Tanssitaiteen verkkolehti

ARVIOT


14.09.2005   |   Minni Leskinen

Indie Art Factory, Ateneum, Helsinki, 7.-11.9.2005

Minni Leskinen: Rajakysymyksiä, rajatiloja ja rajattomuutta
4 000 eurolla viisipäiväinen festivaali ja jos laskin oikein, 12 teosta tai tapahtumaa – tapausta. Raha on huono mittari.


Indie Art Factory

Ateneum-sali, Helsinki 7.-11.9.2005

ke 7.9. klo 18.00
Thomas Freundlich (Suomi): Dreamcatcher
Mia Habib (Norja): M/issing I/n A/ction /2
Keskustelutilaisuus ”Rajatiloilla” performanssitaiteilija ja kriitikko Annika Tudeerin johdolla

to. 8.9. klo 18.00
Favela Vera Ortiz (Suomi): Alue
Jukka Korpi ja Sten Sandell (Ruotsi): Songlines

pe 9.9. klo 17-18
Mobile Clubbing -tapahtuma Ateneumin nurmikolla
Giorgio Convertito ja Malcolm Manning (Iso-Britannia-Italia): ”9 to 5”

la 10.9. klo 14.00
CIRCO AEREO (Suomi): Kohtauksia esityksistä rec, Baby Dough ja Fritt Fall
IRMA OPTIMISTI (Suomi): Performanssi Nowhere here
UNITED SNAKES (Suomi): Kohtauksia esityksestä Raaka-aineet osa 1.

su 11.9 14.00
The Subfrau Act I: Stay with me kor. Arja Tiili
The Subfrau Acts II: The Papier Maché kor. Sasha Pepelyaev.

Tuotanto: Ateneum-sali ja N.I.P.P. (Nordic Independent Performance Project)
Taiteellinen johtaja: Arja Tiili


Rajakysymyksiä, rajatiloja ja rajattomuutta

4 000 eurolla viisipäiväinen festivaali ja jos laskin oikein, 12 teosta tai tapahtumaa – tapausta. Raha on huono mittari.

Kävin katsomassa kaksi teosta: Thomas Freundlichin koreografian Dreamcatcher Tanja Kuisman esittämänä sekä Mia Habibin soolokoreografian M/issing I/n A/ction/2. Lisäksi kuuntelin mielenkiinnolla – oikeasti! – Annika Tudeerin johtamaa keskustelua rajoista ja rajojen rikkomisesta tai oikeimmin sanottuna eriskummallisesta, jo kliseisestä, missiosta rikkoa rajoja.

En yleensä pidä suurta meteliä nimistä tai yksityiskohdista, jotka voi jokainen ottaa selville itsekin. Tällä kertaa kuitenkin häivytän itseäni taka-alalle ja otan osittaisen sihteerin roolin: on sääli, että niin monet valaisevat kommentit tavoittivat niin harvoja (vaikkei määrä toki ikinä korvaa laatua) kuuntelijoita tuona keskiviikkoiltana. Tahdon tässä saattaa tekstiksi niistä muutamia.

Yhteinen ajatus Indien takana: emme sovi minnekään

Tanssissa ei ole rajoja – tuotantorakenteissa on. Mitä nimettömämpi tekijä on kyseessä, sitä tarkemmin joutuu ottamaan huomioon tilaisuudet, joissa teosta voisi päästä esittämään ja noiden tilaisuuksien järjestäjien tahdon. Kysymykseen, johon on vaikea antaa yleispätevää vastausta, tarvitseeko festivaali linjan vai ei, Indie Art Factory vastaa sekä kyllä että ei. Indien linja on taiteilijan vapaus, rajattomuus. Ja kyllä, tämä linja tavoitti myös katsojan – siis minut. Uskon, että luottamus festivaalin ja taiteilijan välillä on luovuuden multaa: minä annan sinulle vapauden tehdä hyvän teoksen.

”New Now” – eihän sellaista olekaan

Rajattomuus ei ole pelkän uuden etsimistä, pakonomaista vallankumousta saati ennen näkemättömiä aiheita. Rajattomuus ei ole loppujen lopuksi mitään sen ihmeellisempää kuin yksilön oikeutta ilmaista itseään omalla tavallaan, omat tavoitteet asettaen, omia rajojaan rikkoen, kaiken kilpailuviettisen vertailun ulkopuolella. Se, että rajoja ei aseteta yhteisesti tai autoritäärisesti minnekään, kääntyy yleistä ennakkoluuloa vastaan: taide ei katoa sfääreihin vaan tulee lähemmäksi ihmistä. Päädyin tähän ajatukseen lähdettyäni liikkeelle kahdesta hyvin kauniista ajatuksesta.

