Tanssitaiteen verkkolehti

KOLUMNIT JA ESSEET


29.07.2009   |   Elina Pirinen

Jos laulamme kaipuusta vapautua, olisiko meidänkin hyvä vapautua näyttämöllä?

Pirinää, Elina PirinenLaulamisessa hengitetään ilmaa, aikomusta, sisään, joka tulee ulos henkenä, matkana. Tällä matkalla on joku mitta ennen uutta hengitystä. Tämä olennaisuus muistuttaa hyvin paljon liikkeen olennaisuutta, joka minulle on aikomuksesta seuraavaa matkaa kohti seuraavaa aikomusta. Äänessä ja liikkeessä on sama abstraktion voima, jonka konkreettisia ilmenemismuotoja kaikkine potentiaaleineen on äärimmäisen kiinnostavaa tutkia lisää.


 

Hyvät lukijat,

haluan puhua tänään henkilökohtaisia. Esittelen teille ne kokemukset ja syyt, jotka ovat vaikuttaneet haluuni työstää tanssin/liikkeen/kehon ja laulun välistä resonanssia. Äänen yhtenä ilmenemismuotona on laulu. Laulamisessa hengitetään ilmaa, aikomusta, sisään, joka tulee ulos henkenä, matkana. Tällä matkalla on joku mitta ennen uutta hengitystä. Tämä on laulun olennaisuus. Tämä olennaisuus muistuttaa hyvin paljon liikkeen olennaisuutta, joka minulle on aikomuksesta seuraavaa matkaa kohti seuraavaa aikomusta. Tanssille on tyypillistä hengityksen ja hengen kanssa oleilu. Äänessä ja liikkeessä on sama abstraktion voima, jonka konkreettisia ilmenemismuotoja kaikkine potentiaaleineen on äärimmäisen kiinnostavaa tutkia lisää. Siellä missä on henki ja hengitys, siellä on eloa, ja missä on eloa, siellä on elävä keho.

Olen pienestä asti tehnyt täysillä kahta asiaa. Tanssia ja musiikkia. Kuopion musiikki- ja tanssilukiosta ja konservatoriolta siirryin opiskelemaan Monitaiteellisen ilmaisun linjalle Oriveden opistoon. Siellä koin miltä tuntuu kun tanssii ja laulaa samaan aikaan. Kokemus oli monimutkainen. Opiston jälkeen menin opiskelemaan Teatterikorkeakoulun tanssitaiteenlaitokselle. Teimme heti ensimmäisenä syksynä Sibelius Akatemian kansanmusiikkiosaston opiskelijoiden kanssa yhteisen teoksen Äänitorina Ervi Sirenin ja Jouko Kyhälän johdolla.

Teoksen yhdessä kohtauksessa kansanmusiikin opiskelija Veera Voima lauluimprovisoi yhdessä kurssikaverini Esko Hakalan kanssa siten, että Esko liikutti Veeraa ja Veera lauloi. Näin monen vuoden jälkeen muistan elävästi sen, kuinka Eskon eräs liike laittoi Veeran sellaisen fyysiseen tilanteeseen, joka aiheutti Veeran kasvoille hymyn ja tämän hymyn kautta hänen laulunsa sen hetkinen sekunti oli selvästi erilaisempi kuin toiset. Ajattelin silloin, että nyt osui. Veeraan osui.

Konservatoriossa viuluopettajani sanoi säännöllisin väliajoin minulle: ”Miksi sinä tanssia samaan aikaan ja soitta viulu. Pitä pysyä paikalla ja vain soitta.” Koska olin tanssinut pienestä lähtien ja tanssitunneilla usein käytettiin musiikkia liikkeen kanssa, liike tuntui kuuluvan musiikin kanssa olemiseen kuten soittamiseen. Olen tehnyt musiikkia viululla, laululla ja pianolla Mikko Torvisen Viihdeorkesteri-nimisessä indie-rockbändissä vuodesta 2000. Torvisen ohella sävelsin ja sanoitin omia lauluja, lauloin vapaa-ajalla paljon itsekseni, harjoittelin äänissä laulamista radiosta tulevien kappaleiden tahtiin, jonka vuoksi sain hyvältä ystävältäni ja kollegaltani lempinimen terssitellervo. Kävin säännöllisesti kansanlaulukursseilla, koska niissä koin äänen rouheutta ja herkkyyttä, uudenlaisia harmonioita.

