Tanssitaiteen verkkolehti

KOLUMNIT JA ESSEET


09.02.2008   |   Olli Ahlroos

Liikemieli: Kritiikin puolesta

LiikemieliOlli Ahlroos – Mitä on taidekritiikki? Suomalaisessa tanssitaiteessa tähän kysymykseen tuntuu olevan välttelevä ja hutera suhde. Eikä ihme. Suomalaisessa kontekstissa ei ole vielä edes syntynyt sellaista ihmisolentoa, jonka kirjoituksia voisi kutsua hyväksi taidetanssikritiikiksi. Päivälehtikriitikoita toki on.


 

Kritiikin puolesta

Nykytanssi on taidemuotona nuori; sellaisena sen tekijät joskus ongelmattomasti luulevat, että ennemmin tarvitaan lisää katsojia kuin hyvää kirjoitusta. Väite, ettei Suomessa ole vielä kirjoitettu hyvää taidekritiikkiä, yrittää muistuttaa siitä, ettei päivälehtikritiikki (joksi muuten lasketaan tässäkin foorumissa julkaistut kirjoitukset) edusta kirjoitusmuotona kritiikin koko skaalaa. Skaala on yllättävän laaja, eikä siitä voida osoittaa mitään, mitä voisi kutsua ”oikeaksi” kritiikiksi.

Erityyppisillä ja -muotoisilla kritiikeillä on omat funktionsa. Koko skaalan hahmottaminen tuo esiin taiteesta kirjoittamisen tärkeyden. Toisaalta hahmottuu riski, joka piilee siinä, ettei ymmärretä erilaisten kritiikkien funktioita. Pahimmillaan – kuten on mielestäni taidetanssissa (osittain olosuhteiden pakosta) käynyt – päivälehtikritiikkejä pidetään ainoana kritiikin muotona, jolloin ei ymmärretä kritiikistä vielä paljoakaan. Lisäksi voidaan väittää, että tällöin myös tehdään tuhoa taiteen mahdollisuudelle sisältäpäin.

Perustavin ja tärkein asia tässä on ymmärtää, että kritiikki, jolla on taiteen kannalta jotain merkitystä, on kirjoitus, jolla itselläänkin on jotain teoksen kaltaisia piirteitä. Samoin kuin hyvä teos tehdään koettavaksi ja jaettavaksi muttei koskaan vain tietylle ihmisryhmälle, ei merkityksellistä kritiikkiäkään kirjoiteta ainoastaan jonkun lehden lukijoille joksikin ”menovinkiksi”, eikä sitä kirjoiteta palautteeksi taiteilijalle.

”Päivälehtikritiikki” kuulostaa helpolta lokeroinnilta, muttei sitä ole. Muutenkin lokerointi ei tässä auta, mutta jonkinlaisen kartan aion esittää, jonka avulla asiassa voi suunnistaa. Suomalaisista taiteilijoista ja taiteentutkijoista asiaa ovat käsitelleet mm. Teemu Mäki väitöskirjassaan (Like) ja Janne Kurki kirjoissaan Taideteos ja erityisesti Taide/teos, Radikaaliestetiikan manifesti (Apeiron). Tässä seuraillaan hyvin väljästi joitain heidän tekemiään analyysejään, missä se on ollut hyödyksi. Mainitsemani teokset ovat hyvin hyödyllisiä teoksia asiasta kiinnostuneille. Näillä avuilla esittelemäni taidekritiikin skaala kulkee äärilaidasta toiseen. Molempia äärilaitoja on olemassa, eikä kyse ole siis mistään ideaaleista.

