Tanssitaiteen verkkolehti

KOLUMNIT JA ESSEET


13.08.2008   |   Jutta Mustakallio

Madonna ja huora

Jutta Mustakallio – Syvemmin tarkasteltuna Joutsenlammesta ja muista klassisen baletin perusteoksista paljastuu valtava määrä ulottuvuuksia, jotka vievät meidät niin länsimaisen kristillisen perinteen kuin ikivanhojen kansantarujen äärelle.




Kuvat: Venäläinen Joutsenlampi-postimerkki 1993, Olga Preobrazenskaja Odettena joutsenten kera 1895 (Wikimedia Commons)

Madonna ja huora

– Elääkö klassisessa baletissa tällä hetkellä elementtejä uskonnosta tai muinaisista kertomuksista

Kurssityö Jukka O. Miettisen luentosarjan ”Ulkoeurooppalaisia teatteritraditioita” tiimoilta
Joutsenlampi 1895
Opiskellessani 1980-luvulla Neuvostoliitossa Leningradissa tutustuin syvällisesti klassisen balettikirjallisuuden suureen teokseen Joutsenlampeen. Olin itse tanssijana Suomen Kansallisoopperan baletissa tanssinut joutsenena muiden mukana II ja IV näytöksessä sekä I näytöksen aatelisena ja III näytöksen Prinssin morsiamena tai Ritari Rothbartin seurueeseen kuuluvana Unkarilaisena.

Joutsenlampi teoksena on kiehtova ja mystisellä tavalla itseensä nielevä. Niin tanssijana kuin myöhemmin 1990-luvulla kyseisen baletin harjoittajana olen tuntenut aina suurta kiihtymystä ollessani itse lavalla esiintymässä tai istuessani katsomossa seuraamassa harjoitustyöni tuloksia. Yhä uudelleen haltioidun II näytöksen suurista joutsenkohtauksista ja nyyhkin IV näytöksen jumalaisen kauniin ja melankolisen musiikin melodiaa, joka johdattelee onnettoman ja ahdistetun joutsenryhmän ulos näyttämöltä näiden saattaessa petettyä ja kaiken menettänyttä Odettea ikuiseen vankeuteen joutsenhahmoisena prinsessana paholaismaisen Ritari Rothbartin mielivaltaiseen hallintaan.

Joutsenlampi oli ensimmäinen baletti, jota äitini minut vei katsomaan vanhaan Oopperataloon Bulevardille. Olin kuulemma istunut hiiren hiljaa koko esityksen ajan, vaikka ikää minulla ei tainnut olla kuin kuutisen vuotta. IV näytöksen lopussa Prinssi Siegfried tappoi pahan taikuri Rothbartin, joka oli ottanut pöllön hahmon. Prinssi repi väkivaltaisesti pöllöihmiseltä tämän toisen siiven irti ja pöllöihminen kuoli, varmaan verenhukkaan. Muistan itkeneeni, en suinkaan sitä, että Odette taisi kuolla tässä versiossa ja pääpari ei siten ikinä saanutkaan toisiaan, vaan sitä että pöllöä satutettiin. Kuolema tuntui liialliselta rangaistukselta ja siiven irti repiminen äärimmäiseltä kidutukselta, vaikka Ritari Rothbart olikin paha.

Edellisen on täytynyt olla suunnattoman vaikuttava tapaus elämässäni, koska muistan sen yhä niin elävästi. Kun aloin harrastaa oikeata balettia 8-vuotiaana, suuri toiveeni oli saada tanssia Joutsenlammessa. Rakastin sen musiikkia ja soitinkin sitä viulutunneillani.

Kun sitten Oopperaan vihdoin saatiin uudestaan Joutsenlampi 1976, olimme kaikki tanssijat innoissamme. Siitä oli kuitenkin jo kulunut kotvan aikaa, kun Joutsenlampea oli esitetty edellisen kerran Suomen Kansallisoopperan näyttämöllä. Silloinkaan en pystynyt ajattelemaan, että olen lintu, joutsen, joka liihottelee siipiensä kannattelemana näyttämön halki. Ajatus oli mielestäni absurdi. Kehittelin ajatelman siitä, että joutsenkuorolla haluttiin ilmaista jotain aineetonta, ihmisen mielessä tapahtuvaa. Toinen ajatukseni oli se, että kuvitamme vanhaa slaavilaista kansankertomusta, ikään kuin me, tanssijat, itse olisimme kuvia kirjan sivuilla, vain eläviä ja liikkuvia.

