Tanssitaiteen verkkolehti

KOLUMNIT JA ESSEET


29.03.2008   |   Jutta Mustakallio

Baletin ammattilaisen näkökulma

Jutta Mustakallio – Missiossaan muuttaa maailmaa paremmaksi Olli Ahlroos haluaa personifioida klassisen baletin kaiken inhottavan, epämiellyttävän ja turmeltuneen sekä epätasa-arvoisen yhteiskunnan ilmentymäksi. Siinä hän menee pieleen. Ei klassinen baletti tai ylipäätään klassinen taide ole epätasa-arvon syy, eivätkä nämä taidemuodot ylläpidä luokkayhteiskuntaa.

 

Baletin ammattilaisen näkökulma

Olen lukenut kiinnostuksella Olli Ahlroosin ja Thomas Freundlichin välistä sanailua baletin tarpeellisudesta, sen ns. (Ahlroosin mukaan) vahingollisuudesta ja taiteeseen liittyvistä sisällöistä. Luen aika ajoin Liikekieli.comia, mutta omilta kiireiltäni en sinne aina ehdi. Nytkin tutustuin kirjoituksiin, kun eräs tanssijamme Suomen Kansallisbaletista niin kehotti. Olen viime vuonna vastannut Olli Ahlroosin kommenttiin ”Onko baletti taidetta?”. Nyt vastaan tähän.

Palautan mieliin jälleen oman historiani tanssin ja erityisesti baletin maailmassa. Olen saanut 16-vuotiaana, vuonna 1974, ensimmäisen kiinnitykseni Suomen Kansallisoopperan balettiin. 1981-1982 olin Neuvostoliitossa Leningradissa opiskelemassa Vaganova-akatemiassa. Polveni vammautumisen jälkeen vuonna 1983 lähdin jälleen vuosiksi 1984-1986 samaiseen oppilaitokseen pedagogilinjalle. Näistä ajanjaksoista minulla olisi paljon mielenkiintoista kirjoitettavaa, mutta siihen tulen palaamaan myöhemmin muissa julkaisuissani.

1986-1991 toimin Suomen Kansallisoopperan balettikoulussa. Samaan aikaan työskentelin myös Teatterikorkeakoulun tanssitaiteen laitoksen klassisen baletin tuntiopettajana sekä klassisen baletin didaktiikan opettajana täydennyskoulutuspuolella. Vuodesta 1991 olen toiminut Suomen Kansallisbaletin harjoittajana ja suunnittelijana (tanssijoiden, harjoittajien, pianistien, koreografien ja heidän assistenttiensa harjoitusaikataulusuunnittelijana).

Kaikkina näinä vuosina olen myös opettanut ympäri Suomea klassista balettia, karakteritanssia, historiallisia tansseja sekä klassisen baletin didaktiikkaa. Olen lisäksi luonut lukuisia tanssisommitelmia niin Kansallisoopperan oopperapuolelle kuin balettikouluunkin, sekä joihinkin balettikouluihin muualla Suomessa.

Nyt opiskelen Teatterikorkeakoulun tanssitaiteen laitoksella töideni ohella maisteriopintoja ja avoimessa yliopistossa sosiaalipsykologian opintoja. Tulevaisuudessa tulen tekemään tutkimusta baletin esoteerisesta tulkinnasta.

Syy, miksi kirjoitan nyt, on yksinkertainen. Halusin tuoda klassisen baletin ammattilaisen näkemyksen asiaan, niin tanssijan kuin harjoittajan ja myös tarkkailijan näkökulmasta.

Kumpikin nuorista miehista on esittänyt mielenkiintoisia ja arvokkaita mielipiteitä ja kommentteja. Thomas Freundlclih on ansiokkaasti puolustanut klassisen baletin kunniaa, siitä kiitos hänelle. Arvostan hänen ajatuksiaan ja kirjoituksiaan. Ja aion mennä katsomaan hänen teoksensa.