***

Alustava huomio olkoon se, ettei kritiikkiä ole kirjoitettu taiteilijoille. Tässä huomiossa on kuitenkin puute, joka johtuu siitä, ettei kritiikkiä osata ajatella itsenäisenä kirjallisena tuotoksena. Päivälehdistö kirjoittaa toki lukijakunnalleen sitä, mitä he haluavat ostamastaan lehdestä lukea. Vakavampi kritiikki, aivan kuten mikä tahansa vakava kirjoittaminen, vesittyy, jos se on kirjoitettu olemuksellisesti jollekin. Hyvä kritiikki on hyvä kirjoitus, ei mikään jollekulle suunnattu mielipide. Hyvä kirjoitus on aina itsenäinen entiteetti. Sen sisällön laatuun ei vaikuta se, kuka sitä lukee tai edes kuka sen on kirjoittanut. Se on kirjoitus. Hyvä kritiikki on hyvä kirjoitus. Se on valmistettu luettavaksi ja tulkittavaksi, ei mielipiteeksi jostain jollekin. Se on työkalupakki, jota kuka tahansa voi tulkita ja käyttää erilaisiin tarkoituksiin. Sitä voi myös olla käyttämättä ja etsiytyä toisen kirjoituksen äärelle. Näinhän taideteoskin syntyy: toki katsottavaksi tai koettavaksi, muttei koskaan tietyille katsojille. Toistan: kritiikki on väline erilaisiin tarkoituksiin. Kritiikki ei ole totuus teoksesta eikä tuomio.

Taidetanssikritiikissä vain toinen skaalan mainituista ääripäistä on siis todellisuutta: se surkeampi, eli se, ettei kritiikiltä odoteta mitään muuta kuin sen avulla saavutettua markkinanäkyvyyden ja -arvon kohoamista. Tällaisen todellisuuden kanssa elää taiteentuottaja ja tiedottaja, joka sylkee ilmaisia lippuja kenelle tahansa, joka ilmoittaa teoksen nimen jossain mainitsevansa ja jotain siitä kirjoittavansa. Kuten tuottajalle, samoin taiteen äärelle hinkuvalle katsojalle ja päivälehden lukijalle tällainenkin tilanne on auttava. Perjantai-iltana ”aikaansa seuraava” katsoja menee katsomaan herkemmin jotain, mistä näki jutun ja kivan kuvan lehdessä. Silloin on aivan sama millaista seurapiiri- ja juorupalstaa kyseinen ”kriitikko” lehdessä pitää. Tällainen on ”taidemaailma”. Vikaan kuitenkin mennään, jos ajatellaan taiteentuottajan ja ensi-iltajuhlissa ilmaista drinkkiä metsästävän seurapiiritoimittajan arjen sanelevan kritiikin olemuksen ja funktion.

Joskus kritiikki toimii siis hyvin kyseenalaisella ja pimeällä tavalla mainoksena. Tällöin kirjoittajan asialle vihkiytymiseen luottavalle lukijalle kriitikko on parhaimmillaan teossuodatin, joka auttaa informaatiotulvassa kulttuuria janoavaa katsojaa. Tätä funktiota täyttämään sopii mainiosti esimerkiksi litania mitä kekseliäimpiä teoksen kuvailuun sopivia adjektiiveja ja seikkaperäinen selvitys, minkälainen teos ulkoiselta olemuskeltaan tai tapahtumiltaan on. Toinen hyvä ja käytännöllinen tapa täyttää päivälehden sivuja (tai verkkosivuja) on keskittyä lokeroimaan teosta milloin mitenkin.

***

Hyvä. Lehti myy, taiteentuottaja voi tehdä viime hetken säädöt mainosbudjettiin ja katsoja on saanut apua valinnalleen perjantai-illan vieton suhteen. Mutta taiteesta ei ole vielä sanottu halaistua sanaa. Myös viattomina itseään tässä suhteessa pitävät taiteilijat sortuvat joskus vikittelemään kriitikoita ja tekemään heistä omien teoksiensa ilmaisia markkinointikanavia ja suorastaan toivovat, ettei kukaan kirjoita teoksesta mitään merkityksellistä. Jos tämä olisi kritiikin ja taiteen olemus kokonaisuudessaan, niin kuin se todellisuudessa usein tuntuu olevan, on taiteen sisälle pesiytynyt taiteen mahdollisuutta vesittävä tyhjiö.

