Tanssitaiteen verkkolehti

KOLUMNIT JA ESSEET


04.05.2009   |   Elina Pirinen

Mitä tarvitsee tukea!

Pirinää, Elina PirinenVoiko teoskuvaus olla pelkästään sisällöltään mielenkiintoa herättävä? Apurahan hakeminen on osa taiteellista prosessia, ja koska teosta ei vielä ole olemassa, on apurahatahojen myös turvauduttava ennakkotietoihin. Estävätkö apurahatahot hakukriteereillään taiteen tyhjyydestä etsimisen olennaisuutta, taidetta itseään?


 

Mitä tarvitsee tukea!

Auta Mitää lahjoituksella.

 

Hyvät lukijat,

kirjoitukseni käsittelee konkreettisen esimerkin kautta ajatusta teossisällön irrottamisesta teoksentekijästä. Pohdinnan alkusysäyksenä ovat olleet kysymykset: Voiko teoskuvaus olla pelkästään sisällöltään mielenkiintoa herättävä? Tarvitseeko tietää kuka on teoskuvauksen takana? Nämä kysymykset haaroineen ovat merkittäviä liittyen teoksen konkreettiseen toteutumiseen ja apurahakäytäntöihin, sekä siihen mitä teosta katsojat valitsevat mennä katsomaan ja mistä syystä. Seuraavaksi esimerkkikuvaus potentiaalisesta tanssiteoksesta. Teos on viidelle tanssijalle:

Tämän teoksen kautta tutkitaan ja vakuututaan siitä miksi eläminen on asia, jota kannattaa vaalia ja säilyttää. Mitä pitää tehdä että elämän olennaisuus hiipisi ja rysähtäisi esiin. Mikä elämässä kiinnittää vaalimaan elämän olennaisuutta, elämän voimaa, ja mikä tuottaa halua kuolla. Nykyaikana suru on vallannut maailman siksi, että tavoitteet, jotka mielekkyyden takeeksi asetetaan, eivät ole humaaneja. Tämä humaaniuden puute saa ihmiset tuhoamaan elämää sen sijaan että ihmiset auttaisivat ja kannustaisivat toisiaan säilyttämään ja etsimään elämän voimaa. Elämän ihmeiden löytäminen tuo elämän voimaa ja näitä ihmeitä tutkitaan teoksessa.

Tanssitaiteilijat voivat nostattaa yhteiskunnan humaaniuskäyriä rakentamalla yhteiskuntaa keholla ja mielikuvituksella. Mitä henkilökohtaisemmin ja henkilökohtaisuutta tiedostavimmin näyttämöä ja teoksen aineksia lähestyy ja luo, sitä kirkkaampaa ja kokemuksellisempaa se voi olla katsojille. Kyseisen teoksen aiheet ja työmetodit ovat individualistisia, mutta lopulta elämänsä saavan teoksen kokonaisjälki on jaettavissa aiheemme universaaliuden vuoksi.

Teoksen kautta pyritään näyttämään yleisölle miltä tuntuu ja näyttää elämännälkä. Teoksessa elämännälkä pitää sisällään käsitteet ”hurmos, rohkeus, vahva henkilökohtaisuus, suru, haaveilu, positiivinen totaalisuus ja kokeilun halu”. Miten elämännälkää voi tanssia, miten se asuu äänessä, tunteessa, henkilössä, valossa, puvussa ja tilassa ovat prosessin pääasiallisia kysymyksiä. Kuinka ainekset saadaan flirttailemaan keskenään syvästi ja eettisesti on haaste, johon aiheen omakohtaisuuden kilvoittamana voi ryhtyä. Elämännälän vastapuolena ollaan kuoleman vääjäämättömän lähestymisen kanssa.

