Tanssitaiteen verkkolehti

TAITEEN TOIMIJAT


02.05.2012   |   Kazimir Kolesnik

Inhimillinen liike kohtaa robotin ohjelmoidun liikkeen

Thomas Freundlich tutkii ihmis- ja koneliikkeen suhdetta teoksessaan Human Interface, joka saa ensi-iltansa 22.5. Zodiakissa Helsingissä. Kazimir Kolesnik haastatteli koreografia teoksen tekoprosessista.

Valmistelet parhaillaan innovatiivista tanssiproduktiota kahdelle tanssijalle ja kahdelle teollisuusrobotille. Mistä tässä on kyse?

Human Interface -tanssiteos tutkii ihmis- ja koneliikkeen suhdetta. Kuten teoksen nimikin kertoo, suuri osa projektissa käsiteltävistä asioista tuntuu olevan juuri näiden kahden alueen rajapinnassa. Esimerkiksi miltä tuntuu katsoa teollisuuskonetta, jonka liike on pikkutarkasti ohjelmoitu luomaan vaikutelma elävästä, tietoisesta olennosta? Tai toisin päin – miten ihmiskeho liikkuisi jos siitä olisi väliaikaisesti riisuttu kaikki ”inhimillisen” liikkeen tunnusmerkit kuten tietoisuus, kontrolli ja tarkkuus? Millainen olisi aito tanssiduetto ihmisen ja robotin välillä?

Human Interface on jo kolmas projektisi teollisuusrobottien kanssa. Mitä aiemmista hankkeista saatuja kokemuksia pystyt tässä teoksessa hyödyntämään?

Vuoden 2008 Actuator-teoksen lisäksi toteutin viime vuonna koreografian ja ohjelmoinnin kahdelle teollisuusrobotille taiteilija Markku Salon Degrees of Freedom -installaatioon, joka nähtiin Espan lavalla Helsingissä. Näistä aiemmista hankkeista on kyllä kertynyt mukavasti rutiinia robottien ohjelmointiin ja niiden liikkeen muovaamiseen, mikä nopeuttaa työskentelyä selvästi.

Mielestäni kiehtovin seikka robottien kanssa työskentelyssä on se, miten uskomattoman vahvasti näemme ne elävinä, jopa tietoisina olentoina. Tämä tapahtuu täysin väistämättä ja ilman erityistä yrittämistä, joten on erityisen herkullista pyrkiä tosissaan hyödyntämään tätä luontaista reaktiota.

Kumma kyllä robotit useimmiten näyttävät mielenkiintoisimmilta juuri silloin, kun ne liikkuvat vähiten kuin koneet. Luulisi, että supernopea, äärimmäisen tarkka robottiliike olisi kiehtovaa katsottavaa, mutta se itse asiassa käy tylsäksi hyvin pian. Mutta jos robotin pistää liikkumaan kuin linnun, dinosauruksen tai jonkin oudon otuksen jolle ei ole edes nimeä, niin yhtäkkiä mukaan tulee samaistumista, empatiaa, aito tunnereaktio laitteeseen, joka on suunniteltu autojen hitsaamiseen. Tämä on aivan suunnattoman kiehtovaa, ja se vie syville ajatusvesille evoluutiobiologian ja -psykologian suuntaan.

Minkälaisia prosesseja hyödynnät teoksen tutkimus- ja kehitystyössä?

Yksinkertaisimmillaan voisi sanoa, että teoksen rakentamisessa on pitkälti kyse liikkeen purkamisesta, monellakin tavalla.

Robotteja ohjelmoidessa pyrin usein luomaan illuusion ajatusprosessista, joka tulee näkyviin liikkuvan koneen ”kehonkielessä”. Robotin jokainen liike on käsky liikkua tietyllä nopeudella tiettyyn kohteeseen, joka voidaan määritellä joko robotin työkalun paikkana kolmiulotteisessa tilassa, tai sitten tarkkoina astelukemina robotin kuudelle liikeakselille. Näitä liikekäskyjä muokkaamalla voi luoda robotille lähes rajattoman nyansoitua liikettä, mutta se on todella pikkutarkkaa hommaa. Asteen tai parin ero robotin ”pään” kulmassa riittää siihen, että uskottavasta liikkeestä tulee ”ylinäytelty”. Tässä suhteessa robottien ohjelmointi muistuttaa ajoittain 3D-animaattorin työnkuvaa.

Toisaalta tässä teoksessa pyrin myös riisumaan liikkuvasta ihmiskehosta sen inhimilliset piirteet ja rakentamaan ne uudestaan teoksen kuluessa. Eli haasteena olisi löytää fyysistä, ”täyttä” ja mielenkiintoista liikemateriaalia, joka olisi kuitenkin täysin nykyntanssin vakiintuneen sanaston tai jopa normaalin ihmisliikkeen ulkopuolella. Eli eipä sen vaatimattomampi tavoite…

Pystyykö robottien kanssa käyttämään improvisaatioon perustuvia tekniikoita?

