Tanssitaiteen verkkolehti

TYÖPÄIVÄKIRJAT


06.11.2006   |   Mikko Orpana

Kajaanin päiväkirja 2003-2006, osa 3

Mikko Orpana – Stadilaiselle on tyypillistä yrittää kokea jonkinlaista ylemmyyttä Kehä III:n ulkopuolista Suomea kohtaan siinä missä kainuulainen on aidosti juntti. Tällaisia stereotypioita näkiessään tajuaa, että ne ovat totta. Mihin itse sijoittuu?

Lue myös Osa 1 ja Osa 2.

Alkusyksy 2004

Elokuussa 2004 olin ollut jo vuoden Kajaanissa. Tuona aikana tein töitä neljässä eri produktiossa ja yhden dueton KokoTeatteriin sekä osallistuin tahtomattanikin kainuulaiseen kunnallispolitiikkaan.

Syksyn alussa siirryin kahdeksi kuukaudeksi Helsinkiin, tavallaan pakoon Kainuuta ja käytännössä töihin Kokoon ja Kansalliseen. Pieni hengähdystauko pohjoisesta vaikka käytännössä Kajaani sijaitseekin Suomen puolivälissä, kartastahan sen näkee. Poronhoitoalue alkaa Hyrynsalmelta eli 40 km Kajaanista pohjoiseen.

Etelässä asuvat tyypit luulevat että tämä on Lappia, mutta toisin on. Lappiin on tästä matkaa vaikka porot jolkottelevat nurkan takana. Mutta etelään: järjettömintä mitä ihminen tai koreografi voi tehdä, on olla mukana kahdessa jutussa yhtäaikaa varsinkin, jos aika on tiukilla.

Samaan syssyyn osallistuin Nordscenin kurssille, vaihdoin autoa, lämmitin Valtiomiehen Poriin Lainsuojattomat-festarille, vuokrasin kämpän stadista ja ihan muuten vain stressasin. Lopputuloksena ei ollut kovin hyvä henkinen tasapaino ja päätin olla tekemättä omaa tanssiteosta seuraavaan kahteen vuoteen. Aivan mahtavan vapauttava päätös!

Tanssistressi

Yksi asia mikä näyttää tässä suomalaisessa tanssin kentässä olevan vialla surkean rahoituksen, treenitilojen puutteen ja pienen yleisömäärän lisäksi on pakkotyöstö. Voi olla, että tämä on ollut vain oma ongelmani ja toivonkin niin, sillä silloin se on helppo ratkaista.

Tarkoitan pakkotyöstöllä työtapaa, johon vaikuttavat edellämainitut huonot asiat. Apurahoja on pakko hakea koko ajan ja kun niitä saa, niin on tehtävä se juttu vaikka kaikille ei riitäkään palkkaa. Pakko kuitenkin hakea sitä apurahaa kun muuten tipahtaa päättäjien tietoisuudesta ja vaikuttaa passiiviselta.

Ja kun ei ole kunnolla mitään resursseja tai arvostusta, niin luonnollisesti haluaa parempiin olosuhteisiin eli ulkomaille. Silloin tulee pakonomainen tarve tehdä juttuja joita ymmärretään myös ulkomailla. Siistejä, kompakteja, eurokelpoisia teoksia. Näistä teoksista jää helposti joku särmä uupumaan, oma ääni peittyy, omasta jutusta tulee kompromissi jonkun ymmärrettävyyden ideaalin kanssa, jota ei voi edes kunnolla määritellä. Näinpä tuli yleistettyä Suomen nykytanssi, mutta mielestäni siinä on osa totuutta.

Etäisyys

Stressisyksyn jälkeen oli mahtavaa palata lokakuussa Kajaaniin, keskelle loppusyksyä, muihin hommiin, 560 kilometrin päähän Helsingistä. Tuo etäisyys on riittävä, jotta voi tarkastella asioita oikeasti kaukaa. Loppujen lopuksi suomalaiset kaupungit, olkoon isoja tai pieniä, eivät juuri eroa toisistaan.

Stadilaiselle on tyypillistä yrittää kokea jonkinlaista ylemmyyttä Kehä III:n ulkopuolista Suomea kohtaan siinä missä kainuulainen on aidosti juntti. Tällaisia stereotypioita näkiessään tajuaa, että ne ovat totta. Mihin itse sijoittuu? Stadi-kainuulainen ahdasmielinen ja stressaantunut keski-ikää lähestyvä tanssitaiteilija? Viime aikojen henk.koht. pyrkimyksenä on ollut päästä eroon tästä juntti-kategorioinnista tai stadi-hypestä ja yrittää olla avoin vaikka välillä ahistaakin.