Tyhjiö syntyy samassa nyrjähdyksessä, jossa tyydytään kritiikkiin, joka ei puhu taiteesta mitään eikä kirjoitus millään tavalla edes yritä koskettaa sitä, mitä taide parhaimmillaan koskettaa. Kun vihdoin tällainen tilanne muuttuu normiksi, ollaan jo tilanteessa, jossa taidetta ohjaa viihdeteollisuuden logiikka. Tämän logiikan mukaan toimiva ”taidemaailma” on ympäristö, jossa taidetta saattaa toki syntyä, mutta jossa kenenkään ei enää välttämättä tarvitse olla taiteen asialla. Tanssin ollessa kyseessä esimerkiksi tällaisesta sopii vaikka Kansallisbaletti, joka yhdessä oopperan kanssa toimii yllä mainitulla logiikalla. Uskottava väite onkin, että ylivoimaisesti suurin osa oopperan asiakkaista ei osta lippua teoksen takia, vaan ainoastaan oopperaan tai balettiin menemisen vuoksi. Oopperassa käydään samalla tavalla kuin Linnanmäellä: arkeen vähän glamourin ja jännityksen tuntua, hattaraa ja skumppaa. Tämä on viihdeteollisuutta, jonka sisällä kaikille sopii vallan mainiosti se taiteen näkökulmasta tyhjänpäiväinen lätinä, jota siitä päivälehdissä kirjoitetaan.

Taiteelle ja kaikelle muullekin vieraalle ja oudolle vihamielinen vallanpitäjä käyttää tätä tyhjiötä mielellään hyväkseen ja jakaa taiteelle varatut apurahansa ja rakentaa pyhättönsä taiteen tekijöille, jotka eivät enää itsekään välitä, syntyykö viihdettä vai uutta luovaa ja vanhaa purkavaa taidetta. Historiasta voimme tutkia esimerkkejä, kuinka taidetta on ollut lähestulkoon mahdotonta tukahduttaa ulkoa päin. Taide kyllä tuhoaa itsensä sisältä päin sitäkin nopeammin. Tälle on vastavoima: nimittäin taiteilija, joka on tästä dynamiikasta tietoinen ja aistii itsessään pakon ja mahdollisuuden uudistaa inhimillistä kokemusta ja luomalla uutta. Tässä leikissä ja dynamiikassa on – tai pitäisi olla – mukana myös taidekritiikki.

Jos taideteoksissa kaikki olisi jo valmiiksi käsitteellistyvää ja kaikki selvää ja arvoituksetonta, ei olisi mitään taidetta. Kriitikko ei tietenkään yritä ratkoa taiteen arvoitusta, vaan kärsivällisesti käsitteellistää ja kielellistää kokemuksiaan parhaansa mukaan, jotta olisi aina vain valmiimpi ja virittyneempi tälle arvoituksellisuudelle ja taiteen tapahtumalle. Tällöin kriitikko on samalla asialla kuin teoksen tekijä, ei samalla asialla kuin seurapiiritoimittajia hyysäävä viihdeteollisuuden tiedottaja.

***

Taidekritiikin vaikein, harvinaisin mutta kuitenkin tärkein tehtävä on siis käsitteellistää taidetapahtumaa. Muutenkin mahdottoman vaikeaan tehtävään kuuluu tänä päivänä (ikävä kyllä) myös sen osoittaminen, missä, miten ja milloin taidetapahtumaa nöyrästi palvelemaan pystytetty käsitteistö törmää markkinavoimien ja lipputulo-odotusten painostuksessa pelkkään viihteellisyyteen. Silloin kriitikko muuttuu raivostuttavaksi taidepoliisiksi (Tämä on jotain, jota tuskin kukaan pitää mukavana asiana. Vähiten taidepoliisi itse.). Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että kritiikki voisi (sen enempää kuin estetiikka tai taidefilosofiakaan) määritellä taidetta. Ei riitä julistaa, että taide on sama kuin ei-viihde. Taide aina pakenee määrittelyä, myös tätä.

