja 1950-luvulta
Shirley Clarken ”kineettinen elokuva” on yhdistelmä montaasia, kollaasia ja liikettä yhdistettyinä väreihin ja kokeellisiin äänimaailmoihin.


 

Mainioita kokeiluja 1950-luvulta

Rotation-festivaalilla nähty neljän elokuvan sarja on hyvä läpileikkaus amerikkalaisen Shirley Clarken 1950-luvun tuotantoon sekä antaa käsityksen siitä, miten Clarke on kehitellyt ajatuksiaan kokeellisesta tanssielokuvasta eteenpäin. Vuosikymmenen loppupuolella kuvatut lyhytelokuvat keskittyvätkin jo alkupistettä abstraktimmalla tasolla käsittelemään liikettä ja koreografiaa. Clarke on itse luonnehtinut tyyliään osuvasti ”kuvauksen ja leikkauksen koreografiaksi”. Myöhemmällä urallaan Clarke on tunnettu erityisesti dokumenteistaan.

Kuusiminuuttinen Dance in The Sun vuodelta 1953 on Clarken ensimmäinen tanssielokuva. Hän oli opiskellut modernia tanssia, mutta sanotaan, että tanssielokuvien teon aloittamisen jälkeen hän ei enää tanssinut itse. Dance in The Sun on kuvaus Daniel Nagrinin koreografiasta. Punertavaksi sävytetty teos alkaa rennosti harjoitussalissa, Nagrin saapuu paikalle ja juttelee hetken säestäjän kanssa. Nainen alkaa soittaa pianoa ja Nagrin tanssia.

Karussa tehdasmaisessa studiotilassa on tanssin ja elokuvan reaalinen kiintopiste, josta hypätään mielenmaisemaan meren rannalle. Tanssilla on kaksi tapahtumapaikkaa, jotka vaihtelevat kesken liikkeen tai liikesarjan huolellisin leikkauksin. Leikkaukset ovat nopeita ja huomaamattomia teknisesti, liike ei hyppää tai katkea kesken siirtymän. Otokset ovat melko pitkiä antaen tilaa tanssille eri paikoissa.

Teoksesta välittyy rento tanssimisen ilo. Liikkeet ovat vapautuneita ja varsinkin rannalla tuovat mielen Isadora Duncanin periaatteet luonnolliselle liikkeelle. Meren aaltojen liikkeestä, luonnon liikkeistä syntyy myös tanssi. Nagrinin koreografia on moderni ja luonnollisen sulavaliikkeinen. Dance in The Sun päättyy säestäjän ja tanssijan yhteiseen tupakkahetkeen pianon äärellä.

Toisena nähtyä teosta nimeltä A Moment in Love (1957) on pidetty Clarken läpimurtoelokuvana. Se on Anna Sokolowin koreografian kautta välittyvä tarina kahdesta rakastavaisesta. Alku on vehreä luontoidylli, melkein kuten kommenttina Hollywoodin tuottamille yltiöromanttisille ja epärealistisille elokuville. Ote muuttuu kuitenkin radikaalisti kokeellisemmaksi kuvakollaaseilla.

Huimaavan efekti Clarke saa aikaan käyttämällä kahta kuvaa päällekkäin, jossa rakastavaiset tanssivat kallioilla suurien pilvien kulkiessa koko kuvan läpi. Otokset on sävytetty punaisella tai sinisellä, mikä tehostaa pyörryttävää vaikutusta. Elokuvan hätkähdyttävimmät efektit on toteutettu kuvaamalla vedenpinnasta heijastuvaa kuvajaista pääparista. Hahmot muuttuvat epäselviksi laineiden liplatuksesta ja hajoavat vähitellen viivoiksi ja väreiksi, mikä on yllättävän modernia kuvakerronnan rikkomista.

Loppupuolella yhdistyvät kuoleman ja rakkauden sekä onnen ja menettämisen tuskan tematiikat. Pari kulkee talon raunioissa, naisen kadotessa ja ilmestyessä uudelleen. Myös tämä kohtaus on toteutettu taidokkaalla leikkaustekniikalla.

Erittäin kiinnostavia ovat kaksi New Yorkin sykkeeseen liittyvää elokuvaa Bridges-Go-Round (1958), josta nähtiin kaksi versiota erialisilla musiikeilla ja yhdessä Willard van Dyken kansa ohjattu Skyscraper (1959, 20min.), joka on näistä teoksista pisin.