Torvisen keikoilla lauloin ja soitin viulua aina liikkeen kanssa. Usein suljin silmät ja annoin kappaleiden energian tulla minuun ja minusta ulos liikkeenä. Kun annoin kulloisenkin kappaleen harmonian, energian ja taajuuden vaikuttaa, liikuin ja liike vastavuoroisesti vaikutti soittooni ja lauluuni tehden niistä intensiivisempiä, totaalisia ja leikkisämpiä.  En tiennyt etukäteen kuinka laulu ja soitto vaikuttaisivat liikkeeseen ja liike niihin, ja juuri se tuntui arvokkaalta havainnolta. Joskus liikkeen vaikutuksesta viulun jousi siirtyi kohtaan, jossa ääni rohisi. Se toi soittoon lisää tuskaisuutta. Joskus myöhästyin lauluiskusta, koska tanssin niin vimmatusti. Tämä myöhästyminen heläytti hymyn kasvoilleni ja hymyn kautta pääsin helpommin korkeisiin ääniin. Joskus liikutuin kyyneliin, kun soitin viulua laulaen samaan aikaan, koska tunsin soittimeni ja ääneni värisevän samassa kohdassa rintakehässä eri äänissä. Tunsin, että antaudun jollekin hyvin henkilökohtaiselle samanaikaiselle tapahtumalle, joka liikutti minua ja liikutus vaikutti musiikkiin muuttaen laulun ja soiton sävyjä herkemmiksi ja voimakkaammiksi. Kehoni muutti laulun ja soiton sävyjä ja sävyt muuttivat kehoni ilmaisua.

Hain maisteriopintoihin tanssijan ja koreografian koulutukseen ja pääsin molempiin, mutta halusin alkaa tutkia, kuinka musiikkia soitettuna/laulettuna ja liikettä tanssijuudessa voisi laittaa osumaan toisiinsa teoksen maailmassa ja teoksen maailman luojana. Halusin opiskella näyttämöä, jossa kaksi intohimoani voisi vaikuttua toisistaan näyttämötapahtumassa. Jotain hyvin olennaista ja merkittävää olin kokenut sekä musiikin teossa että tanssissa. Jottei ne olisivat pelkästään erilliset maailmat, ajattelin alkaa työkseni altistamaan niitä toinen toiselle. Aloin lähestyä asiaa esiintymällä teoksissa, joissa laulu ja pianon ja viulun soittaminen olivat teoksen yksi aines.

Tein muutamia produktiota laulun kautta esiintyjänä teatteritaiteen laitoksen puolella, koska tanssitaiteen laitoksen opetustarjontaan ei kuulunut laulun kanssa näyttämölle asettautuminen. Kävin tutkimusnälässäni myös katsomassa lauludemoja ja havaitsin joitain mikä tuntui ristiriitaiselta suhteessa kokemuksiini laulamisen ennalta tietämättömistä vaikutuksista keholliseen ilmaisuun. Katsoessani demoja tuli tunne että lauluun on päälle liimattu tunnetila: Esiintyjä ottaa tunnetilan, jonka kautta hän laulaa. Mistä hän sen ottaa? Ottaako hän sen kuin tavaran pöydältä? Onko hän miettinyt kaiken tunneteknisesti etukäteen, jotta hän ja yleisö ymmärtäisi mistä on kyse?

