Tanssitaiteen verkkolehti

KOLUMNIT JA ESSEET


31.03.2008   |   Hannele Niiranen

Tanssikoulutuksen tulee saada ihminen uskaltamaan

Hannele Niiranen – Nykypäivän balettikoulutus saa paljon tukea nykytanssin ja kehoterapian menetelmistä, sillä täytyyhän meidän kouluttajien tietää miten ihminen toimii, tajuta hengen voima ruumista koulittaessa ja ymmärtää harjoittelun muokkaavan harjoittelijan käsitystä itsestään ja muusta maailmasta. Yksipuolisen teknisen harjoittelun sijaan baletti tulisi nähdä tehokkaana keho-mieli-menetelmänä, jonka ankaruus vapauttaa tekemään asioita ihmiskehon äärirajoilla.


Tanssikoulutuksen tulee saada ihminen uskaltamaan

Olen kiinnostuneena lukenut Thomas Freundlichin ja Olli Ahlroosin sanailua klassisesta baletista mm. sen katsomisesta ja opettamisesta.

En aio ryhtyä vastaavaan maratonkirjoitteluun mutta koska klassisesta baletin sisällöistä keskustellaan aivan liian vähän, niin koin velvollisuudekseni kommentoida keskustelua niiltä osin kun se minua eniten henkilökohtaisesti kosketti.

Itse en menisi katsojan ominaisuudessa yliarvostamaan baletin estetiikkaa muihin ilmaisutapoihin nähden mutta entisenä 100% nykytanssijana haluan väittää, että klassinen baletti on tehokas keho-mieli-menetelmä, jonka suosio metodina tulee kasvamaan tulevina vuosina.

Klassisen baletin opetusmenetelmät ovat keskeisessä roolissa tämän kehonhallintamenetelmän tulevaisuutta pohdittaessa.

Kiinnostavaa on, että kansainvälisesti tarkasteltuna klassisen baletin koulutus on saanut paljon tukea nykytanssin tai kehoterapian piirissä käytetyistä menetelmistä. Mikä onkin ainoastaan loogista, sillä täytyyhän meidän kouluttajien tietää miten ihminen toimii, täytyyhän meidän tajuta hengen voima ruumista koulittaessa tai ymmärtää toiston ja jatkuvan harjoittelun muokkaavan paitsi kehoa myös harjoittelijan käsitystä itsestään ja muusta maailmasta.

Baletin eskapismista ja todellisuudelle vieraista aiheista puhutaan usein. Samoin balettitanssijalta erityisesti edellytetään usein jotain aivan mystistä läsnäoloa, mikä myös Freundlichin ja Ahlroosin kirjoituksista kävi ilmi. Balettitanssija voi olla teknisesti taitava mutta esiintyessään yhtä ”ylimaallisen henkistynyt” kuin vartiointifirman edustaja. Ahlroos osuu naulan kantaan väittäessään että prinsessat ja keijut eivät välttämättä puhuttele edes esiintyjää itseään; eskapismia – kyllä, jos näyttämösovitus, esiintyjä tai katsoja ei näe pintaa syvemmälle.

Tänä keväänä Kansallisbaletissa nähtiin hyvin yleisöön menevä satukuvaelma eli Javier Torresin versio Prinsessa Ruusunen -baletista, jonka alussa olevasta tekstijohdannosta kävi hyvin selville miten raadollisesta tarinasta oikeastaan olikaan kyse:

Lumottuun maahan syntyy prinsessa Aurora. Syntymän kunniaksi hoviin on kutsuttu haltijattaria. Mahtavin heistä on rakkauden haltijatar. Mutta pelon haltijatar jäi kutsumatta. Hylätty haltijatar langettaa kirouksen tytön päälle. Näin pelko ja rakkaus alkavat taistelunsa tytön sydämessä….

Voiko syrjäytyneen, kostoa maailmaa kohtaan hautovan kanssakulkijan eli ”hylätyn haltijattaren” taustaa osuvammin ilmaista? Tai voiko enää paremmin kuvata huonon itsetunnon syntyä, kun ihminen on epävarma siitä miltä pohjalta elämä on parasta elää – uskaltaen vai peläten asioita?

Jos ja kun muunnamme erilaiset joutsenten ja ihmisten väliset muuttumisleikit tai haahuilut varjojen valtakunnassa toiminnallisiksi synopsiksiksi, huomaamme että kestävimmät 1800-luvun klassisen baletin perustarinat ovat osuvia kuvauksia ihmisen toiveista ja peloista. Joku perustunne, joku oikea oivallus teosten pohjalla täytyy olla jotta kansalaiset jaksavat ihastua ja katsoa ko. teoksia vuodesta toiseen.

Entä miten nuori baletinopiskelija kasvatetaan ymmärtämään niitä tiheitä pöheikköjä, joissa monet balettitarinat liikkuvat? Liian huonosti, rohkenen arvella – ilmaisun alue on baletin koulutuksessa arka kohta, koska tekniikkatreeni on perinteisesti ollut määräävässä asemassa. Yllättävää on ollut myös huomata, että usein oletetaan ilmaisutaidon olevan jotenkin myötäsyntyistä eikä sitä näin ollen tarvitsisi lainkaan harjoittaa.

Ajatusleikki tähän väliin: josko tekniikkaa voisikin opettaa laadullisesti eikä vain määrällisesti?

Koulutuksen tehtävä on saada ihminen uskaltamaan eikä pelkäämään. Kun tämä peruspilari on paikallaan on kaikki mahdollista. Yksipuolisen tai mekaanisen teknisen harjoittelun sijaan baletti tulisi nähdä keho-mieli-menetelmänä, jonka ankaruus vapauttaa ihmisen tekemään asioita ihmiskehon äärirajoilla – nostamaan, taipumaan, kiertymään, hyppäämään, pyörimään ja mitä ikinä mieleen juolahtaakaan – ja näitä kaikkia usein yhtä aikaa ja aika tiukassa tempossa.

Tekniikkaharjoittelu on tietysti välttämätöntä, koska ainoastaan se antaa mahdollisuuden toteuttaa klassisen baletin teoksia niiden vaatiman estetiikan mukaisesti. Pitkällinen harjoittelu kehittää myös keskittymis- ja paineensietokykyä. Tästä hyvänä esimerkkinä käy em. Prinsessa Ruususen ruusuadagio, jossa prinsessalta vaaditaan jo astronautin hermoja.

Baletinopettajakoulutuksessa, jota Suomessa ei toistaiseksi vielä ole korkeakoulutasoisena, tulisi nivoa henkinen valmennus tasavertaiseksi osaksi didaktisen tiedonjaon kanssa. Balettitanssijan koulutus ei voi typistyä pelkäksi liikkeiden suorittamiseksi; olemme kaikki varmaan yhtä mieltä siitä, että taiteilijan työ on aina henkilökohtainen kannanotto, omaa ilmaisua siitä mitä maailmassa tapahtuu.

Helsinki, 30.3.2008

Hannele Niiranen
Rehtori, Suomen Kansallisoopperan balettioppilaitos