Tanssitaiteen verkkolehti

KOLUMNIT JA ESSEET


08.04.2008   |   Niina Mero

Kehon kertomaa – Ruumiinkieli kirjallisuudessa ja tanssissa

Niina Mero – Äkkiseltään ei luulisi, että kirjallisuudella ja tanssilla on taidemuotoina paljonkaan yhteistä. Molemmissa merkityksen välittäminen kuitenkin riippuu vahvasti fyysisyydestä, kehosta. Sanat ovat kevyitä, ja paradoksaalisesti ruumiillisuus on kirjailijan ainoa tie mielen tuolle puolen. Selitetäänpä.


Kehon kertomaa

– Ruumiinkieli kirjallisuudessa ja tanssissa

Äkkiseltään ei luulisi, että kirjallisuudella ja tanssilla on taidemuotoina paljonkaan yhteistä. Molemmissa merkityksen välittäminen kuitenkin riippuu vahvasti fyysisyydestä, kehosta. Sanat ovat kevyitä, ja paradoksaalisesti ruumiillisuus on kirjailijan ainoa tie mielen tuolle puolen. Selitetäänpä.

Kirjailija tappaa lukijansa tylsyyteen varmimmin siten, että täyttää sivunsa jatkuvalla dialogilla pysähtymättä kuvailemaan reaktioita sanojen takana. Jaarittaa voi ikuisuuksiin asti, mutta fyysisyys on se, mikä herättää lukijan mielenkiinnon. Amerikkalainen kirjailija Chuck Palahniuk (mm. Fight Club, Eloonjäänyt) tuo kirjoittamisesta esille ruumiinkielen tärkeyden, kun halutaan välittää jotain merkityksellistä. Ihmiset kertovat kehoillaan asioita, joita he eivät koskaan sanoisi ääneen. Meillä on tapoja, maneereja ja pieniä pakkoliikkeitä jotka koko ajan huutavat ilmoille salaisuuksiamme ja syvimpiä ajatuksiamme, vaikka emme koskaan kykenisi sanomaan niitä ääneen.

Joku hypistelee pelätessään tai hermostuessaan aina vasenta kylkeään. Mikä näyttää päällepäin harmittomalta, tiedostamattomalta liikkeeltä, saattaa juontaa juurensa vaatteiden alla piileskelevään leikkausarpeen, syöpään jota ei enää ole, mutta joka ei koskaan todella lähtenyt pois. Arpi on muisto jatkuvasta kuolemanpelosta, jonka hermostuneisuus loihtii uudelleen esiin. Kannamme kehossamme mukana elettyä elämää. Ruumiinkielemme kertoo tarinoita, joiden juuret ovat paljon syvemmällä kuin mihin sanamme ylettävät. Palahniukin mukaan totuus ei ole dialogissa vaan siinä, miten kertoja on kertoessaan tarinaansa.

Se, mitä emme halua kertoa, on paljon mielenkiintoisempaa kuin se, mitä uskallamme sanoa ääneen. Jokainen sensuroi puhettaan paikan ja tilanteen mukaan, yrittäen sopeutua ja tulla hyväksytyksi. Kehomme sen sijaan ei kumarra yksityisyyttämme, vaan toitottaa häpeilemättä ilmoille kuinka väsyneitä, pelokkaita, iloisia tai poissaolevia milloinkin olemme. Se on lahjomattoman rehellinen ja suorasanainen. Vaikka haluaisimme olla iloisia, kehomme kertoo jos olemme surullisia. Hymymme muuttuu väkinäiseksi, ryhtimme heikoksi. Vaikka äänemme olisi innokas ja positiivinen, väsymyksemme näkyy silmissämme. Keho puhuu silloin kun me emme uskalla sanoa tunteitamme ääneen.

Kirjallisuudessa ruumiinkielen merkitys korostuu nimenomaan tunteiden ja olotilojen
kuvauksena. Kuvailemalla ihmisen fyysistä olemusta hänestä on helpompi luoda moniulotteisempi, syvempi hahmo kuin vain luottamalla hänen puheeseensa. Kehon voima puhua ylittää kielemme keinot sanoa, ja ymmärrys tapahtuu suoraan, vailla sanojen välivaihetta. Tanssissa sen sijaan fyysisyys on ensisijaista, ja merkitys, sanoma tulee vasta sen kautta. Tämä antaa sille taidemuotona tietynlaisen etulyöntiaseman, koska sillä on liikkeen ja kehon kautta suora yhteys ihmisyyden syvimpiin kerroksiin. Tanssilla on mahdollista koskettaa suoraan tiedostamatonta. Kirjailija pääsee mielen tuolle puolen ainoastaan kuvailemalla sitä, mitä tanssija tekee.

Meinasin pudota tuolilta ensimmäistä kertaa nykytanssia katsoessani yksinkertaisesti siitä syystä, että liikkeen esiintuoma tunneskaala yllätti minut täysin. Luulin tulleeni katsomaan esteettisesti miellyttäviä liikesarjoja tai korkeintaan taidokasta akrobatiaa, ja sitten edessäni olikin ihmisiä paljaimmillaan, rintakehät auki ja sydämet kaikkien nähtävillä. Alkushokin jälkeen katsomossa tunsi olonsa hetken vaivautuneeksi, aivan kuin olisi ollut todistamassa jotain liian intiimiä, jotain mikä ei kuulunut minulle.