Hedelmällinen käsite-erottelu on Kurjen kirjoissaan esittämä selkeä jako teoksen ja taiteen välillä. Teos on mediumi taiteen tapahtumiselle. Taide on harvinainen tapahtuma. Tällöin taiteella ei voida enää tarkoittaa mitään teosten joukkoa tai yksittäistä teosta. Taide on tapahtuma, jonka teos jollakin arvoituksellisella tavalla mahdollistaa. Tämä näkyy jo siinä, ettei taidetta voi ankarassa mielessä opettaa, vaikka muodollisesti hyvien teosten tekemistä voi. Samoin asiaa voi ajatella sen kautta, ettei teoksia valmisteta ainoastaan oleskelemaan keskuuteemme, vaan jotta jotain outoa ja käsittämätöntä tapahtuisi teoksen äärellä sen tekijälle ja katsojille.

Taiteenkaltaisia tapahtumia ja kokemuksia voi kokea tietysti vaikka luonnossa. Teoksien tekeminen ihmisen toimintana vaikuttaakin tässä mielessä tietyllä tapaa pyhältä. Se muistuttaa etäisesti uskonnollista kokemusta tavoittelevaa hartautta, kun se toimintana tähtää tähän arvoitukselliseen kokemukseen. Mihin tässä kritiikkiä tarvitaan, jos kokemuksia voi saada samalla tavalla kävelemällä metsässä, hiljentymällä tai tanssimalla yksin kadulla ilman, että sitä kukaan on käsitteellistämässä? Siksi, että teoksia, jotka tähtäävät tähän arvoitukselliseen tapahtumaan ja sen jakamiseen kuitenkin tehdään. Teos ei siis ole välttämätön käsite. Eikä sitä ole taidekaan. Kritiikin tehtävä ei ole suojella näiden käsitteiden olemassaoloa ja merkitystä. Jos joidenkin teoreetikoiden märät päiväunet toteutuvat, ei maailmassa olisi tarvetta taiteelle vaan ihmiset osaisivat arjessaan katsoa ja kokea niin, että arki itsessään kantaisi sisällään tarpeen uudistaa kokemusta, toimintaa ja katsetta. Kenenkään ei tarvitsisi julistautua erikseen asialle vihkiytyneeksi taiteilijaksi tai kriitikoksi.

Taidekokemusta (tai miksi sitä ikinä halutaankaan kutsua) tavoitellaan kuitenkin toistaiseksi teosten avulla, samalla teoksen ja taiteen käsitteitä koko ajan venyttäen ja ”päivittäen”. Taiteen selittämättömän kokemuksen suhde teokseen (ihmisen toimintana) vaatii käsitteellistämistä, jotta taiteen arvoitusta voidaan vaalia historiallisena jatkumona taideteosten vaatimassa vireessä.

Kirjoittaessaan jostain yksittäisestä teoksesta, kriitikko peilaa siis yleisempää kokemustaan taiteesta ja sen suhteesta inhimilliseen kokemiseen yhteen teokseen. Kyse on molemminpuolisesta kokemusmaailman peilaamisesta, jossa kukaan ei ole oikeassa, mutta jossa kaikki yrittävät parhaansa mukaan virittyä tunnistamaan, vastaanottamaan ja luomaan puitteet uudelle kokemiselle ja uudelle taiteelle: taiteilija ensisijaisesti tehden teoksia ja luoden taidetta, kriitikko reagoiden tapahtumaan ja kokemukseen aavistellen jotain uutta käsitteinensä.

