Tanssitaiteen verkkolehti

VIDEO & KUVA


19.01.2010   |   Laura Pietiläinen

Afrikka-sarja: Alkujen Afrikka

Afrikka on paikka, jossa huomaan olleeni aina vieras itselleni. Aamun ja yön välissä on kohta, jossa unesta ei ole vielä piirtynyt esiin uutta hahmoa. Silloin puhun äänettömästi hiljaisuudesta.

Pysähtelen ja kaikki alkaa koko ajan alusta. Yritän kirjoittaa lauseita niin kuin hetkiä.

 

 


AFRIKKA-SARJA

Maaliskuusta toukokuuhun 2009 Heli Meklin, Eeva Muilu ja Laura Pietiläinen olivat Villa Karon taiteilijaresidenssissä Afrikan Beninissä. Tässä sarjassa he kirjoittavat kukin kokemuksistaan ja näyttävät videoita kahden kuukauden matkasta paikkaan, joka pysäytti heidän ulkoisen liikkeensä.

Alkujen Afrikka

Afrikka on paikka, jossa huomaan olleeni aina vieras itselleni. Aamun ja yön välissä on kohta, jossa unesta ei ole vielä piirtynyt esiin uutta hahmoa. Silloin puhun äänettömästi hiljaisuudesta. Pysähtelen ja kaikki alkaa koko ajan alusta. Yritän kirjoittaa lauseita niin kuin hetkiä. Jalat ovat ja kädet veden painoisia.

Minulla on vieras kehossa. Ja meri liikkuu. Voin katsoa näkemättä verhon liikettä.

Joku saapuu luokse. Leikin yhdessä leikkiä, jossa on pilviä ja ihmisten hukkaamia kiviä. Kalat haukkovat henkeä. Minä hengitän.

Eläimet nytkähtelevät ulkona. Olen tyytyväinen, jos pystyn kävelemään suoraan tai joskus luonnollisesti. Tämä on ihmisten paikka. On vaikea ottaa sitä vastaan.

Poika tappoi koiran kepillä ja hautasi sen hiekkaan. Emme osanneet toipua siitä. Meren ääni oli pimeässä kuin liian lähellä.

Juuri nyt en ole aivan tässä. Aiemmin kuljimme kuolleen kilpikonnan ohi. Se oli enemmän kuin paikoillaan. Kun musiikki alkaa soida, puut kevenevät.

Silmät väreilevät täällä. Odotan hetkiä, kun kehoni on juovia ja valoja. Silloin mieleni ymmärtää enemmän kuin muistaa, unohdan.

Avaruutta vasten puut saavat aikaan tutun huimauksen. Ihmettelen, että olen maassa kiinni ja tulee mieleen ihmiset, joita voin ajatella.

Pimeässä asiat piilottelevat itseään. Menen lähemmäksi maata ja näen lähelle tai kauas tarkemmin. Katson muurahaisia ja pystyn ajattelemaan suhteita ja perspektiivejä.

Kaikkein tärkeimpiä ovat pilvet. Yritän nähdä hetken, jolloin niiden liike melkein paljastuu. Pullo pyörii tuulessa ja tavoittaa jostakin. En puhu. En aivan ole tulematta ajattelun piiriin.

Menen yli ja näen välejä ja välien paikkoja. Ilma palautuu. Lähdemme katon reunalle, jossa kävelemme yhdessä.

Laura Pietiläinen


Heli Meklin, Eeva Muilu ja Laura Pietiläinen työskentelevät itsenäisinä taiteilijoina ja ovat yhdessä kiinnostuneita pohtimaan olemista ja havaitsemista koskevia kysymyksiä. He hakeutuvat itselleen uusiin ympäristöihin asettuakseen hienovaraisemmin suhteeseen vieraan ja totutun kanssa sekä kokeakseen olosuhteiden vaikutuksen asioiden ilmenemiselle.