Omien kokemuksieni ja asiaan liittyvien keskustelujen kautta ymmärsin, että laulamisessa painotetaan tarinan kerrontaa, tekstiartikulaatiota ja tietynlaista äänen soundia ja laulamisolemusta; katsotaan ihmisiä suoraan silmiin jotta tulee vaikutus että heille lauletaan, kerrotaan heille tarinaa. Laulaminen tapahtuu roolityön kautta ja roolin tekemiseen usein suhtaudutaan ikään kuin itsestä ulkopuoliseksi asettautumisena. Havainnoin laulajien fyysistä olemista. Joko lauluvalinta tai esitystilanne aiheutti sen, että näyttämöllä näkyi stereotypioita naisista, miehistä, narreista ja traagikoista. Naiset olivat viettelijättäriä, hömppiä tai tuskaisia, miehet veijareita tai vakavia.

Laulajien keho oli laitettu stereotypian kehoon ja tällä keholla laulun kautta tunnetilaa ilmaistiin. Sekä laulu että keho olivat siis alisteisia tunnetilalle ja henkilölle. Laulu tuli sellaisen kehon kautta, joka ilmentää tyypillisyyttä, olemassa olevaa eli ennakkotietoihin perustuvaa. Ehkä juuri tästä syystä laulu ei tuntunut siltä että se pyrkisi laulun olennaisuuteen vaan laulu kuin jätettiin muun informaation alle. Demoissa monien opiskelijoiden ääni kuulosti samalta ja heidän fyysinen olemuksensa oli samanlainen, vaikka ikään kuin roolit vaihtelivat. Jos laulujen tyylilajit vaihtelivat, koskaan ”laulusoundi” ei muuttunut. Tämä tuntui ristiriitaiselta, koska olin ajatellut että jos laulaa roolin kautta, laulaja tutkisi miten valittu rooli vaikuttaa ääneen ja miten tämä ääni vaikuttaa rooliin. Miten millainenkin laulu vaikuttaa ääneen ja miten ääni vaikuttaa laulajaan.

Joku laulajista sanoi, että hän haluaa laulaa tämän laulun, jotta hänestä tulisi erilaiset puolet esiin. Mietin siinä kohtaa, että haluaako hän siis löytää itsestään erilaisia energioita laulun kautta, jotta kokemus itsestä laajentuisi, vai haluaako hän, että hänestä ajatellaan jonkinlaisena laulajana kappalevalinnan jälkeen. Mihin hän oli suhteessa?

Esiinnyin ohjaaja Satu Linnapuomen lopputyössä Suoja-alue vuonna 2006 ja muistan yhdestä esityskerrasta vastavuoroisuus väitteelleni merkittävän kehollisen hetken. Lauloimme esitykseen kuuluvaa laulua tytöistä. Sillä kerralla edellinen kohtaus oli mennyt niin karnevalistiseksi että etukäteen sovittu tyttö-laulun vakavamielisyys ja yleisölle tarinan kerronta (feministisistä syistä) saivat väistyä ja tilalle tuli naurun läpi laulaminen. Ilmeisesti olimme avautuneet edellisen kohtauksen aikana jollekin syvälle yhteiselle lähteelle.

Kun laulu alkoi, koko kehossani väreili nauru. Se laittoi kehoni tärisemään, ääneni väpättämään ja veden valumaan silmistä. Lauloin ja nauroin. Koko tilanteen absurdius ruokki naurua lisää. Yleisö alkoi nauraa. Katsomossa istuva ohjaaja vuoroin nauroi ja vuoroin yritti muuntaa kasvonsa vakavaksi, jotta meitä esiintyjiä ei naurattaisi. Laulussa puhuttiin tyttöjen masennuksesta, viiltelystä, toivottomuuden tunteesta, yksinäisyydestä ja siitä miksi poikien yhteiskunnassa oleminen on helpompaa kuin tyttöjen. Laulu oli sovitettu neliääniseksi, mutta nauru muutti laulun uudella tavalla polyfoniseksi. Harmoniaan sekoittui kudelmia mikrointervalleista, tauoista ja ähinästä. Nauru sai aikaan kehossa jotain sellaista fyysisyyttä, että ääni muodosti uusia säveliä ja sointuja. Kokemus oli fantastinen. Laulua edeltäneen kohtauksen maailma vaikutti meihin esiintyjiin ja me vaikutimme laulun maailmaan laulamalla fyysisen kokemuksen läpi, joka syntyi teoksen maailmasta, jonka me olimme aiheuttaneet. Jos olisin itse ollut yleisössä, olisin todistanut jotain sellaista hallitsemattomuutta, joka olisi ilmaissut minulle hetkellisyyttä, symbioosia, antautumista, vapautumista ja totutun murtumista. Tällainen emansipaatio voi tulkkiintua feministiseksi tarinan feministisyyden rinnalla.

