Tanssitaiteen verkkolehti

KOLUMNIT JA ESSEET


18.03.2009   |   Pilvi Porkola

Kritiikki on taidejournalismin muumio

Kritiikki 2.0Rakkaat kriitikot, en ole kieltämässä teiltä arvostelemisen oikeutta. Mutta haluaisin läpinäkyvyyttä siihen, mihin ne arvostelmat perustuvat. Pieni arvoasetelmien ja taidekäsityksen säännöllinen päivittäminen, itsekriittisyydestä puhumattakaan, tekisi hyvää. Meille kaikille.


Kritiikki on taidejournalismin muumio

Olli Ahlroosin artikkeli Liikekieli.comissa (29.12.2008) kritiikistä oli inspiroivaa luettavaa. Keskustelua täytyy toki jatkaa, eikä pelkästään siksi, että Ahlroos penää useitakin tarkennuksia Marja Silden ja minun kirjoittamaan artikkeliin.

Minusta on aina hienoa, kun kriitikko pohtii julkisesti kritiikkinsä perusteita. Se on välttämätöntä. Se on yhtä välttämätöntä, kuin taiteilijalle pohtia, säännöllisesti ja jatkuvasti, oman tekemisensä ja taiteen perusteita. Mielestäni taiteen tekeminen menettää jotain, jos sitä ”vain tekee”. Perusteiden pohtimisen ja kyseenalaistamisen pitäisi olla myös kritiikin luonne, sen perusta. Koska, kuten Ahlrooskin totesi, kritiikki on luovaa kirjoittamista.

Yllätyksettömästi Ahlroos tosin päätyy siihen, mihin niin monet muutkin kriitikot: kritiikki-instituution uudistamisen sijaan hän puolustelee sitä ja toistaa aikansa elänyttä slogania arvostelusta kritiikin keskeisenä tekijänä. Itsekritiikki on vaikea laji. Suomalaisessa kritiikki-keskustelussa se näyttää olevan erityisen vaikeaa.

Miksi taidekritiikki ei voisi arvostella taidetta kun markkinaihmisetkin sitä arvostelevat, Ahlroos kysyy. Perustelu on erikoinen. Mitä kaikkia muita tekemisiämme voisimme perustella sillä, että teen näin, koska ”markkinaihmisetkin” näin tekevät? Sitä paitsi markkinavoimat/ihmiset omivat sumeilematta kriitikkojen lausuntoja markkinoidakseen milloin mitäkin teoksia. Kriitikon positiivinen arvostelu muuttuu mainoslauseeksi, ”laadun takeeksi”, jolla myydään. Uskoakseni Ahlroos yrittää tällä kuitenkin sanoa, että markkinavoimat eivät saa määrittää käsitystämme taiteesta. Olen samaa mieltä, mutta silti toivon, että taiteen määritteleminen mediassa olisi ennen kaikkea taidejournalismin tehtävä, josta kritiikki on vain yksi osa. Osa, jonka sukupuuttoon kuolemista odotan ilolla.

Vertaiskritiikkiä tarvitaan

Ahlroos kysyy, mitä uutta artikkelimme keskusteluun tuo. En ole seurannut tanssikritiikkiä ja on sanottava, että hienoa, jos se ei sillä alalla tuo mitään uutta. Täytyy kuitenkin tarkentaa, että artikkelimme julkaistiin alun perin Teatteri-lehdessä (5/08) Baltic Circle -festivaalin ja HY:n taiteidentutkimuksen laitoksen järjestämän suomalaisen nykykritiikkiseminaarin jälkeen. Osallistuin seminaariin kuuntelijana ja yritin virittää siellä keskustelua kollegiaalisesta kritiikistä ja sen mahdollisuuksista, joka tuntui loistavan poissaolollaan. Kollegiaalinen kritiikki tyrmättiin kriitikkojen taholta lähes yksimielisesti (ks. DramAgora http://www.q-teatteri.fi/baltic_circle/dramagora/).

Tästä intoutuneena kirjoitimme Silden kanssa artikkelin muistuttaaksemme itseämme ja kollegoitamme siitä, että vertaiskritiikin saralla olisi paljon tehtävää myös Suomessa. Se tuskin pelastaa kritiikki-instituutiota, mutta tuo siihen, tai sen rinnalle, oman lisänsä. Kuten sanottu, rakentavaa taidejournalismia ei ole liikaa.

