Tanssitaiteen verkkolehti

KOLUMNIT JA ESSEET


07.05.2008   |   Jaana Vähä-Antila-Nieminen

Ihmisyyden vapautumisen prosessi Suomessa, missä ajatellaan yhä teollisen vallankumouksen aikaisessa henkisessä ilmapiirissä

Jaana Vähä-Antila-Nieminen – ”Kriittistä, kyseenalaistavaa ja tutkivaa lähestymistapaa tanssiin ei ole kuin aivan lähiaikoina alettu hyväksymään suomalaisessa kulttuuriympäristössä. Tämä johtunee siitä, että suomalaisen tanssin tietotaitoperimä ja koulutus (isoveljenä TeaK) eivät anna työkaluja siihen, että ’tanssitaideyhteisöeliitti’ kykenisi asettamaan itsensä alttiiksi liikkeelliselle purkutyölle.”

Kirjoitin näin vuonna 2002 – onko kannanotto ehkä edelleen ajankohtainen?

Tanssitaiteilija Jaana Vähä-Antila Nieminen on kirjoittanut kirjoituksen vuoden 2002 paikkeilla henkilökohtaisessa kirjeenvaihdossaan tanssin ammattilaisten kanssa reaktiona HS:n kirjoitteluun Riitta Nelimarkan väitöskirjakohusta.

Kirjoitus käynnistää Vähä-Antila-Niemisen uuden kirjoitussarjan ”Creative Being”, jossa hän käsittelee tanssitaiteeseen liittyviä aiheita arvoprosessien, moniarvoisuuden ja henkistä, aineetonta kulttuuripääomaa edustavan ruumiin tietotaitoperimän näkökulmista.

Ihmisyyden vapautumisen prosessi Suomessa, missä ajatellaan yhä teollisen vallankumouksen aikaisessa henkisessä ilmapiirissä

Olen seurannut Riitta Nelimarkan henkilökohtaisen oikeus- ja tasa-arvo-kysymyksen prosessia liittyen korkeakoulutoiminnan kulttuuriin, sen organisaation sisäisiin prosesseihin ja toiminnankulttuurin etiikkaan. Allekirjoitan jokaisen sanan mm. tunneälykulttuurimme suhteen. Epäkohdat eivät luonnollisesti koske ainoastaan Taideteollista korkeakoulua, vaan esimerkiksi myös Teatterikorkeakoulua.

Kulttuurissamme vallitseva sulkeutunut ja kyseenalaistamista pelkäävä (kehityksen ja kehittämisen ja ennen kaikkea asiatason/substanssin edellytys) toiminnan- ja vuorovaikutuskäytäntö kulminoituu näissä taidelaitoksissa. Esimerkiksi tanssitaiteessa alalla eteneminen perustuu lähinnä henkilökytköksiin, eikä niinkään henkilön kantamaan tietotaitopääomaan. Asiatason ja substanssin edistäminen edellyttää avointa ja monisuuntaista kyseenalaistamista. Kyseenalaistaminen ei tapahdu kulttuuriympäristössä, jossa toiminnankultturi on sisäpiirimäistä, sulkeutunutta ja yhdenmukaisuutta alleviivaavaa. Poissulkevaa.

Moniarvoinen kulttuuriympäristö edustaa demokraattista ihmiskuvaa ja se pyrkii tasa-arvoon kaikilla inhimillisen elämän alueilla. Käsittääkseni se tarkoittaa sitä, että kulttuuri- ja koulutusympäristöllä tulisi olla valmiuksia ottaa vastaan ja käsitellä muutosta aiheuttavia elementtejä. Koulutus opettaa kulttuuria. Itse edustan tanssin koulutukseltani ja työskentelytapavalinnaltani suomalaisesta koulutuksesta (Teak/tanssitaiteenlaitos) poikkeavaa sisältö- ja työskentelytapasuuntaututumista.

Moniarvoisuutta sisällyttävästä kulttuuriympäristöstä lähtöisin edustamaani tapaani (nuoruusvuoteni ulkomailla) asettaa itseni alttiiksi (kyseenalaistamisenkin kautta, eli tiedon etsinnän) vuorovaikutusprosesseihin on mielestäni rohkaistava tasapäistävyyttä painottavan koulutuksen sijaan. Tämä tasapäistämis-mentaliteetti johtunee maamme (LÄHI)historiasta, joka on luonut sellaisen kulttuurisen vuorovaikutusympäristön, joka käytännössä yhä on voimakkaasti sidoksissa hierarkia-asetelmiin, roolien ja asenteiden taakse piiloutumiseen. – Yhdenmukaistamiseen, tasapäistämiseen ja yhden asian -kulttuuriin.

Tanssin ja liikkeen muotojen purkaminen ja prosessointi on kulttuuristen arvojen purkamista ja prosessointia. Tanssi käsittelee ihmisen maailmassa läsnäolemista – ihmisen ruumiissa ja sen liikkeessä. Tanssitaide on aina yhteiskunnallista ja poliittista. Kantaaottavaa. Tanssitaiteen kehittyminen klassisesta baletista (Aurinkokuninkaan hovi, Ludvig XIV – le soleil, c´est moi) moderniin-, nyky- ja uuteen tanssiin heijastaa ihmisen suhdetta tämän omaan kulttuuriympäristöön; yhteiskunnallisia ja yleismaailmallisia arvomaailmoja.