Mikä merkitys tällaisella kokemuksella voi olla esiintyjälle ja katsojalle? Esiintyjä voi kokea että on taito antaa itsensä mennä läpitunkevan energian mukaan eikä vain hallita ja hillitä itseään. Kehon toimintojen toisiinsa kietoutuminen on psykofyysinen edellytys sille, että äänen syntyminen resonoi kehossa, resonanssi vavahduttaa kehoa herkistymään, äänelle herkistyttäessä keho herkistyy ja tämä herkistyminen taas värisyttää kehoa ja kehon värinä altistaa liikkeelle. Tällainen ketju voi olla merkittävä kokemus esiintyjälle, joka pohtii mikä merkitys hänen kokonaisvaltaisella ihmisenä olemisella voi olla taideteokselle. Jos laulamme tyttöjen kaipuusta vapautua, olisiko meidänkin hyvä vapautua näyttämöllä?

Kun nauroimme, uhmasimme esittävätaiteen perussääntöä pokan pitämisestä, ja sääntöjen rikkominen on aina kiinnostavaa. Uhma voimaannuttaa meitä. Kun nauroimme, loimme myös uutta tarttumapintaa katsojalle. Katsojaa kasvatetaan taidekäsitykseen, jossa olennaisena asiana on energioiden kanssa olon taito. Kun esiintyjä altistuu energialle, tämä energia heläyttää esiintyjän olemisen ja olemuksen herkäksi sekä avoimeksi ja mahdollisesti tätä kautta vastaanotettavaksi ja samaistuttavaksi. Hän näyttää että ei vain hallitse tätä maailmaa vaan on osa kaikkeutta. Minulle tämä on humaani seikka maailmankuvien rakentumisessa.

Aiemmin mainitsemani Oriveden opistolla saamani monimutkaisuuden kokemus tanssin ja laulun samanaikaisesta tekemisestä on kiehtonut minua siitä asti. Se oli vaikeaa, koska hengästyin ja hengästyneisyys muutti lauluääntä ja lauluäänen muuttuminen muutti liikkeen energiaa tarkkailevammaksi. Mutta siinä ketjussa oli jotain taiteen kannalta olennaista. Näen, että resonanssia kohtaan on olemassa asenne, jonka mukaan liike vaikeuttaa laulamista ja saa laulun kuulostamaan hengästyneeltä ja huonolta. Itsellänikin oli tämä asenne, kunnes aloin työstämään asiaa hieman laajemmasta kulmasta. Ehkä keho on tarkoittanut meidät laulun ja liikkeen vuorovaikutuksessa juuri altistumaan sille kaikelle ”huonoudelle”.

Lista laulamiseen liittyvistä huonouksista: Ääni ei kulje, ääni rahisee, ääni vuotaa, ääni on hengästynyt, ääni on epäpuhdas, ääni särkyy, tekstistä ei saa selvää, tulkinta menee subjektiiviseksi, ääni on väsynyt…

Jotain olennaista ”huonoudessa” on. Ehkä tarvitsemme tätä ”huonoutta”, jotta voimme ilmaista jotain humaania muutakin kuin tekstin kautta. Humaaniutta tarvitaan yhtenä yhteiskunnan rakennusaineena. Kaipa taiteilijat ovat sitoutuneita humaaniuteen?