Jos vertaiskritiikki kirjallisuudessa onkin kaiken a ja o, suomalaisessa teatterikritiikissä se ei sitä todellakaan ole. Päinvastoin, kriitikot ovat kilvan tuomitsemassa sitä. ”Hygieenisyydestä on huolehdittava” eräskin teatterikriitikko totesi tarkoittaen, että kollegiaalisen kritiikin mahdollisuudet olla vakavasti otettavaa kritiikkiä ovat rajalliset. Suomessa kollegiaalisen kritiikin tai vertaiskritiikin puolesta pitää vielä puhua ja manifestoida. Puhun sen puolesta, koska uskon, että taiteilijoiden tulisi itse olla aktiivisesti kirjoittamassa, puhumassa ja määrittelemässä taidetta, taiteen sisältä käsin.

Suomessa teatterikritiikille on ominaista lyttääminen. Lue teatteriarvosteluja ja kuvataidearvosteluja rinnan, niin huomaat äkkiä, että teatterikritiikeissä paljon useammin haukutaan esitys ja sen tekijät. Teatterikriitikoita ei tarvitse kannustaa uskaltamaan sanomaan negatiivista mielipidettään ääneen. Kyllä he sen osaavat. Ja mikäpä siinä, mutta mihin se keskustelu johtaa? Parempiin esityksiin? En ehdota kirjoittamiseen silkkihansikkaita tai kriittisten äänten tukahduttamista, mutta usein tulee mieleen, että jonkinmoinen yleissivistys ja vilpitön halu ymmärtää esitystä olisi kiva asia. Asioiden avaaminen torjunnan ja lyttäämisen sijaan. Taide ei enää pelaa akselilla hyvä tai huono, jos on koskaan pelannutkaan. Postmodernia taidetta arvostellaan turhan usein modernistisella työkalupakilla. Väitän, että esitystaiteesta puhuttaessa tämä on päässyt kärjistymään; esitystaidetta arvostellaan usein teatterin näkökulmasta.

Kritiikki on päivälehden muumio, joka ei itse haluakaan uusiutua. Kuvaavaa on juuri kuulemani huhu, jonka mukaan HS:n kulttuuritoimituksessa on keskusteltu, että koska heillä ei ole ketään, joka olisi sopiva kirjoittamaan esitystaiteesta ja performanssista, he ovat yksinkertaisesti vain päättäneet olla kirjoittamatta esitystaiteesta, tai kirjoittaa siitä nykyistäkin vähemmän. Haloo! Yksistään Helsingissä toimii useita satoja performanssi- ja esitystaiteilijoita sekä ryhmiä. Säännöllisiä klubeja ja tapahtumia on kuukausittain. Toiminta on aktiivista ja moniäänistä. Mutta mitäpä siitä valtalehdissä kirjoittamaan. Kirjoitetaan lisää musikaaleista!

Suomalainen kritiikki-instituutio yrittää yhä juhlia sitä valistukselta perittyä, sittemmin modernismin juhlaa, jossa etsitään hyvää taidetta ja sitten sitä huonoa. Paikantamatta itseään sen tarkemmin suomalainen kriitikko lausuu näkemyksensä, jonka subjektiivisuudesta hän on tietoinen, mutta sivuuttaa sen vaikutukset. Ja miksi korostan tässä suomalaisuutta?  Suomalaisen kritiikin ”ongelma” ei ehkä niinkään ole siinä, mitä kriitikot lopulta ajattelevat tai kirjoittavat (eiväthän he ole mikään yhtenäinen massa) vaan siinä, että koska keskustelua on verrattain vähän, julkaistu kritiikki saa kohtuuttoman painoarvon. Suomalaiseen kritiikkiin tuntuu myös kuuluvan piirre, että kritiikki ei aloita keskustelua, vaan niittaa sen. Tämä liittynee keskustelukulttuuriimme yleisemminkin, keskustelu tähtää turhan usein siihen, että kaikki siihen osallistujat olisivat samaa mieltä. Meillä ei osata hyväntuulista erimieltä olemista.

Kritiikin kirjoittaminen on politiikkaa

Liian usein olen myös kuullut kriitikon sivuuttavan poliittisen vastuunsa. Minähän vain kirjoitan, luovasti, reaktiona siihen, mitä näin, kriitikko toteaa. Ehkä, mutta media politisoi kirjoituksen vääjäämättä. Julkaistu kirjoitus luo esitykselle näkyvyyttä, ja valitettavasti, määrittelee sen julkisesti. Sen merkitys ei perustu vain ajankohtaisuuteen, siihen, että ihmiset lukevat kritiikin ja usein ajattelevat, että ahaa, näinhän sen täytyy olla. Kritiikki tallennetaan ja vuosia myöhemmin tutkijat kaivavat sen esiin ja perustavat osan tutkimuksestaan sille. Toki tämä on kärjistys, ja tutkija – samoin kuin lukijakin – voi olla kriittinen ja hyvinkin tietoinen siitä, mitä kritiikki kertoo ja mitä se jättää kertomatta. Mutta silti, kritiikistä tulee osa teosta ja sen tulkintaa. Kritiikin kirjoittaminen on poliittinen ele.

