Tanssitaiteen verkkolehti

KOLUMNIT JA ESSEET


04.01.2009   |   Elina Pirinen

Pirisen punk-haltuunotto

Punk-asenteessa tärkeää on se, että sen kautta näyttämölle syntyy etukäteistietoon eli objektiiviseen tietoon, perustumatonta näyttämöjälkeä, koska otetaan haltuun ja harjoittelemisen kohteeksi itselle tuntematonta. Näyttämö muuntuu väkisinkin tutkimisen kohteeksi sen sijaan että se alistetaan vain tietynlaisen osaamisen ja konvention näyttöpaikaksi. Tietynlaisen elämäsuhteen.

 


 

Hyvät lukijat,

haluan puhua punkista. Punkista jonain muuna kauneutena kuin tyylilajina. Haluan puhua punkista taiteilijan mahdollisuutena luoda taiteelle uusia merkityksiä sekä näyttämötaiteen etukäteistietoon perustuvan laadun ja taidon määritelmän murtajana. Kuvanveistäjä Jyrki Siukonen puhui Aamulehdessä 30.1.2008 ilmestyneessä haastattelussa punk-haltuunotosta taiteen ilmiönä ja taiteilijan asenteena taiteen tekemiseen. Riemastuin kyseisestä artikkelista kovin, ja siitä asti olen toiminut punkin näyttämösoveltajana ja puolestapuhujana.

Punk-haltuunotto tarkoittaa sellaista asennetta, jonka myötävaikutuksesta henkilö ottaa haltuun minkä tahansa itselleen vieraan asian. Taiteessa tämä tarkoittaa sitä, että esimerkiksi tanssitaiteilija kiinnostuu runoudesta, alkaa harjoitella runoutta ja lopulta harjoittaa runoutta, muuntuu paikallisesti ja äkkiarvaamatta runoilijaksi. Tässä yhteydessä itseään oikeina runoilijoina pitävien henkilöiden ei tarvitse älähtää, sillä heillä on samanlainen mahdollisuus ottaa itselleen haltuun esimerkiksi musiikin tekemisen ja äityä paikallisesti muusikoksi.

Miksi olen kiinnostunut punk-haltuunotosta, johtuu siitä että kyseisen ilmiön kautta koen ensimmäistä kertaa kuuluvani johonkin. Tanssitaiteilijana suuntautumiseni on jo pidempään ollut ekspressiivisen ilmaisun, liikkeen, laulun, roolin tekemisen, äänen, soittamisen ja runouden loputtomissa maastoissa, ja koska toisessa teoksessani saatetaan liikkua, toisessa vain laulaa, toisessa näytellä ja toisessa hyperventiloida, laulaa, näytellä ja liikkua samaan aikaan, ei tekemäni taide oikein asetu mihinkään määrittelyyn.

Tästä syystä nojaudun paikallisuuteen. Paikallisesti olen laulaja, paikallisesti runoilija, paikallisesti tanssija ja paikallisesti näyttelijä. Pyrin etsimään aina kulloisenkin tekeillä olevan teoksen näköistä, tuntuista ja kokoista ilmaisua, kulloisenkin teoksen erityisyyden. Se tarkoittaa kulloisenkin teoksellisen maailman hakemista ja esiintyjää sekä teoksen tekijää puhuttelevien ilmaisukeinojen etsimistä. Näin teoksen tekijällä on mahdollisuus päivittää mikä juuri nyt on ideaalia ja tätä kautta aidosti vaikuttua ympäröivästä maailmasta, sen kauneudesta ja kauhusta.

”Mitä olen kokenut ja mitä voisin haluta kokea näyttämöllä” on taiteellisen suunnittelun pääkysymys. Näin ollen teos itsessään, ollessaan liveartia, ei ole vain esityksen nyt-hetken tutkimista vaan myös hetket ennen teoksen prosessin lähtölaukausta ja koko teosprosessi ovat mukana esityksen nyt-hetkessä. Tämä vaikuttuneisuus ajastamme henkilökohtaisella tasolla on aina yhteiskunnallista, vaikka teoksen aihe ei olisi suoraan yhteiskunnalliseen epäkohtaan tarttuva.