Musikaalit ovat usein teoksia, jossa liike ja laulu yhdistetään. Kysymys kuuluu, resonoiko liike ja laulu musikaaleissa toisiinsa? Otan esimerkiksi musikaalin, jossa tällä hetkellä työskentelen. Yhdessä kohtauksessa teen isoa, aksentoitua ja revittelevää liikemateriaalia, koska kohtauksen laulullinen maailma pyrkii olemaan uhmakas ja nuoren ihmisen vimmaa kuvaava. Sinällään liike, laulu ja kohtauksen maailma ovat temaattisesti ns. helppotajuisesti yksi yhteen.  Jos laulaisin kaiken sen vimman ja uhman keskellä virheettömästi esimerkiksi että laulu ei katkea ja ääni ei ole hengästynyt, olisi tämä ristiriitaista nuoren ihmisen herkkyyden esiin tulemisessa. Eihän se kaikki mistä on kyse voi tulla esiin vain laulun tekstistä, joka pitää saada läpi.

Jos esitämme nuoria, jotka ovat herkkiä ja hauraita, teemme itsemme näkyväksi ja kuulluksi tätä haurautta etsien. Se mistä on kyse voi tulla esiin juuri sillä, että sanoja on vaikea hengästyneisyydeltä sanoa. Jos musikaalin kolme perusainesta esiintyjän työssä ovat roolinteko, laulu ja liike, miten ne tukisivat toisiaan, jotta esityksestä tulisi vieläkin parempi. Liian usein näkyy, että liike on täysin alisteinen laululle. Ehkä pelätään laulun pilalle menemistä jos liikkeen kautta ilmaiseminen olisi kokonaisvaltaista, tilaan levittyvää avaruudellisuutta. Sain työskentelemässäni musikaalissa olevan kapellimestarin viimein kutsumaan liikekohtauksia tanssiksi termin ”liikunta” sijaan. Usein harjoituksissa kuului lennokkaita ilmaisuja siitä, kuinka harmillisesti liikkeen mukaan tulo muuttaa laulun huonomman kuuloiseksi. Päätin näyttää hänelle, että tämä on naurettava väite.

Raa`asti: Musikaalit ovat usein huonoja siksi, että ne ovat pinnallisia. Jos näin on, miten saada musikaaleista syvempiä? Täytyykö aiheen olla syvä vai voiko etsiä teosten ainesten keskinäistä resonanssia siten että liike vaikuttaa tarinaan, tarina lauluun, laulu liikkeeseen, liike liikkumiseen, laulu laulamiseen, tarina roolihahmoon, roolihahmo liikkeeseen, roolihahmo lauluun, ja nämä tekevät esityksestä syvän. Vai onko tämän ketjun tutkimisen paikka jossain muualla kuin musikaaleissa? Kenties tanssiteoksissa, joissa lauletaan. Tai muusikko ja musiikinopettaja Jussi Tuurnan lanseeraamassa uuden musiikkiteatterin maailmassa?

Ihmiskehossa kaikki toiminnot kietoutuvat toisiinsa. Jos me ihmiset esitämme ihmisen ja elämän asioita näyttämöllä, miksi kavennamme tämän kietoutuman kehollisiin roolistereotypioihin ja sitä kautta laulamisstereotypioihin, tiettyihin yleisesti hyväksi väitettyihin laulusoundeihin, päälle liimattuihin tunnetiloihin, turvallisesti soiviin harmonioihin, hillintään ja hallintaan, laulua helpottavaan liikemateriaaliin ja kiellämme ihmisen olemassa olon ja esiin tulemisen tärkeän laadun; monimutkaisuuden, vaikeuden.

Elina Pirinen

Elina Pirinen 

Kirjoittaja on Teatterikorkeakoulusta 2008 valmistunut tanssitaiteilija. Hän toimii par’aikaa näyttelijänä Helsingin kaupunginteatterin Spring Awakening -musikaalissa ja valmistelee omaa tanssillista soolonäyttämöteostaan A friend of the pianist, joka kantaesitetään Täydenkuun Tanssit -festivaalilla 2009. Kuluvana vuonna Pirinen myös toteuttaa haaveensa ja aloittaa oman musiikin teon orkesterinsa kanssa.