Toimiessani taannoin kirjallisuuskriitikkona luin romaanin, joka hämmensi minua. Tavallaan se omalaatuisuudellaan vetosi minuun, toisaalta hajanaisuudellaan työnsi luotaan. En tiennyt mitä olisin teoksesta kirjoittanut. Yleensä en lukenut muiden kirjoittamia kritiikkejä niistä kirjoista, joista itse aioin kirjoittaa. Tässä tapauksessa menin nettiin ja löysinkin joukon kirjasta kirjoitettuja juttuja. Ne kaikki haukkuivat kirjan lyttyyn. Luettuani kritiikit, päätin kirjoittaa kirjasta todella myönteisen arvion. Päätin, että omalaatuisuus on tässä arvo, hajanaisuudesta viis. Mielestäni se oli oikein, kirja ansaitsi sen.

Ihmiset kirjoittavat kritiikkejään hyvin erilaisin motiivein, ja tässä tullaan lähelle sitä, mitä Teemu Kyytinen kirjoitti omassa jutussaan, että pieni läpinäkyvyys olisi paikallaan. Yksi kirjoittaa arvottaakseen, hänellä on näkemys siitä, millaista taiteen pitäisi olla ja hän vertaa teosta omaan näkemykseensä. Toinen kirjoittaa avatakseen teosta yleisölle, ehkä selittääkseen tai jopa auttaakseen sitä. Kolmas on itsekäs, hän haluaa viihtyä teatterissa ja jos viihtymistä ei tapahdu, esityksessä täytyy olla varmasti jotain vikaa. Neljäs etsii haasteita, pyrkii teoretisoimaan, ja ehkä ”linkittämään” sitä, näkemään mitä tämä esitys on tässä ja nyt on, tässä maailmassa, ajassa ja taiteessa.

Jos perinteinen kritiikki rakentuu kuvailulle, tulkinnalle ja arvottamiselle, toivoisin, että sen rinnalle nousisi analysoivampi ote. Uskon, että Ahlroos halutessaan pystyisi minua paremmin määrittelemään sen, mitä analyysilla esitysten yhteydessä tarkoitetaan. Lyhyesti sitä voisi määritellä niin, että kirjoittaja avaa genreä ja siihen liittyviä kysymyksiä (esim performanssissa tämä ei ole lukijoille välttämättä lainkaan itsestään selvää), liittää näkemänsä esityksen traditioon ja suhteuttaa sitä joko tekijöiden aiempiin töihin tai muiden tekijöiden töihin. Linkittäminen tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että pyritään näkemään esitys suhteessa muihin asioihin. Linkittäminen tarkoittaa yhteyksien etsimistä, myös sieltä, missä ne eivät ole ilmeisiä. Esitykset ovat suhteessa toisiin esityksiin, ne ovat suhteessa uutisiin, maailmaan ja todellisuuteen. Tämä kaikki ei vaadi teoreettista tai akateemista kehystä, ja sitä voi halutessaan tehdä myös päivälehdessä. Halua vain ei juuri näy.

Kun analyysi on hyvin kirjoitettu, lukija on tyytyväinen. Ei hän tarvitse erikseen kirjoittajan, tässä tapauksessa kriitikon, suositusta tai mollausta. Kyllä henkilökohtaiset näkemykset tulevat kirjoituksessa esiin ilman, että niitä varta vasten korostetaan, tai että niiden päälle rakennetaan politiikkaa ja hierarkioita.

Olen vakaasti sitä mieltä, että arvottamiseen perustuva kritiikki on aikansa elänyt kirjoitusmuoto. Kriitikot, jotka perustavat kirjoittamisensa tälle, nousevat tästä tietysti takajaloilleen. Brittiläinen teatterikriitikko Andrew Haydon puolusti kritiikin arvottamista taannoin sanomalla, että kaikki tekemisemme perustuu arvottamiseen, ihmisen valinnat ylipäätään perustuvat sille, että pidämme jotakin vaihtoehtoa parempana kuin jotakin toista (viittaan omaan artikkeliini Writing on Live Art in Finland http://www.performancekunst.no/en/magasin/artikkel/live-art-finnish-0 ja Critical Condition? http://www.q-teatteri.fi/baltic_circle/dramagora/ ). Ahlroos perustelee arvottamisen oikeutta omassa kirjoituksessaan todeten, että arvottaminen on suorassa suhteessa taiteen poliittisuuteen. Hänen mukaansa arvostelu pystyy sanomaan, onko taide poliittista so. ”oikeaa taidetta”, joka pystyy vallankumoukseen vai halpahintaista viihdettä.