1.Kaikesta, mikä kiinnittää huomion, voi tehdä tanssia. (Favela Vera Ortiz)
2.Postmodernin ihmisen dilemma, että kaikki on jo tehty, on ohitettavissa: voi ajatella, ettei itse ole vielä rikkonut rajoja saati kulkenut tiettyä polkua. Saa astua samoihin jälkiin. (Giorgio Convertito)

Eikä kukaan voi kuitenkaan olla toisensa kaltainen. Myös jokainen kokemus on ainutkertainen. Aika, paikka ja persoona vaihtuvat, vaikka aihe olisi sama. Yritän sanoa: onhan tärkeintä vain tavoittaa toinen ihminen, tässä ajassa.

If I am not for myself, who will be for me? (Mia Habib)

Yleinen tulkinta norjalaisen Mia Habibin teoksesta on oman identiteetin etsintä. Teoksen liikekieli viesti minulle henkilökohtaisesti jostakin paljon rankemmasta. Olisin halunnut asettaa kameran mustan laatikon sisälle, olisin halunnut rajata sen, minkä näin: masentuneen mielen ja fyysisen kunnon suunnattoman ristiriidan. Kun Mia löi itseään, olivat läsnä iranilaiset pikkutytöt, jotka Marjane Satrapin sarjakuvassa lyövät itseään rintaan pienten pulpettiensä vierillä, mutta yhtä lailla nuori länsimaalainen nainen, joka ei voi antaa anteeksi itselleen, että on vain ihminen – siis rajallinen.

Selkeästi kantaaottava teos ei jaksa saarnata: Mia ei ole yksipuolinen vaan haluaa tanssissaankin ymmärtää olosuhteita, joissa päätöksiä tehdään. Onko aina mahdollista tehdä oikea päätös? Onko absoluuttista totuutta olemassa? Itseään rankaiseva nainen muuttuu asetta kantavaksi terroristiksi – ketään syyllistämättä. Juuri tämän ratkaisevan vivahteen takia uskon Mian onnistuneen viemään teoksensa mm. Kurdistanin vuoristoon. Toisessa kulttuuriympäristössä esiintyminen tuo myös uuden aspektin Mian käsitykseen ”uuden” luomisesta: ”uusi” on myös vahvasti kulttuuririippuvainen asia. Toisaalta Mia myös yhtyy Giorgion ajatukseen siitä, että jokainen asettaa itselleen ne rajat, jotka haluaa rikkoa. Mialle täydessä valaistuksessa ja ilman musiikkia alkava teos on (omien) rajojen rikkomista.

Tanssijan ammatinvalinta on poliittinen kannanotto

Kun puhutaan rajoista, on pakko puhua myös rahasta. Rahallisen arvon mittaaminen on myös rajanvetoa. Taiteilija on yhteiskunnan ”outsider”. Ei visakorttia, ei asuntolainaa, ei pitkäaikaista työtä. En vain tahtoisi olla nyt proosallinen. Yhtä lailla teen hullun lailla työtä ilmaiseksi, koska kaipaan kokemusta. Tervetuloa ”Teen-työtä-vaikka-ilmaiseksi-koska-rakastan-sitä”-vioittuneiden anonyymiin avautumisryhmään.

Tietyllä tavalla normeista poikkeaminen, työlainsäädännön suoranainen julkinen pilkka, antaa vapaaehtoisesti hyväksikäytetylle enemmän. Kuten Mia sanoi: Nykyajan slogan ”Being free individual” on kovin kapeissa raameissa. Ja antakaa-anteeksi-etten-muista-nyt-kuka-mutta-hemmetin-hyvin-on-sanottu totesi ihmisillä olevan suuren tarpeen täyttää ymmärtämätön, pelottava tyhjyys ympärillään. Tanssija puolestaan hyväksyy tuon tyhjyyden, tanssien sen reunalla.

Tee mitä sisältö vaatii

Älä siis vain sitä, mitä jo osaat (Jyrki Haapala).

Vaikka ehkä sekin on joskus tarkoituksenmukaista, että täydennämme toisiamme. Jukka Korpi esimerkiksi kertoi tanssin olevan hänen omin kielensä, jota on vaikea pukea sanoiksi. En osaisi kuvitella itseäni filosofoimassa tanssin sanoin, mutta kirjoittaminen illan hämärtyessä ikkunan takana – sitä kuitenkaan huomaamatta – on varsin mukavaa. Ehkä onnistun joitain rajojakin rikkomaan: tuo viimeviikkoinen keskiviikkoilta on muuttunut hetkisen pidemmäksi.

Minni Leskinen

Kirjoittaja on 21-vuotias tamperelainen tuotannon opiskelija, joka työskentelee tällä hetkellä Helsingissä.