Olen huomannut ja minulle on kerrottu, että teokseni ovat kokemuksellisia tapahtumia. Ne asiat (yhteiskunnalliset), jotka työryhmään ovat vaikuttaneet tulevat näyttämöllä esiin niin, että ne tuntuvat esiintyjässä ja katsojassa. Tällainen lähestymistapa taiteen tekemiseen on mielestäni panostus siihen suuntaan, että taide pysyy aikalaisenaan eikä kaavoitu ja ylläpidä siten olettamuksia näyttämötaiteen laaduista ja lainalaisuuksista. Siten taiteen ammattikuvat ja taidekäsitykset muodostuvat uudelleen ja uudelleen ja löytävät uusia yleisöjä vanhojen lisäksi.

Punk-haltuunoton myötä kuulun taiteilijana ilmiöön, jolla on mahdollisuus purkaa omaa tekemistä toisenlaiseen kieleen kuin liikkeenlaadun, tanssijan taidon, tanssiteoksen yhteiskunnallisuuden ja tekijän menestyksellisyyden kautta muodostettuun kieleen ja pohdintaan. Sain lisää öljyä niveliin kun siskoni, psykologi, perheterapeutti ja muusikko Johanna Pirinen, tutustutti minut narratiiviseen elämänkatsontatatapaan. Hänen kirjoituksissaan puhutaan siitä, että kaikki eletystä kokemuksesta tehdyt ilmaukset ovat tulkintoja. Näiden tulkintojen kautta voi antaa merkityksiä kokemuksilleen.

Tulkinnat tekevät kokemukset ymmärrettäviksi itselle ja sitä kautta muille. Merkityksiä ei ole olemassa ennen kokemuksesta tehtyä tulkintaa. Sosiaaliset ja kulttuuriset ympäristöt muokkaavat näitä tulkintoja. Jotta nämä sosiaaliset ja kulttuuriset ympäristöt voisivat muuttua, tarvitaan uudenlaisia tarinoita, jotka eivät linkity yleisiin tulkintoihin, yleiseen kieleen. Jotta yleisyys tulisi esiin, olisi tärkeää saada yksityinen, subjektiivinen, esiin ja toisin päin.

Nämä oivallukset auttoivat minua tarkastelemaan omia tapojani kielellistää kokemaani, kuinka tulkintani elämästä usein perustuivat tietynlaisiin ilmaisuihin. Osittain tämän myötä aloin ymmärtämään omaa potentiaaliani taiteilijana. Taiteilijalla on upea mahdollisuus laajemman elämän tulkinnan edistämisessä, joten on tärkeää etsiä niitä taiteellisia keinoja ja kieltä, jolla tämä edistäminen toteutuu. Mitä rikkaampaa tulkintaa elämästä saamme humautettua eetteriin, sitä parempi meidän on täällä olla.

Uskon, että vaikuttuneisuuteni punk-haltuunotosta ja narratiivisesta elämänkatsontatavasta ovat edesauttaneet haaveitani siitä, että näyttämölle syntyisi etukäteistietoon eli objektiiviseen tietoon perustumatonta näyttämöjälkeä, koska otetaan haltuun ja harjoittelemisen kohteeksi itselle tuntematonta. Tuntemattomuuden vuoksi myös taiteen kielellistäminen ja näyttämöjäljen tulkinta voivat muuttua. Näyttämö muuntuu väkisinkin tutkimisen kohteeksi sen sijaan että se alistetaan vain tietynlaisen osaamisen ja konvention näyttöpaikaksi. Tietynlaisen elämäsuhteen.

Kysymys kuuluu mihin sitten taiteen ammattikoulutusta tarvitaan, jos kerran kaikki voivat ottaa haltuun kaikkea ja toimia sen mukaisesti taiteessa? Kollegani sanoi, että ensin pitää oppia muoto, jotta voi rikkoa sen ja siksi tarvitaan koulutus. Mitä sitten tapahtuu, kun on opiskelijoita, jotka eivät koe mielenkiintoiseksi oppia annettua muotoa ja persoonallista rikkomista saadakseen esiin subjektiivisen suhteen taiteen tekemiseen vaan haluaisivat ensi metreistä asti opiskella sitä kuinka luoda omia muotoja ja säännöstöjä ilman suhdetta oletettuun yleiseen? Missä tällä tavoin ajattelevat henkilöt voisivat opiskella, miten heidän taidettaan tulisi merkityksellistää, tulkita, kielellistää ja miten siitä voisi kirjoittaa? Kuinka opettaa sitä, että etsijä löytää henkeen muotoa kuin muotoon henkeä?