Syksyllä teimme Reijo Kelan, Heidi Naakan ja Kirsi Saastamoisen kanssa Routii-nimisen esityksen. Routii oli ulkoilmaesitys ja sen juju yksinkertainen. Äänimaailma tuli radiosta suorana lähetyksenä eli uutiset, keskusteluohjelma tai musiikkia kellonajasta ja kanavasta riippuen. Hämärään aikaan valaistus tuli yleisön ja joskus työryhmän autoista ja yleensä yleisöä pyydettiinkin istumaan autojen sisällä seuraamassa esitystä. Produktio perustui pitkälti improvisoituun liikkeeseen ja kontaktiin mutta sitä myös harjoiteltiin neljä pitkää päivää radiota kuunnellen ja samalla liikkuen.


Kirsi Saastamoinen, Mikko Orpana, Heidi Naakka (kuva Sara Saxholm)

Routii antoi uuden näkökulman sekä tanssiteoksen tekemiseen että improvisaatioon. Impro on toimiessaan oivaltavaa ja virtuoottista ja sitä voi ja pitääkin harjoitella. Reijolta opin ehkä hieman enemmän luottamaan omassa tekemisessäni siihen, että yleensä aina löytyy jotain tärkeää kun vain jaksaa toistaa ja jatkaa tarpeeksi pitkään harjoitustaan.

Talvi 2005

Routiita tehdessä oli toinenkin produktio alkutaipaleellaan. Samaisena syksynä aloimme Eino Saaren ja Jonne Putkosen kanssa kirjoittamaan Musta Leski-musikaalia. Musta Leski oli tarina Kajaanista, tulevaisuudesta, räjähtävästä ihmisestä, rakkaudesta ja kaikesta mahdollisesta mutta ennen kaikkea se oli Generaattorin ainoa spektaakkeli. Spektaakkeli esiintyjien runsauden, musiikin runsauden ja aiheiden runsauden puolesta.

Alun perinkin siitä piti tulla spektaakkeli, mutta sen aiheet ja henkilöhahmot liittyivät joihinkin nimeltä mainitsemattomiin kajaanilaisiin poliitikkoihin, johonkin savolaiseen konsulttiin, Karita Mattilaan, Henry Kissingeriin, Radion sinfoniaorkesteriin ja kahteen sataan kajaanilaiseen ilmaisavustajaan. Tapahtumapaikkana Pöllyvaaraan tai ihan sama mihin vaaraan rakennettava 2000 hengen ulkoilmapytinki.

Lisäksi olisi tarvittu runsas joukko venäläisiä ja keski-eurooppalaisia rahaturisteja, joita edelleenkin kaivataan tänne nälkämaahan. Tämä olisi ollut siis tositapahtumiin perustuva versio. Sen sijaan teimme fiktion. Ehkä olisi pitänyt valita toisin. Todellisuus on joskus tarua ihmeellisempää.


Elina Manninen, (kuva Mikko Orpana)

Mustassa Leskessä oli myös liuta tansseja. Niiden harjoittamisen ei ihan liikaa aikaa ollut, mutta meneviä ralleja melkein kaikista tuli. Opin hieman enemmän sitä peruskäsityötaitoa, jota en ihmeemmin viitsinyt Teakissa opetella. Tarkoitan musiikin rakenteen opettelua ja sitä kautta tanssin rakentamista. Se on yleensä tapa rakentaa musikaalia, jos ei ole paljon aikaa. Pidemmän päälle puuduttavaa pötkötavaraa, mutta tehokasta työtapana. Ainakin koreografin näkökulmasta. Lisäksi teimme Laura Kauppisen kanssa hedelmällistä yhteistyötä teoksen visuaalisen ilmeen kanssa. Yhdessä suunnittelimme esityksen lukuisat videot, valokuvat ja julisteen ja vielä hyvässä yhteisymmärryksessä.

Stockmann

Keväällä musikaalin lisäksi Kirsi Saastamoinen teki minulle ja Heidi Naakalle duettoa. Tanssijana oleminen pienimuotoisessa nykytanssibiisissä oli hyvä vastapaino musikaalikoreografialle. Heidi Naakka on niin hieno tanssija, että minua hieman jännitti tehdä duetto hänen kanssaan. Tämä Routii-esityksestä huolimatta. No, pelko hälveni kun opin hyväksymään itseni sellaisena kuin olen, siis tanssijana. Ja tietysti Heidinkin, tanssijana. Esityksen kautta Kirsi halusi käsitellä miesten ja naisten palkkaeroja liikoja osoittelematta ja onnistui siinä.

Loppuvuosi 2005 meni melko lailla sekalaisia töitä tehdessä. Erinäisiä keikkoja Stockmannilla Helsingissä, Oulussa, Outokummussa, kuopiossa. Routii-esitys kiersi Kainuun kuntien lisäksi Tampereella, Pyhäjärvellä ja Stuttgartissa. Stuttgartista muistoksi jäi revähtänyt takareisi, tanssijan ammattivamma.