En tarkoita ainoastaan sitä, että tanssijat luultavasti esiintyvät paljaampina kuin itse ymmärtävätkään, vaan myös sitä, että liikkeen ja sen synnyttämien tunteiden voima ilmenee myös niissä, jotka katsovat. Tanssi tuikkii aivoissamme alueita, joihin kontrollimme ja estomme eivät yllä. Järjestä ei ole vastusta liikkeen lumoukselle. Tanssi tuo meidät lähemmäksi itseämme, niiden mystisten, järkeä pakenevien kokemusten äärelle.

Tanssitaiteen metodiikkaa sen kummemmin tuntematta epäilisin, että lavalla on aina inhimillinen tulkitsija, oli teoksen koreografi kuinka pilkuntarkka natsi tahansa. Tanssija ei ole koreografin marionetti, vaan lavalla on aina viime kädessä elävä, tunteva ihminen. Parhaimmillaan teoksen luoja käyttää tanssijan fyysisyyttä edukseen, ottaa ruumiillisuuden voiman vastaan sen sijaan että pyrkisi häivyttämään sen jonkin abstraktin ideaalin tieltä. Vaikka liikkeet ovat tyyliteltyä ja suunniteltuja, vaikka niiden hiomiseen ja viimeistelyyn olisi käytetty viikkojen harjoittelua, liikkeet paljastavat silti sen mitä keho haluaa kertoa. Ne kertovat jotain alkukantaista ja peittelemätöntä, paljastavat salaisuutemme, halusimme sitä tai emme.

Puuttumatta niinkään tanssiteoksiin ja niiden yksittäisiin viesteihin, keholla on paljon sanottavaa. Sitä voidaan käyttää välineenä jonkin sanoman perille saamiseksi, mutta joskus on lumoavaa seurata mitä kaikkea ihminen viestittää kehollaan ilman sen suurempia tarkoitusperiä.

Itse nautin siitä kun voin katsella ihmisiä ja heidän käyttäytymistään, niitä pieniä merkkejä siitä, mitä he yrittävät peitellä. Mustasukkaisuutta omasta tilasta, uteliaisuuden synnyttämiä kohti-nojautumisia, alistuneita, kasaanromahtaneita istuma-asentoja ja lasten suoraselkäistä, innokasta iloa. Ihmiset puhuvat eniten silloin kun ovat vaiti.

Voisi kuvitella, että terapiamuotona tanssi toimii erinomaisesti sellaisten tunteiden käsittelyssä, joista puhuminen on mahdotonta, joille ei löydy sanoja tai jotka jostain syystä pakenevat loogisen ajattelun tavoittamattomiin. Tanssia katsoessa nousee itsellekin usein lapsenomainen halu liikkua. Moni tunne, jos se saisi itse päättää, purkautuisi varmasti jonkinlaisena liikkeenä, joku ravistelee inhoa yltään puistatuksina ja toinen kokee ilonsa joustavana, lennokkaana askeleena.

Palahniuk korostaa ruumiinkielen kuvailemista kerronnassa myös siksi, että liike vangitsee yleisön tehokkaammin kuin kieli. Puhe on helppo jättää huomiotta, mutta liikkeeseen on usein pakko reagoida. Jos näytelmässä kaksi henkilöä puhuu toisilleen istuen paikallaan, tylsistymme helposti, mutta kun nämä kaksi alkavat liikkua puhuessaan olemmekin yhtäkkiä lumoutuneita ja seuraamme tilannetta mielenkiinnolla, siitä tulee intensiivinen ja vangitseva. Liikkeestä on vaikeampi kääntyä pois ja antaa sen mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Liike hypnotisoi meidät. Se imee huomiomme puoleensa. Se saa meidät lumoihinsa niin kuin valtameren aallot tai avotuli.

Tanssista mitään ymmärtämättä olen ehtinyt jo nähdä teoksia joista pidin, ja joista en pitänyt. Niissä vähemmän loistavissa esityksissä minua häiritsi jonkinasteisen teennäisyys, yritys hakea merkitystä niin kaukaa että keinot eivät enää riittäneet. Liian vaikea aihe tai liian monimutkainen lähestymistapa eivät avautuneet ainakaan maallikolle. Sen sijaan ne teokset, joissa oli käsinkosketeltavaa, intiimiä aitoutta, olivat niitä jotka lähtivät mukanani kotiin. Niitä, joita mietin usein pitkään ja niitä, jotka saivat ajattelemaan ja tuntemaan, katsomaan maailmaa uudella tavalla.

Rehelliset teokset, sellaiset joiden todella näkee tulleen suoraan sydämestä, sanomisen ja tekemisen polttavasta halusta, olivat niitä lumoavimpia. Ja niinhän se on kaikessa taiteessa. Laskelmoiden, markkinoiden tilauksesta tehty musiikki viehättää paljon vähemmän kuin aito, soittamisen halusta ja luomisen pakosta sävelletty sydänveri.

Kun tanssi puhuu tekijänsä peittelemättömällä äänellä, katsoja lumoutuu liikkeestä ja kuulee mitä toinen ihminen todella sanoo, yli sanojen ja merkitysten. Tämän takia tanssia ei tarvitse ymmärtää. Sen tunteminen vie paljon pidemmälle.

Niina Mero

Chuck Palahniukin essee ruumiinkielestä (vaatii kirjautumisen): www.chuckpalahniuk.net

Kirjoittaja on 25-vuotias medianomiksi itsensä kouluttanut, uskontotieteilijäksi loikannut audiovisuaalisen alan sekatyöläinen. Taiteen kentällä toiminut eniten valokuva- ja videotaiteen parissa, suhde tanssiin intohimoisen utelias.