Ei ole olemassa puhdasta ja sitä ensimmäistä muotoa, jonka päälle tai vastaan taiteen tekemisen voi rakentaa, vaan KAIKKI taiteessa on subjektiivista. Kollektiivinen mieli on olemassa, mutta sekin on kasa samankaltaisia subjektiivisia ajatuksia, joista tämä kollektiivi syntyy.

Edelleen saan kiistellä punk-haltuunotosta monessa eri yhteydessä liittyen nimenomaan taito-käsitykseen. ”Voihan kaikkea rääpäistä osaamatta todella esimerkiksi tanssia vaikeaa liikemateriaalia tai laulaa vaikeita lauluja”. Tuo kuolematon lause, jolla voi laittaa taiteen toisenlaiset merkitykset ja tulkinnat sekä taiteilijan ahtaalle näkemättä sitä millaista muuta taito-käsitystä taiteilija ja teoksensa viestittää. On taitavaa osata tanssia vaikeaa liikemateriaalia ja on taitavaa osata ilmaista liikkeellä jotain muuta kuin liikkeen hallinnan osaamista. On taitavaa osata laulaa aaria ja on taitavaa luoda itsensä mittainen laulu.

Helsingin sanomien kriitikko Auli Räsänen kirjoitti 4.11.2008 ilmestyneessä kritiikissään Tommi Kitin uutuusteoksesta Riffi näin:

Nimet Unna Kitti, Vera Tegelman, Pekka Louhio, Mikko Paloniemi ja Eero Vesterinen ovat myös tärkeitä, kun puhutaan uudesta, puhtaasta lähestymistavasta tanssiin. Kitin ryhmän tanssijoita leimaa poikkeuksellinen kunnioitus mestarinsa liikettä kohtaan. Tämä harvinainen asenne tuottaa tanssia, joka on kuin hartaudenharjoitusta joidenkin ryhmien yltiöindividualististen vääntelyjen rinnalla.

Keitähän Räsänen tällä viimeisellä rajauksellaan tarkoittaa? Olisi rohkeaa, että Räsänen laatisi julkisen listan heistä, jotka harjoittavat vanhaa, likaista lähestymistapaa tanssiin. Kertoisiko joku mikä on puhdas ja mikä likainen suhtautuminen tanssiin, mikä on puhdas ja likainen liike? Näyttäisikö joku nämä jossain havainnollistavin esimerkein? Eikö Tommi Kitin liike ole Tommi Kitin subjektiivista liikettä? Eli jos näin on ja Räsäsen puhtaus-väite pitää paikkaansa, silloin kaikki subjektiivisuus on puhdasta. Tämä oli kritiikki kritiikille. Kritiikki tiettyjä ilmaisuja kohtaan, jotka ylläpitävät tanssin konventioita ja sulkevat ovia, joiden takana olisi laajempia merkityksen antoja tanssitaiteelle.

Itse vaikutun katsoessani tanssiesitystä, joka on ottanut riskin. Joka luo oman järkensä ja sentimentaaliutensa. Jonka muotoa en ole aiemmin nähnyt. Esitys, joka matkansa varrella tarjoaa minulle omat aakkosensa, uhmaa tanssiteoksen etukäteistietoa, flirttailee sisäisten keinojensa kanssa, ei tajua itsekään kaikkia keinojaan heti ja tarjoaa tekijälleen ja esiintyjälleen, tanssijalleen ymmärrystä syystä olla näyttämöllä tekemässä niitä asioita, joista teos koostuu, on minulle taidetta. Haluaisin nähdä vieläkin enemmän sitä, kun tanssija liikuttuu omasta tekemisestään näyttämöllä. Se ei katso pelkästään sitä, miten tanssija tekee vaan myös sitä mitä tanssija tekee. Itse olen valinnut aiemmin kirjoituksessa mainitsemani tanssitaiteiljuuteni suuntautumismaastot, koska kokemukseni elämän ilmiöistä, merkityksistä ja niiden tulkinnoista vaativat ne.

Elina PirinenElina Pirinen

Kirjoittaja on Teatterikorkeakoulusta 2008 valmistunut tanssitaiteilija. Hän toimii par’aikaa näyttelijänä Helsingin kaupunginteatterin Spring Awakening -musikaalissa ja valmistelee omaa tanssillista soolonäyttämöteostaan A Friend of the Concertpianist. Vuonna 2009 Pirinen toteuttaa haaveensa ja aloittaa oman musiikin teon orkesterinsa kanssa.