Bridges-Go-Round kuvaa siltoja liikkeessä. Elokuvassa on erikoista juuri siltojen tanssi, niiden lipuessa ohi ja kohti, ristikkäin toinen toistensa päällä. Modernit teräselementit muistuttavat jyhkeinä uudenlaisen tekniikan mahdollistavasta monumentaalisesta silta-arkkitehtuurista. Tässä teoksessa on käytetty monia kuvia päällekkäin sekä yhdellä värillä sävytettyä kuvaa.

Teoksen luonne muuttuu huomattavasti musiikista riippuen. Toisen version musiikki on jazzia, joka luo tunnelman sen aikaisesta polttavasta modernin elämän sykkeestä. Toisen version musiikki pohjautuu elektroniseen sävellykseen, joka tekee teoksesta avantgardistisen ja jopa uhkaavan.

Skyscraper on enemmän dokumentti kuin tanssielokuva. Dokumentaarisesta otteesta huolimatta se on kaikkea muuta kuin dokumentti oli 1950-luvulla. Teoksesta puuttuu kokonaan reportaasimainen raportointi ja tapahtuman tallennut tarkkoine päivämäärineen. Teos kuvaa pilvenpiirtäjän, Manhattan Tishman Buildingin rakennusprosessia. Äänimaailma koostuu kuvaa kommentoivasta jazzahtavasta musiikista lauluineen sekä kahden miehen vuoropuhelusta. Välillä tuntuu kuin kaksi rakennusmiestä katselisi yhdessä valokuva-albumia ja juttelisi siinä samalla tapahtumista. Rakennuksen perustuksia varten kaivettavan kuopan kuvaamisen yhteydessä kuullaan laulua muistuttavaa puhetta, jota nykyisin kutsutaan räpiksi.

Teoksessa koreografia on katsojalle aika abstrakti osa, vaikka se on läsnä juuri kuvauksessa ja leikkauksessa. Toteutuksesta näkee, että Clarke on kehitellyt ajatuksiaan yhä pidemmälle ja aiempien kokeilujen kautta saavuttanut aivan uuden tason liikeinspiroituneelle elokuvalle.

Skyscraper muistuttaa kouriintuntuvasti, miten nykyinen kaupunkikuva on muodostunut, purkamalla vanhoja matalia rakennuksia ja rakentamalla uusia, teräksisiä pilvenpiirtäjiä tilalle. Nykykatsojaa hämmästyttää helposti miten käsityönä, raa’alla miesvoimalla nämä mahtipontiset arkkitehtoniset ihmeet on luotu, vaikka toisaalta elokuvassa korostetaan paljon koneellistumista, tekniikkaa, kuten ilmastointia. Kylmäpäiset rakennusmiehet kävelevät kapeita palkkeja pitkin kolmekymmentä kerrosta maan pinnan yläpuolella ilman minkäänlaisia turvajärjestelyjä. Tavallaan Clarke on onnistunut säilyttämään jälkipolvelle palan historiaa, mistä usein vaietaan. Missä ovat muistolaatat rakennustöissä menehtyneille miehille?

Hän kuului New Yorkin avantgardistisiin elokuvapiireihin ja saavutti teoksillaan mainetta kokeilevan elokuvan alalla. Clarke on myös tärkeä uranuurtaja vahvana naisena, sillä hänen aloittaessaan alalla muut tekijät olivat pääosin miehiä. Clarken sanotaan painottaneen jokaisen elokuvansa olleen tanssielokuva, sillä tärkeintä on kineettinen liike ja tanssillinen kuvaus- ja leikkaustyyli.

Karoliina Yli-Honko

Karoliina Yli-Honko

Kirjoittaja on estetiikan opiskelija ja tanssin harrastaja. Hän on opiskellut Helsingin Yliopiston Humanistisessa tiedekunnassa vuodesta 2000, Taiteiden tutkimuksen laitoksella vuodesta 2002. Estetiikan lisäksi hän opiskelee mm. taidehistoriaa ja Latinalaisen Amerikan tutkimusta. Yli-Honko on kiinnostunut kokonaisvaltaisesti kulttuurista, mutta erityisesti tanssista ja siihen liittyvistä lieveilmiöistä. Hän kirjoittaa säännöllisesti estetiikan opiskelijoiden omaan nettilehteen Ärsykkeeseen (www.rsyke.org). Lisätietoja: karoliina.yli-honko@helsinki.fi