Olli Ahlroos on arvostellut kirjoituksissaan klassista balettia sanoen sen olevan pysähtynyttä luokkataidetta seuraavasti:

”Baletista on tullut, ei suoranaisesti minkään luokan, ylhäisön, taidetta, vaan siitä on tullut pysähtyneistön taidetta. Pysähtyneistön taide on eskapismia. Melko tasa-arvoisessa yhteiskunnassa on vaikea puhua yläluokasta, mutta on kuitenkin olemassa se ihmisjoukkio, jotka ovat erittäin tyytyväisiä omaan paikkaansa maailmassa ja sulkevat siksi silmänsä muun maailman kärsimyksiltä ja omalta perinnöltään jälkipolville ja tätä perintöä seuraavalta vääjäämättömältä katastrofilta. Mitä he kriittisestä taiteesta välittäisivät? Siksi heillä on oma taiteensa. Se on taidetta, johon paetaan maailmaa; maailmaa, joka vaatisi ihmisiltä muutosvoimaa ja kriittistä vaalimista, uutta ajattelua ja uutta kokemusta, ei pakoa ja silmien sulkemista.”

Seuraavassa myös sitaatit hänen kirjoituksestaan:

”Balettimaailma on ehkä näistä maailmasta irrallaan olevista pikku taidemaailmoista se kaikista eksoottisin ja hirviömäisin eskapismin pesäke, jota länsimaailma hengityskoneillaan hengissä pitää.”

”Ei kai vain se ihana pako todellisuudesta, maailmasta, jossa tätä ihanaa pikkuporvarillista näennäisylemmyydentunnetta niin harmillisen harvoin saa kokea.”

”Klassismi on yhteiskunnallinen, epätasa-arvoa korostava termi”

”Klassisella taiteella on nimittäin myös luokkataiteen merkitys”

Olen pahoillani, että näin pilkoin Ahlroosin kirjoitusta omia tarkoitusperiäni varten. Ken on kiinnostunut koko jutusta, voi sen helposti lukea käsillä olevasta foorumista.

En pyri seuraavassa vastineessani kumoamaan Ahlroosin tekstiä enkä liioin ole aikeissa kääntää hänen päätään. Se on turhaa. Länsimaisessa demokratiassa kaikilla on ajatuksen, sanan ja kirjoituksen vapaus. Neuvostoliitossa opiskellessani sen sijaan usein tuntui, että oli varottava jopa ajatuksiaan, ettei siitä olisi tullut harmeja läheisille ystävilleni ja omaisilleni, semminkin kun aviomieheni oli venäläinen.

Kun ensimmäisen kerran luin Ahlroosin kirjoitukset 18.3.2008, herättivät ne minussa raivon tunnetta. Sen takia halusin rauhoittaa mieleni ja keskittyä olennaiseen. Ahlroos on selvasti älykäs nuori mies. Hänen katsantokantansa esittäytyy minulle vain harmillisen yksipuolisena. Korostan tässä ilmaisua minun mielestäni. Mielestäni hän myös vetää itse linjoja suoriksi väittäen klassista balettia luokkataidebaletiksi. Hän väittää balettia katsomaan tulevia henkilöitä sellaisiksi, jotka eivät millään tavalla ole kiinnostuneita maailman hyvinvoinnista vaan haluavat tuntea vain ylemmyydentunnetta ja sulkea silmänsä muun maailman kärsimyksiltä.

Väitteillään Ahlroos myös tulee tahtomattaan tai tarkoituksella loukanneeksi ei niinkään näitä katsojia, vaan kaikkia klassisen baletin tanssijoita, harrastajia, opiskelijoita, harjoittajia, koreografeja, assistentteja, minua muiden mukana. Minua klassisena tanssijana on loukattu hyvinkin usein, ja olen kaiken ottanut vastaan aikuisen ihmisen tyyneydellä, kunnioittaen toisen mielipidettä.

Niin Ahlroosin kuin Freundlichinkin stereotypioin ”nuoriksi älykkäiksi miehiksi”, ja Ahlroosin ”nuoreksi vihaiseksi mieheksi”. Hänen kannanottonsa ovat yhteiskuntakriittisiä. Haluamalla tuhota klassisen baletin hän luulee muuttavansa yhteiskuntaa tasa-arvoisempaan suuntaan. Ei klassinen baletti tai ylipäätään klassinen taide ole epätasa-arvon syy, eivät nämä taidemuodot ylläpidä luokkayhteiskuntaa.

