Tanssitaiteen verkkolehti

KOLUMNIT JA ESSEET


04.03.2009   |   Jaana Vähä-Antila-Nieminen

Objektiivisuuden kautta rakentavaan subjektiivisuuteen

Kritiikki 2.0Jokaisella meistä on oma mielipide tanssiteoksesta, on se sitten yksilöllinen tai kollektiivinen. Nimenomaan mediassa, objektiivisen tiedon kautta suodatettu, informoiva mielipide on sellainen, mistä on todellista hyötyä pyrkimyksissä suomalaisen kulttuurin kehittämiseen ja avartamiseen. Koen arveluttavana, että esimerkiksi median parissa työskentelevä henkilö lähtee definioimaan toisen tekijän liikettä ja tanssia. Liikkeen tutkimukseen omistautuneelle henkilöllekin tanssi on lähes elämäntehtävällistä vakaumusta edellyttävää omistautumista, loputonta tutkimista ja löytämistä.

Tämän kirjoituksen olen kirjoittanut vuonna 1995 paluumuuttajana Suomeen. Pieni profeetta ja julistaja vauhdissa…


Tämän kirjoitukseni olen kirjoittanut huhtikuussa 1995 Helsingissä, ulkomailta Suomeen paluumuuttajan kokemuksistani tanssijana saada tilaa, pyrkimyksistäni saada mahdollisuuksia tehdä itseni näköistä tanssia ja olla ja tulla näkyväksi ja saada ääneni kuuluvaksi suomalaisessa tanssin kentässä 90-luvulla. Tuolloin tanssini vaikuttajana oli voimakkaasti Merce Cunningham. Takanani oli mm. intensiivinen tanssivuosi New Yorkissa, erityisesti Merce Cunningham -studiolla. Tässä kirjoituksessani on pieni profeetta ja julistaja vauhdissa…

Objektiivisuuden kautta rakentavaan subjektiivisuuteen

Haluan jakaa näkemykseni tänään (huomenna?) hyvässä ja pahassa, muutamassa sanassa, pienessä tilassa. Suomessa. Olen tanssija/ liikkeen tutkija, pitkänmatkan matkalainen. Lähdin Suomesta 1984 ja palasin 1993/96.

Tanssiesityksen osatekijöineen koen ainutlaatuisena mahdollisuutena ´katsojalle` päästä konkreettiseen vuorovaikutukseen oman itsensä kanssa. Se on tilaisuus saada avartaa henkilökohtaista maailmaansa; ajatteluansa ja itseään. En ymmärrä tarkoitusta siinä, että katsoja haluaa, ja jopa edellyttää katsomastaan ja kokemastaan (ei – kokemastaan) teoksesta toisintoa subjektiivisesta, omasta näkemys-maailmastaan. Näin ollen, hän kritisoi ja haluaa muuttaa tekijän teosta nimenomaan niiltä kohdin, missä teos poikkeaa katsojan omista näkemyksistä, kokemuksista, tuntemuksista ja ennen kaikkea tiedonkatteelta. Ymmärtääkseni, nimenomaan katsojan subjektiivisesta (kollektiivisesta?) estetiikan arvomaailmasta ja maailmankatsomuksesta poikkeavat, jopa totaalisesti eriävät näkemykset, ja loputtomat muut tekijät ovat niitä, jotka avartavat ihmistä kasvuun ja laajempaan ymmärrykseen; rikkauteen ja jopa rakkauteen.

Tieto neutralisoi ja avartaa mieltä. Tieto mahdollistaa objektiivisuuden, ja sitä kautta ymmärryksen ihmisen ja taiteen subjektiivisuudesta. Tieto parhaimmillaan on omaa sisäistä auktoriteettia. Todellista tietoa, tietämistä, on se että ymmärtää ja hyväksyy oman tietonsa jatkuvan rajallisuuden.

Jokaisella meistä on oma mielipide tanssiteoksesta, on se sitten yksilöllinen tai kollektiivinen. Nimenomaan mediassa, objektiivisen tiedon kautta suodatettu, informoiva mielipide on sellainen, mistä on todellista hyötyä pyrkimyksissä suomalaisen kulttuurin kehittämiseen ja avartamiseen.