Totta kai taide on aina poliittista. Teoksen poliittisuus syntyy ennen kaikkea siitä, että se perustuu aina johonkin maailmankuvaan, arvoihin ja ihmiskäsitykseen. Se ei ehkä aina uusinna näkökulmia, mutta aina kannattelee jotain, jonkun puolesta, jotakin vastaan. Yksinkertaisesti jokainen esitys on ehdotus siitä, mihin meidän tulisi sen hetkinen yhteinen aikamme ja kokoontumisemme käyttää. Ehdotus siitä, mitä taide on tai voisi olla. Esityksen poliittisuus syntyy myös väistämättä sen suhteesta siihen, mitä muut teokset tai esitykset ovat. Samalla tavalla syntyy kritiikin poliittisuus. Se perustuu johonkin maailmankuvaan, antaa tilaa joillekin huomioille (mikäs se merkkimäärä olikaan?) ja sivuuttaa toiset. Kritiikillä on aina päämäärä, ja nuo päämäärät voivat vaihdella, kuten aiemmin tuli jo todettua. Mielestäni kriitikoiden tulisi olla entistä enemmän tietoinen omista päämääristään ja omasta (taide)politiikan tekemisestään. Ei ole yhdentekevää, mitä siellä lehdessä tai netissä lukee.

Taidetta vai ei?

Olisin aika varovainen ampumaan ”kyllä” tai ”ei” -panoksia taiteessa. Viihteestä on tullut kriittiselle ajattelijalle kirosana ja silti taiteen ja viihteen raja voi olla veteen piirretty viiva. Populaari voi olla maailmaa muuttavaa ja taiteesta voi tulla populaaria, viihdettä. En ole varma, onko rajanveto siihen(kään) kohtaa mielekästä. Tai voiko arvottamista sille perustaa.

Rakkaat kriitikot, en ole kieltämässä teiltä arvostelemisen oikeutta. Mutta haluaisin läpinäkyvyyttä siihen, mihin ne arvostelmat perustuvat. Pieni arvoasetelmien ja taidekäsityksen säännöllinen päivittäminen, itsekriittisyydestä puhumattakaan, tekisi hyvää. Meille kaikille. Lisää metakritiikkiä.

Teemu Kyytinen kirjoittaa, että kritiikin kritisoijat tarkoittaisivat kritiikillä usein nimenomaan haukkuja. Minä tarkoitan sillä kaikkea arvottamista, myös positiivista. Jos ohut torjuva kritiikki saa minut lehden lukijana takajaloilleen, saman reaktion aiheuttaa ylenpalttiset messiaanleipojat. Joku julistetaan nuoreksi neroksi, ja kaikki yhtyvät kuoroon, kuoro laulaa kovin yksiäänisesti. Tosin tunnustan, että sentimentaalisuus kritiikeissä saa sydämeni toisinaan heltymään, kritiikki on niitä harvoja lehtikirjoittamisen muotoja, joissa tunteet voivat näkyä. Mutta on sääli, että taiteilijat suhteuttavat niin intohimoisesti tekemisensä kritiikkiin. Kritiikkiä odotetaan enemmän kuin ensi-iltaa, juhlitaan jos se on hyvä, harmistutaan, jos se on huono, ja petytään, jos sitä ei tule lainkaan. Toki esitysten tulee saada julkista huomiota, mutta kysymys kuuluu, miksi tuon muodon täytyy olla juuri hierarkioita pystyttävä kritiikki?

Moniulotteinen taide vaatii rinnalleen monisärmäistä ja syventävää keskustelua siitä. Useat kriitikot, Ahlroos mukaan lukien, myöntävät, että taidetta ei voi enää määritellä hyvä/huono-akselilla. Humelaisen maun käsitteen aika on ohi. Miksi siitä silti pidetään kiinni? Mitä menetetään, jos siitä, tai edes sen korostamisesta, luovutaan? Taide uusiutuu jatkuvasti, miksi kritiikki-instituutiokin ei voisi sitä tehdä?

Mitä sitten voisi tehdä? Päätoimittamassani Esitys-lehdessä ei julkaista kritiikkejä lainkaan, ei edes vertaiskritiikkejä. Tavoitteenamme on kannustaa ja löytää muita taidejournalismin muotoja. Helppoa se ei toki ole. Meillä on palsta, ”kokemuksia, keskusteluja ja dokumentteja”, jossa kirjoitetaan esityskokemuksista. Kuulin taannoin, että ihmiset lukevat niitä kritiikkeinä. Paljon on siis työtä vielä tehtävänä.

Pilvi Porkola, esitystaiteilija, tutkijakoulutettava, Esitys-lehden päätoimittaja