Ruumiin liike sen kaikissa muodoissaan ilmentää ihmisyyttä, ihmisen ruumiissaan kantamaa kulttuuriperimää, tietotaitoperimää – historiaa:

Menneisyys, tulevaisuus – tässä, nyt. Kulttuuriperintöä, historiaa ja tulevaisuutta ei ole olemassa ilman havainnoitsijaa, ilman todentajaa. Tässä tapauksessa kapeakatseisesti: ilman ihmistä ja ihmisen ruumiin liikettä.

Tanssitaide on syvimmältä olemukseltaan hidasta, henkisen kulttuurin muutoksen prosessia; suomalainen tanssitaiteilija konkreettisesti murtaa ruumiinsa liikkeellä ja sen vapautumisprosessin kautta Suomen historian kirjautumia, jotka ovat polveutuneet ihmiseen tämän kulttuuriympäristön kautta fyysisenä ja henkisenä panssarina.

Ns. kriittisen pedagogiikan tapaista kriittistä, kyseenalaistavaa ja tutkivaa lähestymistapaa liikkeeseen ja tanssiin ei ole kuin vasta aivan lähiaikoina alettu hyväksymään suomalaisessa tanssinkäsityksessä, kulttuuriympäristössä. Tämä johtunee siitä, että suomalaisen tanssin tietotaitoperimä ja koulutus (isoveljenä Teak) ei anna ikään kuin työkaluja siihen, että tanssin kentän keskiö, joka määrittelee suomalaista tansssitaidetta (”tanssitaideyhteisöeliitti”) kykenisi, tai että sillä olisi henkisiä resursseja asettaa itseänsä alttiiksi liikkeelliselle purkutyölle. Kulttuuristen ehdollistumien purkutyölle. Toisin sanoen avautua kohti monikulttuurisuutta. Avautuminen asettaa koulutusjohdolle ja tanssipäättäjille vaatimuksen käsitellä muutosta aiheuttavaa elementtiä.
Jaana Vähä-Antila-Nieminen
Tanssitaiteilija Jaana Vähä-Antila
(Nyk. Vähä-Antila-Nieminen)

Kirjoittaja on tanssija, koreografi, liikkeen tutkija ja tanssinopettaja. 90-luvun puolenvälin Suomeen paluumuuttaja. Opiskellut laajasti tanssin eri tekniikoita itsenäisten ja selektiivisten opintojensa lisäksi mm. London Contemporary Dance School´ssa (1986/87-90) Lontoossa ja Merce Cunningham Studiossa (1992-93 Daily Program) New Yorkissa. Kokeellisia produktioita.

Jaanalle tanssi on käytännön filosofiaa; ihmisen ruumiin liikkeen ja henkisen kulttuurin tietotaitoperimää. Viime vuosina työskentely on ollut improvisaatiolähtöistä. Jaanaa kiinnostaa tanssitaiteen estetiikan avartuminen ja moniarvoistuminen.

Hän on ulkomailta paluumuuttaja, mikä on ratkaisevasti avannut hänen tietoisuutensa moniarvoisuuden, eli arvoprosessien merkitykselle kulttuuriympäristössä tanssitaiteen, ihmisen ruumiin liikkeen kautta.

”Opetustyötä en ajattele erilliseksi karsinaksi tanssitaiteessa, vaan se on ikään kuin yksi tila, näyttämö, missä tanssi; tanssitaide tapahtuu ja todentuu. Ja hyvin usein se on tanssitaiteen tiloista kaikkein spontaanein, inspiroivin ja uutta synnyttävin ja luovin! Itseäni kiinnostaa ihminen ja ihmisyys. Paljas, riisuttu ihmisyys. Liikkeellisesti tämä tarkoittaa koreografista riisumista. Tanssi on liikettä, elämä on liikettä. Me kaikki olemme elämässä tapahtuvaa liikettä. Tutkin tanssissani ja liikkeessään elämää; itseäni ja ympäröivää maailmaa; ympäristöä. Liikkeellinen ilmaisuni ja estetiikkani tavoittelee jotakin aidosta ihmisyydestä kumpuavaa; luonnollista ilmaisua, joka ei niinkään pyri synnyttämään erilaisia mielikuvia, vaan päinvastoin – pyrin liikkeelliseen alastomuuteen, mielikuvien riisumiseen ihmisyyden ja ihmisen ruumiin liikkeen ympäriltä. Minua kiinnostaa ihminen. Ihminen osana ympäristöä ja ympäristö osana ihmistä. Paljas ja paljastettu IHMINEN. Etsin ihmisyyttä, sen ydinolemusta, mitä maailmassa läsnä oleminen voi olla.”

www.bodymindmoving.fi