Fiktiiviseksi kuoleman saapumisajankohdaksi on asetettu teoksen päättymishetki. Elämää/näyttämöelämää on jäljellä teoksen keston verran, 1 tunti. On havaittu, että kuoleman jatkuva läheisyys elämässämme aiheuttaa erityisiä tekoja. Elämän mahdollisen päättymisen nojalla viisi tanssijaa ilmaisevat näyttämöllä tanssillisia ja äänellisiä ”vastauksia” kysymyksiin: ”Mitä voin/voimme vielä tehdä, mitä saan/saamme tehdä, mitä aion/aiomme tehdä ja mitä olen/olemme aina halunneet tehdä”. Teoksessa tapahtuu mm. seuraavaa: Tanssijat kokoontuvat yhteen päällään ne vaatteet, joissa haluaisivat elää ja kuolla. He tekevät yhteisen iltasadun ja ilmaisevat sen kuorona. He tutkivat millaista materiaalia voi tanssia, laulaa ja soittaa henkensä pitimiksi. He kannustavat toisiaan paljastumaan ja purkamaan häpeää, joka elämän riemullisuutta usein estää. He kiteyttävät elämää sen viimeistä ääriviivaa myöten – etsivät vielä ihmeen ja viisauden läsnäoloa.

Teoksen aihe on äärimmäinen, koska työryhmällä on koreografinen halu tutkia näyttämöllä jotain aihetta, joka vetää ihmisen todella liikkeelle, pysähtymään, äänekkääksi ja hiljaiseksi. Teoksessa kukaan ei oikeasti kuole, mutta ajatus kaiken päättymisestä tai vaihtoehtoisesti ajatus ”uudesta mahdollisuudesta” saa tunteet ja teot väkevimmiksi ja herkemmiksi. Tämä väkevyys ja herkistyminen saa toivottavasti katsojat pohtimaan oman elämänsä mielekkyyttä ja säilyttämistapoja. Toivomus on, että teos rohkaisisi katsojaa esittämään samoja kysymyksiä itseltä kuin työryhmäkin esitti itseltään. Voisiko maailman suru siten hälvetä?

Teoskuvausesimerkistä jätin pois teoksen tekijöiden henkilöllisyyden vähentääkseni teoksentekijän merkitystä teoksen kiinnostavuuden ja mielekkyyden esille tulemisessa. Ja miksi tällaista tarkastelua tarvitaan taiteen maailmassa? Siksi, että on taide on asia jota taiteilija etsii. Hän ei hallinnoi taidetta, ei omista sitä, vaan etsii ja löytää. Luo. Hän luo taidetta esiin. Jos näin on, niin taiteilija on usein tyhjyyden äärellä, mikäli hän mieltää itsensä taidetta etsiväksi taiteilijaksi. Eräs taiteilija sanoi, että taiteen löytymistä edeltävä tyhjyys on kysymistä, intuitiota ja spontaaniutta. Usein nämä tulevat tekemisen prosessin myötävaikutuksesta apurahan haku/saantivaiheen jälkeen.

Apurahasysteemi on yleisesti nimitetty taiteen tueksi. Kuitenkin apurahan hakeminen on ristiriidassa taiteen tyhjyydestä ammentavan olemuksen kanssa. Apurahatahot usein pyytävät, että ennen taiteen konkreettista etsintää, hakijalla olisi hyvä olla idea, jolla hän hakee rahaa taiteelliselle työlleen. Idea ei ole vielä vaikuttunut teosprosessista, jossa se muokkautuu taiteen olennaisuuden eli tyhjyyden äärellä olemisen kautta. Toisin sanoen teosta ei ole vielä olemassa. Toki apurahan hakeminen on osa taiteellista prosessia, jolloin taiteellinen prosessi on jo käynnistynyt. Kuitenkin sillä on vaikutusta taiteen olennaisuuden kanssa olemiseen, että paperilla olevat ideat näyttävät suuntaa prosessin etenemiselle.

Koska teosta ei vielä ole olemassa, on apurahatahojen myös turvauduttava ennakkotietoihin. Tämä korostaa tekijäkeskeisyyttä. Estävätkö apurahatahot hakukriteereillään taiteen tyhjyydestä etsimisen olennaisuutta, taidetta itseään? Jos taiteen tukemisen maailma nojautuu ennakkotietoihin, esimerkiksi taiteilijan maineeseen tekijänä, voimmeko puhua taiteesta, tuntemattomasta? Vai puhummeko tuotteesta, joka liittyy muuhun yhteiskunnalliseen ilmiöön kuin taiteen olemukseen? Usein ennakkotiedot koostuvat havainnoista ja määrittelyistä. Jos teosta myydään taiteilijan persoonalla ja teoksesta tehdyt kritiikit sekä esittelytekstit perustuvat persoonan kyvykkyyden määrittelyyn, mikä merkitys teoksella on?