Kesällä järjestettiin taas Runoviikko Off ja sitten oli kahden viikon loma, jonka aikana kävin ensi kertaa Jäämeren rannalla saamassa vaikutteita tulevaan teokseeni, mistä en tosin vielä silloin tiennyt.


Jäämeri, kuvassa Mikko Orpana, Anne Koutonen (kuva: Laura Kauppinen)

Syksyn vietin jälleen Helsingissä, näyttelijänä tällä kertaa KokoTeatterin Naapuri-näytelmässä. Tässä vaiheessa alkoi hieman väsyttää. Lyhyt kesäloma ei oikein riittänyt alkuvuoden nollaamiseen ja itselle vähän vieraamman työtavan omaksuminen tuntui raskaalta. Minkä sitä itselleen mahtaa , jos koko ajan ottaa liikaa töitä. Toisaalta, haudassa ehtii levätä.

Vuosi 2006

Viimeinen Generaattorivuosi alkoi jumppaohjelmalla. Lenkkeilyä, kuntopiiriä ja nyrkkeilyä tammikuun ajan. Syynä tähän oli Anni Kaasisen ja Petra Karvosen kanssa teatteriesitys Läskileiri-hoikkuuden neljä vuodenaikaa.

Läskileiriä varten tein siis naisille ja itselleni jumppaohjelman, jonka tarkoituksena oli paitsi parantaa kuntoa myös valmistaa esitystä varten. Itse käsikirjoitus tehtiin yhteisvoimin. Löydetyistä ja itse kirjoitetuista teksteistä muotoutui esitys, joka melko kepeästi käsitteli kauneuskäsitystä naistenlehtien kuukaudesta toiseen tarjoamien laihdutus- ja mieheniskuvinkkien kautta. Syö itsesi ihanaksi. Juo itsesi kauniiksi!

Samaan aikaan läskileirin loppurutistuksen aikaan alkoivat tanssiharjoitukset Heli Meklinin Teak-lopputyöstä Granny Smith. Teoksen tekemisessä oli kaikkein antoisinta kiireettömyys ja asioiden tutkiminen. Siitä puuttui lähes tyystin se pakkotyöstö, josta aikaisemmin puhuin. Harmillisinta koko hommassa oli ehkä yleisön vähyys, mikä ei ole ainoastaan Kajaanin ongelma, vaan koko Suomen tanssikentän murheenkryyni.

Suomi on vahvahko kulttuurivaltio esim. kesäteatterin saralla, mutta tanssin ja muun taiteen arvostus ja rahoitus on ongelma. Pitäisikö tästä syyttää suomalaisia? Ehkä. Minkä ihmeen takia kaikki arvostavat ralliautoilijoita ja yhtä keskenkasvuista formulakuskia, mutta hienot ja antaumukselliset taiteilijat ovat epämääräisiä puunhalaajia?

Kouluihin tarvitaan lisää taideopetusta eriarvoistavan potkupallon sijaan. Muuten me jäämme kotikatsomoissa hämärän kansallishengen ja keskioluen innoittamina mekastaviksi muuten niin ujoiksi alistujiksi. Ja toiset alistajiksi. Perkele.

Nyt, lokakuussa 2006, olen oman ensi-iltani jälkimainingeissa. Reijon, Helin ja monien muiden kanssa tehdyt asiat mielessä olen yrittänyt uudistaa työtapaani. Töitä jutun suhteen on tehty rennommin ja toisaalta määrätietoisemmin, onpa käyty joitakin sivupolkujakin.

Mutta silti. Jännittää ihan pirusti, enkä ole ollenkaan varma olenko päässyt perisynnistäni eli pakkotyöstöstä eroon. Kokonaan en. Ihan sama, parasta on tajuaminen siitä, että tätä juttua on ollut todella mahtava tehdä ja uskon että tuleviakin. Työt oman koulutuksen puitteissa ovat taas alkaneet tuntua mielekkäiltä.

Vuodenvaihteessa lähden takaisin Helsinkiin ja KokoTeatteriin, joka on toinen kotini. Kolme vuotta sitten tuntui, ettei se ole pitkä aika, mutta välillä tunne on ollut toinen. Joka tapauksessa olen tutustunut ja ystävystynyt Kajaanin vuosinani aivan ihaniin ihmisiin ja toivon, että olen pystynyt antamaan edes hitusen siitä, mitä olen heiltä saanut.

Tanssija, koreografi Mikko Orpana valmistui Teatterikorkeakoulun tanssitaiteenlaitokselta koreografiksi vuonna 1999 ja on siitä lähtien toiminut vapaana taiteentekijänä. Orpana on helsinkiläisen KokoTeatterin perustajajäsen ja sen tanssiryhmän johtaja. Elokuusta 2003 Orpana on työskennellyt kajaanilaisen kulttuurihanke Generaattorin tanssitaiteilijana.