Minua kiehtoi ja askarrutti myös Odette-Odile-ongelma. Minusta koko asia oli kummallinen, kuinka joku mies voisi olla niin tyhmä, että sekoittaisi naisen, johon oli juuri rakastunut, johonkuhun toiseen, vaikkakin samannäköiseen. Jo heidän tapansa liikkua tanssin keinoin oli koreografioitu erilaiseksi. Odette oli pehmeä ja nöyrä, Odile puolestaan röyhkeä ja arrogantti. Mikä sai Prinssi Siegfriedin näin menettämään järkensä ja pettämään Odettelle vannomansa valan? En hyväksynyt yksinkertaisia selityksiä siitä, että tämä oli vain satua, ja meidän tuli vain tanssia, ei ajatella liikaa. Etsin syvempää merkitystä niin Prinssin käytökselle kuin koko teokselle.

Neuvostoliitossa tutustuimme mm. Joutsenlammen koreografiaan ja syntyhistoriaan, 1800- luvun lopulla vaikuttaneisiin tanssintekijöihin ja heidän ajatusmaailmaansa. Opiskelin kommunistisessa Neuvostoliitossa, mutta oppilaitoksemme seinien suojissa pystyimme melko vapaasti puhumaan myös aremmista aiheista, kuten uskonnosta ja peitellyistä ajatusmalleista. Joutsenlampi ei enää ollutkaan reliikki vaan elävää filosofiaa, tanssin keinoin näyttämölle asetettua. Oppituntien ulkopuolella keskustelimme, myös opettajiemme kanssa, mm. Joutsenlammen syvemmistä merkityksistä ja lähtökohdista.

Kertomus perustuu vanhaan slaavilaiseen kansantaruun tytöstä, jonka paha taikuri on muuttanut joutseneksi ja siten alistanut omaan valtaansa. Näin hän oli tehnyt jo useammalle tytölle. Taika murtuu vain, jos vilpitön nuori mies vannoo ikuista rakkauttaan joutsenprinsessalle. Tarinan traagisen lopun tiedämmekin, alkuperäisessä versiossa sekä Odette että Prinssi kuolevat, mutta saavat toisensa kuolemanjälkeisessä ikuisessa elämässä, kristinuskon oppien mukaan. Opetuksena lienee ollut se, että on oltava puhdassieluinen ja oikeamielinen ja valpas, jottei sorru viettelyksen vietäväksi ja petollisen naisen harhaanjohtamaksi.

Odette-Odile-akseli askarrutti minua yhä, kun en mielestäni kuitenkaan ollut saanut siihen riittävää vastausta. Naisen puolittaminen hyvään Odetteen ja pahaan Odileen oli niin tutun tuntuinen, mutta en saanut kiinni punaisen langan hännästä. Kunnes luin Hannele Koivusen kirjan Madonna ja huora.

Kristinuskon käsitys naisesta toisaalta neitseellisenä, puhtaana ja nöyränä ja toisaalta syntisenä, viettiensä hallitsemana olentona on mielestäni ilmiselvästi vaikuttanut Joutsenlammen koreografien Marius Petipan ja Lev Ivanovin luomaan Odette-Odile-hahmoon. Ehkä he ovat tiedostamattaan toistaneet kristinuskon oppeja naisen kahtiajakautuneisuudesta hyvään ja epäeroottiseen Madonnaan ja pahaan, mutta kiihottavaan huoraan. Myös Petipan synnyinseudun, Etelä-Ranskan katolinen maailma ja toisaalta Ivanovin ortodoksinen perinne ovat varmasti vaikuttaneet miesten ajatuksiin ja koreografiaan.

Monissa klassisissa baleteissa on merkillepantavaa miehen ylivalta ja jako sankarillisiin prinsseihin ja kavaliin pahan ilmentymiin, kuten Joutsenlammessa Prinssi Siegfried ja Ritari Rothbart. Nainen on lähes aina miehen hallitsema, joko rakastettunsa tai oman isänsä. Tässä näkyy mielestäni juutalais-kristillinen patriarkaalinen perinne, jossa mies on herra hallitsevassa asemassa ja nainen orja alistussuhteessa ja hänen asemansa määrittyy vain miehen kautta ja hänen armostaan. Nainen on heikko, saamaton ja kykenemätön pelastamaan itsensä. Kuten kristinuskon opinkappaleissa, ei naisella voi olla omaa tahtoa tai jos onkin, se on syntinen. Hän peilaa itseään mieheen ja tämän hyväksyntään ja sitä kautta saa arvon. Ainoastaan mies voi pelastaa naisen kadotukselta, kuten miehisen Kristuksen ristikuolema pelasti ihmiskunnan.