Eikö olisi aiheellista tarkastella sitä miksi teos on tehty? Sitä ei tuo esille välttämättä kysymys ”kuka teoksen teki”. Emmekö voisi kehittää katsojakulttuuria pois juoruilukulttuurista siten, että myymme teoksia niiden sisällöllä sen sijaan että haluamme tietää oliko taiteilija minkälainen? (Persoonan määrittely on eräänlaista juoruilua. Määrittely saattaa olla epäeettistä ihmisyyden monimuotoisuutta kohtaan muiden kuin persoonan itsensä suusta tulemana.) Miksi olemassa olevalle pitäisi antaa enemmän tukea kuin tuntemattomalle? Siksikö, että olemassa oleva on tuttua? Onko se silloin enää taidetta, jonka perusteella sitä itse asiassa tuetaan apurahatahojen toimesta? Ristiriitaista.

Tekijäkeskeisestä taiteen tarkastelusta siirtyminen teoskeskeisyyteen mahdollistaa uusien ajatusten esille tuloa. Kun ajatukset eivät ole sidottu ajattelijansa suosiollisuuteen, raivautuu tilaa monille ajattelijoille. Uusia ajatuksia tarvitaan, jotta taiteelle annettu yhteiskunnan humaaniutta rikastuttava merkitys säilyisi. Säilyminen on mahdollista siten, että taiteelle annettu rikastuttamisen merkitys lunastaa itsensä eli tarjoaa uutta yhteiskunnalle. Uusiutuminen on yksi taiteen elinehto.

Teoskeskeinen asenne taiteen tarkastelussa myös provosoi suunniteltavien ja toteutettavien teosten sisältöjä kehittymään vielä lisää, koska taiteilija ei voi tukeutua pelkästään entiseen osaamiseensa. Tämä on taiteen tekemisessä hienoa ja raadollista. Taiteellinen missio on päivitettävä joka kerta kun taidetta alkaa etsiä. Ja tämä etsintä oikeuttaa taiteilijaksi nimittämisen. Teoskeskeisen asenteen mukaan ottamisella osaksi taiteen tarkastelua en tarkoita sitä, että kilpailu teosten välillä olisi syytä koventua ja yksittäisen teoksen onnistumispaineet nousta. Haluan tällä kirjoituksella esimerkiksi rohkaista taiteilijoita pohtimaan uudenlaisia apurahan hakumuotoja ei vain teosten toteutumisen vuoksi vaan myös tukeaksemme taiteen olennaisuuden mielekkyyttä asenteena.

Kysymys apurahapäättäjille:

Oletko varma, että teet myöntävän rahoituspäätöksen jollekin teokselle sen sisältöön perustuen eli tuet taiteen olemuksen toteutumista? Pystytkö erottamaan taideteoksen merkityksen ja kiinnostavuuden tekijyyden itseisarvosta tuen antamisessa? Riittäisikö teoskuvaus ja taiteellisten pyrkimysten esittely sinulle motiiviksi tekemään rahoituspäätöksen ilman ennakkotietoa teoksentekijöistä?

Kysymys katsojille:

Menisitkö seuraavalla kerralla katsomaan teosta ainoastaan teoskuvauksen takia?

Elina Pirinen

Elina Pirinen

 

Kirjoittaja on Teatterikorkeakoulusta 2008 valmistunut tanssitaiteilija. Hän toimii par’aikaa näyttelijänä Helsingin kaupunginteatterin Spring Awakening -musikaalissa ja valmistelee omaa tanssillista soolonäyttämöteostaan A friend of the pianist, joka kantaesitetään Täydenkuun Tanssit -festivaalilla 2009. Kuluvana vuonna Pirinen myös toteuttaa haaveensa ja aloittaa oman musiikin teon orkesterinsa kanssa.