Koen arveluttavana, että esimerkiksi median parissa työskentelevä henkilö lähtee definioimaan toisen tekijän liikettä ja tanssia. Liikkeen tutkimukseen omistautuneelle henkilöllekin tanssi on lähes elämäntehtävällistä vakaumusta edellyttävää omistautumista, loputonta tutkimista ja löytämistä. Vie aikaa löytää itsensä liikkeestä / liikkeen itsestänsä.

Toden totta, Suomessa, ajan kuluessa, ammattitaidon tason ja tanssitaiteen kehittymisen myötä, tullaan löytämään, ja ennen kaikkea hyväksymään, erilaisimpia ja monimuotoisimpia lähtökohtia tanssiin; koreografiaan ja liikkeen tutkimukseen. Tullaan ymmärtämään muun muassa, että ´lavaolemus` (?) ja ´tanssityyli` ja tulkinta ovat johdannaisia koreografiaan, teoksen sisältöön: Tanssijaan, itse tanssin luojaan. Näin mahdollistuu tanssijan/ihmisen  luovuuden ilmaisun vapautuminen ´taiteellisesti ` hyväksytyistä käsitealoista ja käsittelyaloista. Keinotekoisista rajoituksista & yhdenmukaisuuden vahvistuksista.

Jaana Vähä-Antila-NieminenJaana Vähä-Antila huhtikuussa 1995

Kirjoittaja on tanssija, koreografi, liikkeen tutkija ja tanssinopettaja. 90-luvun puolenvälin Suomeen paluumuuttaja. Opiskellut laajasti tanssin eri tekniikoita itsenäisten ja selektiivisten opintojensa lisäksi mm. London Contemporary Dance School´ssa (1986/87-90) Lontoossa ja Merce Cunningham Studiossa (1992-93 Daily Program) New Yorkissa. Kokeellisia produktioita.

Jaanalle tanssi on käytännön filosofiaa; ihmisen ruumiin liikkeen ja henkisen kulttuurin tietotaitoperimää. Viime vuosina työskentely on ollut improvisaatiolähtöistä. Jaanaa kiinnostaa tanssitaiteen estetiikan avartuminen ja moniarvoistuminen.

Hän on ulkomailta paluumuuttaja, mikä on ratkaisevasti avannut hänen tietoisuutensa moniarvoisuuden, eli arvoprosessien merkitykselle kulttuuriympäristössä tanssitaiteen, ihmisen ruumiin liikkeen kautta.

”Opetustyötä en ajattele erilliseksi karsinaksi tanssitaiteessa, vaan se on ikään kuin yksi tila, näyttämö, missä tanssi; tanssitaide tapahtuu ja todentuu. Ja hyvin usein se on tanssitaiteen tiloista kaikkein spontaanein, inspiroivin ja uutta synnyttävin ja luovin! Itseäni kiinnostaa ihminen ja ihmisyys. Paljas, riisuttu ihmisyys. Liikkeellisesti tämä tarkoittaa koreografista riisumista. Tanssi on liikettä, elämä on liikettä. Me kaikki olemme elämässä tapahtuvaa liikettä. Tutkin tanssissani ja liikkeessään elämää; itseäni ja ympäröivää maailmaa; ympäristöä. Liikkeellinen ilmaisuni ja estetiikkani tavoittelee jotakin aidosta ihmisyydestä kumpuavaa; luonnollista ilmaisua, joka ei niinkään pyri synnyttämään erilaisia mielikuvia, vaan päinvastoin – pyrin liikkeelliseen alastomuuteen, mielikuvien riisumiseen ihmisyyden ja ihmisen ruumiin liikkeen ympäriltä. Minua kiinnostaa ihminen. Ihminen osana ympäristöä ja ympäristö osana ihmistä. Paljas ja paljastettu IHMINEN. Etsin ihmisyyttä, sen ydinolemusta, mitä maailmassa läsnä oleminen voi olla.”

www.bodymindmoving.fi