Tanssitaiteen verkkolehti

KOLUMNIT JA ESSEET


07.06.2008   |   Jaana Vähä-Antila-Nieminen

Ei mitään uutta auringon alla

Jaana Vähä-Antila-Nieminen -”Teatterikorkeakoulu antaa taiteilijakoulutusta…On täällä opiskelevista kiinni miltä tanssi- ja teatteritaiteet tulevaisuudessa näyttävät, mikä on niiden taso ja sisältö… Valitsijat etsivät hakijoista tulevaisuutta. Miten sen määrittelisi? Se on tunnetta, uskoa siitä, että juuri nämä ihmiset tekevät joskus jotain mitä ei ole ennen tehty, näyttävät jotain mitä ei ole ennen nähty…”

Näin kirjoitti vuonna 2002 Teatterikorkeakoulun rehtori Lauri Sipari koulun valintaoppaassa. Miltä omat silloiset pohdintani aiheesta näyttävät tämän päivän näkökulmasta?

 


Olen kirjoittanut tämän tekstin vuonna 2002, eikä sitä ole aikaisemmin julkaistu. Mielestäni nyt aika voi olla kypsä näille ajatuksille. Artikkeli on kirjoitettu yli kuusi vuotta sitten, ja se oli silloin ajankohtainen, mutta liian kuuma aihe Suomessa. How about now?

Ei mitään uutta auringon alla

 

”Teatterikorkeakoulu antaa taiteilijakoulutusta…On täällä opiskelevista kiinni miltä tanssi- ja teatteritaiteet tulevaisuudessa näyttävät, mikä on niiden taso ja sisältö… Valitsijat etsivät hakijoista tulevaisuutta. Miten sen määrittelisi? Se on tunnetta, uskoa siitä, että juuri nämä ihmiset tekevät joskus jotain mitä ei ole ennen tehty, näyttävät jotain mitä ei ole ennen nähty…”

Näin kirjoittaa Teatterikorkeakoulun rehtori Lauri Sipari saatteessaan vuoden 2002 valintaoppaassa. – Toisin sanoen, Suomen tulevaisuuden taiteilijoiden uskotaan tekevän jotain ennen näkemätöntä, uutta.

Pohdin asiaa tanssitaiteen kannalta. Ihmisruumis todennäköisesti pysyy samanlaisena vielä pitkänkin aikaa: pää, keskivartalo, kaksi jalkaa ja kaksi kättä. Tulevaisuudessakin tanssijan ruumiin liike tulee perustumaan kuuteen ihmisruumiin liikkeen peruselementtiin: maata, istua, seistä, hypätä, kävellä ja juosta. Tuskin tanssijoiden odotetaan keksivän, että miten voi pomppia päällään Kiasman katolla tai kasvattaa ylimääräinen ruumiinosa, jonka avulla osaavat lentää näyttämöllä.

Tulevaisuus on sidoksissa menneisyyteen. Tulevien taiteilijoiden työn taso ja sisältö on sidoksissa heidän saamaansa tämän hetken alan koulutukseen. Sen sisältöön, laatuun ja niihin työskentelytapoihin ja opetusmetodeihin, joita siinä käytetään. Koulutukseen valittujen opettajien työn sisältö ja ominaislaatu on sidoksissa heidän historiaansa; keiden kanssa he itse ovat opiskelleet ja työskennelleet ja minkälaisessa oppimisympäristössä. Sekä heidän henkilökohtaiseen työskentelytapavalintaansa. Onko se käytäntöön vai tieteelliseen työhön suuntautunut, jne. Erityisesti, koska on kysymys tanssista, niin silloin koulutuksessa ensisijainen vuorovaikutus ja vaikuttaminen tapahtuu ruumiin kommunikaation kautta. Opettajan tietotaitoperimä kantautuu edelleen oppimisympäristössä. Tulevaisuuteen.

Uusi on vanhaa, joka syntyy jokaisessa ajassa uudelleen. Uusi perustuu perinteeseen, tanssin historiaan. Radikaaliin ja pitkäjännitteiseen työstämiseen ja sen synnyttämän tietotaidon edelleen kantautumiseen tanssijapolvelta toiselle. (Sanan radikaali perusmerkitys on perusteellinen.) Jotta tanssitaiteen opiskelijoilla olisi valmiudet löytää uusia vastauksia kumouksellisiin kysymyksiinsä, niin heillä täytyisi myös olla konkreettinen kosketus tanssin historiaan ja perinteeseen ihmisten kautta, jotka itse kantavat ruumiissaan perinnettä, tanssin historiaa, omakohtaisen pitkäjännitteisen työstämisensä tuloksena.

Tiedemies Newton oli ”uuden” löytäjä. Hän katsoi vanhoja, olemassa olevia asioita syvälle, ja näki. – Alkoi tutkimaan sitä, että miksi omena putoaa puusta? Ei mitään uutta auringon alla. Mutta itsestäänselvyyksiä kyseenalaistava tapa olla läsnä vanhassa, katsoa ja lopulta nähdä. Tutkia näkemäänsä (/kokemaansa) ja luopua määritelmistä, jotta kokemus saisi mahdollisuuden avautua tutkijassa, ja lopulta muuttaa ja tulla osaksi tätä. – Newton perehtyi etsimään merkityksiä jo olemassa olevasta, ja lopulta löysi. Näin voi tehdä jokainen etsijä, jolla on sisäistä paloa ja rohkeutta syventyä siihen mikä on, eikä kiirehtiä kohti sitä mitä luulee keksivänsä itsensä ulkopuolelta.