Ideaalisessa kommunistisessa maailmassa kaikki olisivat tasa-arvoisia ja kaikki antaisivat sen työpanoksen, mihin pystyvät. Siellä ei olisi puutetta, ei surkeutta. Tämä utopia vaikuttaa ihanalta, se on toki tavoittelemisen arvoinen. Jotta siihen voitaisiin päästä, pitäisi koko ihmiskunnan muuttua, ja se taas tuntuu myös täydeltä utopialta.
Mutta ei klassinen baletti ylläpidä tai ole osa tällaista epätasa-arvoon perustuvaa luokkayhteiskuntaa, johon Ahlroos viittaa.

Itseään sosialistisiksi tai kommunistisiksi valitioiksi kutsuvissa maissa (kuten Kuuba ja Pohjois-Korea) klassinen baletti on suuressa arvossa ja sen harjoittajat ovat teknisesti lyömättömiä. Tosin tässä voimme myös kyseenalaistaa näiden maiden ideologisen puhtauden, riippumatta minkään taidemuodon arvostukseta tai epäarvostuksesta.

Olen huomaavinani Ahlroosin vihassa klassista balettia kohtaan ärtymystä ja vihaa sekä inhoa epätasa-arvoista yhteiskuntaa kohtaan. Tässä missiossaan muuttaa maailmaa paremmaksi hän haluaa personifioida klassisen baletin kaiken sen inhottavan, epämiellyttävän, turmeltuneen ja epätasa-arvoisen yhteiskunnan ilmentymäksi. Siinä hän menee pieleen.

Haluan kertoa seuraavassa omakohtaisia tunteitani ja kokemuksiani klassisen baletin tanssijana, opettajana ja harjoittajana.

En ole ikinä kokenut klassista balettia fysiikkani vastaiseksi. Olen notkea, vielä 50-vuotiaanakin, eikä klassinen baletti ole minulle hengen ja ruumiin taistelua, jossa ruumis alistetaan hengelle pakottaen vartalo epäinhimillisiin suorituksiin. Minulle ei tuottanut lapsenakaan vaikeuksia hakeutua varvastossuissa tanssimaan, koin sen pikemminkin hyvin luonnolliseksi. Ehkä olin ja olen yhä siinä mielessä ”friikki”. Selkäni taipui taaksepäin koskettamaan peppuani, pystyin kurkistamaan haarojen välistä taivuttamalla selkääni taaksepäin eli olin aika kummallinen jo alunpitäen.

Äitini vei minut ollessani kuusivuotias katsomaan Joutsenlampea Suomen Kansallisoopperaan. Rakastuin kaikkiin niihin ihaniin valkoisiin kohtauksiin, joissa oli paljon tutuihin pukutuneita naistanssijoita. Kohtauksissa oli mielestäni jotain maagista ja mukaansavievää. Mutta erityisesti rakastuin Uno Onkisen esittämään Ritari Rothbartiin, sen aikaisessa versiossa pahuuden voimaan, joka oli verhottu pöllön pukuun. Ihmettelin kovasti ja itkin, kun prinssi Siegfried baletin lopussa surmasi tuon mahtavan pöllön. Tämä ihmetykseni on kantanut minua läpi elämäni, ja olen etsinyt vastauksia minua askarruttaviin kysymyksiin baletin sisäisestä merkityksestä.

Kun itse sain kiinnityksen Kansallisbalettiin ja sain tanssia nykyisen Aleksanterin teatterin näyttämöllä, koin itseni maailman onnekkaimmaksi tytöksi. Minusta oli ihana vain heittäytyä musiikin vietäväksi ja tanssia sydämeni kyllyydestä. Ei tietenkään silloin edes tullut mieleeni, että olen luokkayhteiskunnan puolustaja ja vanhan pysähtyneisyyden ylläpitäjä. Pikemminkin minua ihmetytti se, että niin moni nuori balettitanssija oli työläisperheestä. Itse tulen ns. kulttuuripiireistä, joihin Ahlroos ehkä mielellään haluaisi lyödä pysähtyneisyyden leiman.

Kun sitten 1976 saimme vihdoin myös Joutsenlammen ohjelmistoomme, olin enemmän kuin innoissani. Halkesin halusta päästä esiintymään, vaikkakin ”vain” kuorossa, corps de ballet, ja halusin enemmän kuin mitään päästä tulkitsemaan Tshaikovskin upeaa musiikkia. Osittain tähän vaikuttivat varmasti myös viulunsoiton opintoni. Viulua soittaessani koin viulun olevan osa itseäni, jolloin myös musiikin tulkinta oli mielessäni henkilökohtaista ja ainutkertaista.