***

Kriitikko ei siis koskaan ole oikeassa eikä taidetta koskaan saa tehdä hyvän kritiikin saamiseksi. Kritiikki on kirjoituksena teoksen rinnalle syntyvä itsenäinen entiteetti, joka syntyy reaktiona teokseen, joka luo uutta eikä tähtää miellyttämiseen. Kirjoitusta syntyy, koska kritiikin kirjoittaja on samalla asialla kuin taiteilija ja kritiikki samalla asialla kuin teos. Tämä on vaikea asia niin taiteilijalle kuin kriitikollekin. Uutta luova taide on joskus vaikeaa. Se on melkein mahdotonta, kuten on sen käsitteellistäminenkin.

Mainitsemistani taidekritiikin ääripäistä toinen tapahtuu ehkä muutaman kerran vuosisadassa, ehkä ei koskaan, ehkä muutaman ihmisyhteisöjä mullistavan vuoden aikana taide nousee arvoon arvaamattomaan ja siitä ja sen rinnalla onnistutaan kirjoittamaan ja ajattelemaan yhtenään jotain uutta ja merkittävää. Silloin politiikkaa, filosofiaa ja taidetta – ajattelua yleensä – muovataan uuteen uskoon ja ne kaikki puuttuvat toistensa tekemisiin ja olemuksiin ravisuttavin seurauksin. Nämä ovat korkealentoisia sanoja, mutta tällaista on tapahtunut ja tapahtuu yksittäisten ihmisten ajattelun ja yksittäisten teosten mittakaavassa tauotta. Silloin kun taiteesta onnistutaan kirjoittamaan jotain merkittävää, päivälehtikriitikot ovat hiljaa ja taiteen kanssa samalla asialla olevat ajattelijat muuttavat maailmaa.

Taidetanssista merkittävä osa on ”viihdyttävää”, oli se taidetta tai ei. Tätä tunnutaan pitävän joskus pelkästään hyvänä asiana, kun esimerkiksi jatkuvasti puhutaan tavoitteista saada tanssille uusia katsojia ja määrärahoja. Tällöin ei nähdä metsää puilta. Jos tämä on suomalaisen taidetanssin itsetarkoituksellinen tavoite, kyse on systemaattisesta tanssiviihdeteollisuudesta eikä se sellaisena tarvitse taidekriitikoita ja se voi tyytyä vallan hyvin tanssiseurapiirien raportointiin ja teosten neutraaliin kuvailuun. Taidekritiikin ei varmasti tarvitse olla kieltämässä viihdettä ja viihtymistä mutta se voi sanoa sanansa, jos taiteilija on sortumassa ainoastaan egoaan vaalivaksi viihdetaiteilijaksi. Viihdetaiteilijaa eikä sen enempää seurapiiritoimittajaakaan kiinnosta uudenlaisten kokemusten ja perspektiivien luominen yhdessä katsojien kanssa. Eikä viihdyttäjää kiinnosta nähdä, kuinka inhimillinen kokemus uudistuu ja kuinka näkymätön tehdään näkyväksi.

***

Tanssitaide ei avaudu ikinä taidemuotona muille kuin tanssitaiteilijoille, jos kritiikkiä pidetään harmittomana kirjoitteluna, ikään kuin mainoksina, joista ei tarvitse maksaa ja joissa toistellaan tanssitunneilla opittuja adjektiiveja. Eikä se avaudu taiteena kenellekään, jos siinä pelissä olevaa, juuri tanssitaiteelle ominaista arvoitusta ei osata vaalia kielellä. Siksi on – pitäisi olla – taidekritiikkiä, joka nimenomaan käsitteellistää tanssia taiteena ja joka ei kiittele tanssitaiteen viihdyttävyyttä ainoastaan hyvänä asiana. Olli A. Ahlroos

Olli A. Ahlroos

Kirjoittaja on Liikekieli.comin tanssitoimittaja sekä teoreettisen filosofian ja estetiikan opiskelija Helsingin yliopistossa.

olli.ahlroos(at)liikekieli.com

Kuva: Johannes Romppanen

Korvaa sähköpostiosoitteessa (at) @-merkillä.