Tanssitaiteenlaitoksella on tanssijan, koreografin ja opettajan koulutusohjelmat. Tanssitaide on ruumiin ja mielen liikkeen vuoropuhelua, vuorovaikutuksessa olemassaoloon maailmassa. On monta eri tapaa olla tanssitaiteilija, koreografi ja opettaja. Tanssitaiteilija, joka rohkenee toteuttaa omaa kehitysprosessiansa pitkäjännitteisessä työstämisessä, ja uskaltaa ajatella itsenäisesti ja kriittisesti, ymmärtää vuosien saatossa samalla käyneensä läpi opettajakoulutuksen. Jokaisen paras opettaja ja auktoriteetti on se, joka heillä itsellään on sisällään. Sellainen tanssitaiteilija, joka on vuosia ollut yhteydessä omaan sisäiseen opettajaansa, ja työskennellyt sen opastuksella, osaa hyvin luonnollisesti ohjata omia oppilaitansa tielle, jonka tietää johtavan näitä yhteyteen oman sisäisen, ensiarvoisen opettajansa kanssa.

Tanssitaiteen työkalu, liike (ruumis), on itsessään hieno ja monisyinen rakenne. On tanssitaiteilijoita, jotka tekevät laboratoriotyötä, eli tutkivat liikettä itseisarvona, ja samalla työstävät tanssin ja koreografian materiaalia – liikettä. Tekevät tanssin, jonka itse tanssivat ja esittävät yleisölle. Vastavuoroisen vuorovaikutuksen avulla yhteistyössä toisen tanssijan (tai tanssijoiden) kanssa he esittävät samaisen tanssin yhdessä. Onko tämä koreografin vai tanssitaiteilijan vaiko opettajan työtä? – Itsestäänselvyydet eivät enää olekaan niitä. Joka tapauksessa, yhdistävä tekijä on liike. Aivan kuten Newtonin laissakin. Kaikki vaikuttaa kaikkeen. Katsotaan ja tutkitaan liikettä. Sitä mitä on.

10.1.2002 Jaana Vähä-Antila (Nyk. Vähä-Antila-Nieminen)
Jaana Vähä-Antila-Nieminen
Kirjoittaja on tanssija, koreografi, liikkeen tutkija ja tanssinopettaja. 90-luvun puolenvälin Suomeen paluumuuttaja. Opiskellut laajasti tanssin eri tekniikoita itsenäisten ja selektiivisten opintojensa lisäksi mm. London Contemporary Dance School´ssa (1986/87-90) Lontoossa ja Merce Cunningham Studiossa (1992-93 Daily Program) New Yorkissa. Kokeellisia produktioita.

Jaanalle tanssi on käytännön filosofiaa; ihmisen ruumiin liikkeen ja henkisen kulttuurin tietotaitoperimää. Viime vuosina työskentely on ollut improvisaatiolähtöistä. Jaanaa kiinnostaa tanssitaiteen estetiikan avartuminen ja moniarvoistuminen.

Hän on ulkomailta paluumuuttaja, mikä on ratkaisevasti avannut hänen tietoisuutensa moniarvoisuuden, eli arvoprosessien merkitykselle kulttuuriympäristössä tanssitaiteen, ihmisen ruumiin liikkeen kautta.

”Opetustyötä en ajattele erilliseksi karsinaksi tanssitaiteessa, vaan se on ikään kuin yksi tila, näyttämö, missä tanssi; tanssitaide tapahtuu ja todentuu. Ja hyvin usein se on tanssitaiteen tiloista kaikkein spontaanein, inspiroivin ja uutta synnyttävin ja luovin! Itseäni kiinnostaa ihminen ja ihmisyys. Paljas, riisuttu ihmisyys. Liikkeellisesti tämä tarkoittaa koreografista riisumista. Tanssi on liikettä, elämä on liikettä. Me kaikki olemme elämässä tapahtuvaa liikettä. Tutkin tanssissani ja liikkeessään elämää; itseäni ja ympäröivää maailmaa; ympäristöä. Liikkeellinen ilmaisuni ja estetiikkani tavoittelee jotakin aidosta ihmisyydestä kumpuavaa; luonnollista ilmaisua, joka ei niinkään pyri synnyttämään erilaisia mielikuvia, vaan päinvastoin – pyrin liikkeelliseen alastomuuteen, mielikuvien riisumiseen ihmisyyden ja ihmisen ruumiin liikkeen ympäriltä. Minua kiinnostaa ihminen. Ihminen osana ympäristöä ja ympäristö osana ihmistä. Paljas ja paljastettu IHMINEN. Etsin ihmisyyttä, sen ydinolemusta, mitä maailmassa läsnä oleminen voi olla.”

 

www.bodymindmoving.fi