Robottien liike on tarkasti etukäteen ohjelmoitua, tosin voisihan sitä helposti yhdistää improvisoituun tanssiliikkeeseen. Tässä teoksessa olen kuitenkin päätynyt läpikoreografioituun rakenteeseen, lukuunottamatta muutamia yksittäisiä kohtia, joissa hyödynnetään strukturoitua improvisaatiota liikkeen tuottamiseen.

Teoriassa voisihan robottien liikettä ohjata jollain toisenlaisellakin järjestelmällä, joka mahdollistaisi spontaanisti muotoutuvan koneliikkeen tai aidon live-vuorovaikutuksen ihmisten kanssa, mutta se olisi jo toisen ja paljon laajemman tutkimushankkeen aihe.

Hyödynnän toki improvisaatiota paljon liikemateriaalin luomisessa, vaikka se ennen pitkää asettuukin koreografiaksi. Robotteja ohjelmoidessa huomaan kylläkin usein olevani mentaalisessa tilassa, jota voisi kuvailla ”äärimmilleen hidastetuksi improvisaatioksi”. Robottien liikkeet ohjelmoidaan yksi kerrallaan, ja usein en vielä tiedä mikä seuraava liike on ennenkuin juuri sillä hetkellä kun ohjelmoin sitä. Ja ”syy” tietyn vaihtoehdon valitsemiseksi saattaa jäädä täysin hämärän peittoon. Teknisistä syistä ohjelmointia tulee usein tehtyä 10 tai 15 liikettä kerrallaan ennenkuin sarjan näkee oikealla nopeudella, joten joskus lopputulos yllättää.

Mielenkiintoinen seikka, jota olen oppinut hyödyntämään on se, että tietyillä liikekäskyillä robotti laskee itse oman ”koreografiansa” käskyn toteuttamiseksi. Jos näitä käskyjä käyttää luovasti, voi robotin saada ”keksimään” todella kummallisia liikkeitä, joita ei ikinä olisi pystynyt miettimään etukäteen. Eli jollain hyvin abstraktilla tasolla tilanne on vähän sama kuin jos antaisi tanssijalle liiketehtävän, jonka perusteella tämä luo varsinaisen koreografian.

Minkälaisia haasteita tuo se, että robottien ohjelmointia ei ole kovin helppo muuttaa? Miten tämä vaikuttaa luovaan prosessiisi?

Itse asiassa robottien koodia on melko helppo muokata lennostakin, tosin ei tietenkään läheskään yhtä nopeasti kuin jos antaisi ihmistanssijoille sanallisia ohjeita. Isoin haaste on säilyttää liikkeen synkronointi CD:ltä tulevaan musiikkiin. Teknisen työmäärän vuoksi hanke on kuitenkin suunniteltu niin, että robottien ohjelmointi olisi mahdollisimman valmista siinä vaiheessa kun näyttämölle päästään.

Itse en koe teknisiä rajoituksia mitenkään ahdistavina, koska ne voivat myös ruokkia luovuutta ja ohjata prosessia eteenpäin. Jos teknisistä syistä robottia voi lähestyä vain tietystä suunnasta ja tietyllä nopeudella, niin siitä on turha murehtia. Koreografia vain sovitetaan tähän rajaehtoon ja sillä selvä.

Mutta on se vähän outoa treenata kuukausitolkulla kuvitteellisten tanssiparien kanssa läppärin ruudulla (robotit ohjelmoidaan PC-ohjelmistolla, joka mallintaa niiden liikkeet tarkasti 3D:nä). Tässä produktiossa meitä ihmistanssijoita on sentään kaksi, mikä helpottaa koneiden liikemateriaalin suunnittelua. Tanja Illukan kanssa ”näyttelemme” usein robottien rooleja, joko liikkeellisesti tai jopa sanallisesti. Tämä auttaa todella paljon kone-esiintyjien ”ajatusprosessien” ja ”kehonkielen” kirkastamisessa.

Liittyykö robottien kanssa työskentelyyn turvallisuusriskejä?

Turvallisuus on todella tärkeä tekijä tässä projektissa, ja siihen panostetaan merkittävä osa hankkeen teknisten asiantuntijoiden työtunneista. Tämän hankkeen keskeisin innovaatio vuoden 2008 Actuatoriin verrattuna on, että ensimmäistä kertaa ihmiset tanssivat teollisuusrobotin lähellä. Tietääkseni tällaista ei ole koskaaan tehty missään.