Baletissakin on aina kysymys ainutkertaisuudesta. Vaikka balettiteos on luotu parikin sataa vuotta sitten, sen esittäminen juuri nyt ja tässä on ainutkertaista. Juuri tällä hetkellä juuri tämä tietty tanssitaiteilija laittaa juuri tämän panoksensa tämän erityisen taideteoksen tulkintaan, juuri tänä iltana.

Klassisessa baletissa on kysymys muodosta, jonka täydellinen hallinta vapauttaa mielen ja taiteen. Kun klassisen baletin muotokieli on saavutettu monivuotisten opiskelujen ja harjoittelujen kautta hallintaan, mieli vapautuu. Jokainen balettitanssija luo sillä hetkellä, kun hän on näyttämöllä, ainutkertaisen elämyksen, joka ei ikinä tule toistumaan.

Itse en ole oikein ymmärtänyt tuota hengen ja ruumiin kahtiajakoa. Toki olen lukenut siitä tässä länsimaisessa filosofiassa. En ole itse ikinä kokenut, että erityisesti klassisen baletin tunneilla olisin jotenkin yrittänyt saavuttaa jotain yli-inhimillistä. Enkä myöskään modernin tanssin tunneilla. Ne lukemattomat, tuhannet tunnit, joilla olen itseni hikeen saattanut, ovat olleet minulle tanssin tekniikan, niin klassisen kuin modernin, perfektoitumista. Pystyäkseni luomaan näyttämöllä illuusion, niin klassisessa kuin modernissa, minulla tulee olla tietty määrä ymmärrystä kunkin suunnan vaatimasta tekniikasta, jotta pystyn vapautumaan niiden kahleista voidakseni luoda näyttämöllä jotain ainutkertaista ja suurta.

Näin ollen, arvon herrat, haluan loppukaneetiksi kiittää teitä kumpaakin mielenkiintoisista ajatuksista.

Mikään taide ei kuole, vaikka joku yksilö haluaisikin sen häviävän maailmakartalta (Ahlroos klassiseta baletista). Kyllä se taidemuoto ihan itsestään häviää, jos ei sillä ole tulevaisuutta.

Pikemminkin, että klassinen baletti ja nykytanssi asetettaisiin vastakkain, haluaisin nähdä näiden tulevien viidenkymmenen vuoden aikan yhteistyötä- ja rakkautta toisiamme kohtaan.

Upeimpia henkilökohtaisia kokemuksiani luodessani tanssia näyttämöllä ovat olleet (Joutsenlammen lisäksi) Marjo Kuuselan ”Seitsemän veljestä” 1980-luvulta Suomen Kansallisoopperan baletille sekä Birgit Cullbergin ”Raportti” 1970-luvun lopulta ja Mats Ekin ”Bernardan talo” 1980-luvulta, myös Oopperassa, joissa kaikissa olen saanut kunnian esiintyä.

Joutsenlampi on valtavan kiehtova teos. Ajatellaanpa sen toista näytöstä. Suuri joukko joutseniksi loihdittuja naisia hyppelee näyttämöllä herranaan Ritari Rothbart, ihminen pöllön hahmossa. Eikö kaikki tämä herätä kiinnostusta Joutsenlammen syvempiin merkityksiin. Naisten alistettu asema, johon emansipaatio rupesi tuomaan muutosta juuri 1800-luvun lopussa, jolloin Joutselampi luotiin. Itse Marius Petipa oli hyvin emansipoitunut homoseksuaali, kuten olen saanut kuulla salaisissa keskusteluissamme Neuvostoliitossa ystävieni kanssa. Tai miten Odette-Odile on selkeästi judeo-kristillisen patriarkaalisen Madonna-Huora-vastakkainasettelun selkeä ilmentymä.

Näin ollen totean vain seuraavaa: klassinen baletti on paljon enemmän kuin se päällisin puolin antaa itsestään ymmärtää. Tulevissa julkaisuissani aion kaikkeen tähän kiehtovaan, ja osin traagiseen ja surulliseenkin historiaan paneutua.

Parhain terveisin kaikille lukijoille

Jutta Mustakallio
tanssitaiteilija

Kuva: Juha Kirjonen