Odetten ilmiasu, valkoinen joutsen, sisältää kaikille ymmärrettävää symboliikkaa. Kristityssä lännessä valkoinen väri on puhtauden ja neitseellisyyden symbolinen väri ja joutsen on ollut monilla kansoilla pyhä lintu. Odetten nöyrä asenne ja alttius Prinssi Siegfriedin rakkaudelle sekä täydellinen alistuvaisuus miehen komentoon osoittavat hänen olevan kristillisen perinteen ihannekuva hyvästä naisesta, neitseellisestä Madonnasta.

Toisaalta taas kohtaamme voimakkaan ja seksuaalisen, itsevarman Odilen, joka ei suostu miehen talutusnuoraan. Tosin Odilellakin on isä kaikkivaltias, Ritari Rothbart, pahan ruhtinas, joka käskyttää myös tätä ylimielistä tytärtään ja käyttää tätä hyväkseen saavuttaakseen oman etunsa, Prinssi Siegfriedin petoksen ja Odetten kuoleman tai tämän ikuisen antautumisen Rothbartin mielivaltaan.

Naiseuden toinen puoli, Odile, on miehelle pelottava ja vaarallinen seksuaalisuudessaan. Luottavainen, sinisilmäinen, avoin mies syöksyy perikatoon antautuessaan huoramaisen Odilen ansaan. Odile on niin ovela, että pystyy houkuttelemaan Prinssin petokseen ja syntiin, kuin Eeva konsanaan houkutellessaan Aatamin syömään Hyvän ja Pahan Tiedon Puusta omenan. Taikakeinoillaan ja lumouksella Odile viettelee viattoman Prinssin. Eihän puhdas mies olisi muuten sekoittanut rakastamaansa lempeää, kainoa, valkoista ja neitseellistä Odette-joutsenprinsessaa eroottiseen, päällekäyvään, mustaan, syntiseen, saatanalliseen ja hyvin kiehtovaan ja haluttavaan Odile-joutseneen.

Liekö Ritari Rothbart Paholaisen ja Käärmeen inkarnaatio. Hän hallitsee omassa valtakunnassaan suunnatonta joukkoa nuoria tyttöjä, jotka hän on ensin houkutellut ansaan ja sitten muuttanut joutseniksi, jotka saavat ihmishahmonsa vain kuun kalvakkaassa loisteessa. Ainoa pelastus tästä mahtavan yön ruhtinaan kokonaisvaltaisesta naiseuden hallinnasta ja alistamisesta olisi sydämeltään vilpittömän ja kunniallisen nuoren miehen pyyteetön rakkaus. Siten myös joutseneksi loihdittu nuori nainen vapautuisi Ritari Rothbartin otteesta, synnin kahleesta, ja hän pääsisi nauttimaan pelastajansa, nuoren miehen, kunniallisesta ohjauksesta. Nainenhan tarvitsee kristinuskon mukaan aina miespuolista kaitsijaa, jottei hairahtuisi pimeyden polulle.

Kristinuskon vaikutuksen lisäksi Joutsenlammesta löytyy paljon arkaaista muistia. Suuret joukkokohtaukset on sommiteltu ikivanhojen kaavojen mukaan, ympyröitä, kaaria, vinolinjoja, joiden keskiöön tärkeät tapahtumat sijoittuvat. Ryhmät ikään kuin muodostavat suojapiirin sen sisällä tanssiville. Kun piiristä astuu ulos, joutuu pahan vallan armoille. Sama toistuu myös Giselle-baletissa, tosin toisin päin. Kun herttua Albrecht astuu piirin sisään II näytöksen Wili- kohtauksessa, hän joutuu tanssimaan aamuun asti, jottei tulisi surmatuksi. Nämä erilaiset muodostelmat ovat olleet esi-isillemme pyhiä ja kuuluneet jumalien, henkien ja vainajien palvelukseen.

Sekä Joutsenlammessa että Gisellessä on paljon myös psykologisia ja filosofisia aspekteja, joihin en tällä kertaa puutu.

Huolimatta balettien joskus jopa arveluttavista ja vanhanaikaisista historiallisista, psykologisista ja filosofisista puolista ne eivät mielessäni menetä kiinnostavuuttaan. Vuosikymmenten saatossa yhä uudelleen haluan palata klassisten balettien tarinoiden ja mystiikan pariin, ottaa selvää niiden lähtökohdista ja peitetyistä puolista sekä omalta osaltani kertoa niiden tarinaa nykyajan ihmiselle.

Helsingissä 23.4.2007
Jutta Mustakallio

Kuva: Juha Kirjonen