Tämän toteuttamisessa hyödynnetään ABB:n ns. SafeMove-teknikkaa, joka on suunniteltu mahdollistamaan teollisuudessa operaattorin turvallinen työskentely robottien liikealueella. Käytännössä laserskanneri skannaa koneen työaluetta, ja mikäli valvotulle alueelle tulee ihminen tai esine, robotin liike hidastuu tai pysähtyy kokonaan.

No, teoksessa kyllä hieman joustetaan virallisista koneturvanormeista, koska teollisuuskäytössä robotin pitäisi pysähtyä mikäli ihminen on sen liikealueella. Tanssiteoksessa sallimme koneen vielä liikkua hitaasti, jolloin sen kanssa voidaan toteuttaa joitakin duettojaksoja. Mutta turvallisuusnäkökohdat ovat erittäin keskeinen osa teoksen teknistä suunnittelua, ja niiden merkitystä ei voi ylikorostaa.

Miten tanssijat voivat kehittää omia roolejaan robottien rinnalla, tekniikan asettamat rajoitukset huomioiden?

Tässä tanssiteoksessa on tosiaan se erikoinen piirre, että suuri osa koreografiasta valmistellaan ilman robotteja, joko niiden liikkeet kuvitellen tai markkeeraten, tai sitten kannettavan ruudulta seuraten. Kun turvaratkaisut ovat valmiit, pystymme myös harjoittelemaan jonkin verran robottien kanssa ABB:n tiloissa. Mutta varsinaisesti teos kasataan vain muutamaa päivää ennen ensi-iltaa, mikä on aika jännittävää mutta myös vähän pelottavaa.

Kokemuksesta tiedän, että suurin haaste tule olla ohjelmoinnin saaminen valmiiksi niin hyvissä ajoin, että pystyn unohtamaan sen ja keskittymään omaan esiintyjän panokseeni ihmistanssijana.

Minkälaisia taiteellisia, teknisiä, kineettisiä tai emotionaalisia tavoitteita sinulla on tälle projektille?

Uskoisin, että rehellisesti voidaan sanoa, että tässä hankkeessa tutkitaan alueita, joilla kukaan ei ole aiemmin käynyt. Jos pystymme luomaan tunnin pituisen tanssiteoksen neljälle tasavertaiselle esiintyjälle, joista kaksi vain sattuu olemaan teollisuuskoneita, se olisi aika ennennäkemätöntä.

Actuator-teoksessa yllätyin suuresti robotin herättämistä erittäin vahvoista tunnereaktoista. Moni katsoja tuli esityksen jälkeen kertomaan kuinka heidän tuli sääli yksin jäänyttä robottia eräässä kohtauksessa. Jotkut kokivat koneen pelottavana, jopa silloin kun se oli sammutettuna ja varastoituna takanäyttämöllä.

Human Interface -teoksessa uskon, että pystymme viemään tämän emotionaalisen kontaktin vieläkin pidemmälle, jo siksi että minulla on nyt paljon enemmän kokemusta persoonallisen, hienovaraisen liikkeen luomisesta roboteille. Tällä kertaa ohjelmoin myös kummallekin robotille oman ”persoonallisuuden” joka heijastuu sen liikekvalitettiin. On mielenkiintoista nähdä, miten katsojat suhtautuvat näihin hahmoihin ja lukevat niiden liikettä.

Teknisesti minua kiehtoo se valtava liikelaatujen kirjo, johon nämä laitteet pystyvät. Ja minusta on hauskaa, että tanssiva robotti sekoittaa täysin sen mentaalisen koneiston (heh) jolla käsittelemme tanssia, esiintyjyyttä ja jopa mielen filosofiaa. Jos tanssi määritellään tietoiseksi kehoksi, fyysiseksi ilmaisuksi tai kokemukselliseksi liikkeeksi, mitä ihmettä pitäisi ajatella jostakin, joka selkeästi tanssii mutta jolla ei varmastikaan ole näitä ”perustavia” inhimillisen liikkeen tunnusmerkkejä? Paradoksi on kerrassaan mainio.

Kazimir Kolesnik

Kuvassa Thomas Freundlich ja Tanja Illukka. Kuvaaja Johanna Tirronen.

Kantaesitys/ Zodiak – Uuden tanssin keskus, Helsinki
HUMAN INTERFACE – KONEEN TANSSI, KEHON ÄLY

Koreografia ja ohjelmointi: Thomas Freundlich
Tanssi: Tanja Illukka, Thomas Freundlich
Lavastus: Markku Salo
Valosuunnittelu: Mia Kivinen
Musiikki ja äänisuunnittelu: Rene Ertomaa
Teollisuusrobotit ja tekninen konsultointi: ABB
Kuvat: Johanna Tirronen
Tuotanto: Zodiak – Uuden tanssin keskus, Thomas Freundlich