Tanssitaiteen verkkolehti

KOLUMNIT JA ESSEET


07.12.2007   |   Olli Ahlroos

Liikemieli: Ammattitaidon tärkeydestä ja ymmärtämisestä

LiikemieliOlli Ahlroos – Kysymys tanssijan ammattitaidon olemuksesta on relevantti myös laajemmalle pohdinnalle siitä, mitä (aikalais)tanssi on? Kysymys on mahdoton mutta juuri siksi sitä on aina kysyttävä. Näyttää kuitenkin siltä, että tilausta asian pohtimiselle eri medioissa löytyy.


 

Ammattitaidon tärkeydestä ja ymmärtämisestä

Tämänkertainen Liikemieli-kolumni porautuu muutamaan nykytanssia koskevaan tekstiin, jotka ovat ilmestyneet lähiviikkojen ja kuukausien aikana suomalaisessa lehdistössä. Itselläni oli aiheeseen liittyen ilo ja kunnia päästä haastattelemaan tanssija Katri Soinia. Soinia, jos ketä kannattaa kuunnella, jos tavoitteena on ymmärtää, mitä tarkoittaakaan aikalaistanssitaiteen ammattilaisuus.

Keskustelimme Soinin kanssa ammattitaidosta nimenomaan tanssijan näkökulmasta. Aiheeseen liittyen Liikekieli.com julkaisi taannoin myös tanssija/toimittaja Milla Koistisen kauniin kirjoituksen Open – Ouvert. Kysymys tanssijan ammattitaidon olemuksesta on relevantti myös laajemmalle pohdinnalle siitä, mitä (aikalais)tanssi on? Kysymys on mahdoton mutta juuri siksi sitä on aina kysyttävä. Olkaamme kuitenkin sen verran nöyriä tämän mahdottomuuden edessä, ettemme yritä antaa kysymykseen vastausta (ainakaan minkään lopullisen ja tyhjentävän ratkaisun mielessä). Näyttää kuitenkin siltä, että tilausta asian pohtimiselle löytyy.

Katri Soinin ja Milla Koistisen ajatusten rinnalla on nimittäin tarkasteltava Helsingin Sanomissa julkaistua, viattoman oloista haastatteluartikkelia Sylvie Guillemista (HS 20.10.2007). Kaikessa viattomuudessaan ja pyyteettömyydessään artikkelin kirjoittaja Auli Räsänen tulee kuitenkin kirjoittaneeksi jotain, joka ainakin allekirjoittaneen mielestä on vähintään pöyristyttävää huolimattomuutta, jos ei peräti ymmärtämättömyyttä ja pahansuopaisuutta. Oleellista ei nyt ole, että artikkeli koskee juuri Sylvie Guillemia. Artikkelissa ei nimittäin edes yritetä väittää (niin kuin tarkkaavainen lukija saattoi huomata), että Guillem itse olisi samaa mieltä erään artikkelissa esiintyvän väitteen kanssa. Siteeraan väitteen, jossa Räsänen kirjoittaa Guillemista:

”Hänelle tanssirajojen ylittäminen ei ole koskaan ollut ongelma. Kun on niin häikäisevä klassinen tekniikka kuin hänellä, siirtyminen nykytanssiin kysyy lähinnä asennemuutosta.

Guillemin klassinen tekniikka on epäilemättä huikea. Saattaa myös olla, että Guillemin kaltaisella tanssijalla olisi jopa jotain aitoa annettavaa aikalaistanssille. Pelkästään Guillemin kaltaisen tanssijan kokemuksella odottaisi olevan jotain positiivista annettavaa. Miksei näin voisi olla? Mutta Räsäsen väitteen yleistävä sävy on käsittämätön. Takaako todella ”häikäisevä klassinen tekniikka” sen, että siirtyminen nykytanssiin on kiinni ”asennemuutoksesta”? Onko siis nykytanssin ammattitaito, niin kuin Räsänen väittää, sama asia kuin klassisen tekniikan hallitseminen mutta esiintyminen vähän eri asenteella? Tuskin. Näiden kahden asian välillä on ero, melkeinpä ylittämätön kuilu, joka on perustava ja olemuksellinen.

Myönnän. En ole nähnyt esimerkiksi Akram Khanin ja Guillemin duettoa, johon Räsänen artikkelissaan viittaa ”guillemilaisena” nykytanssina, joten aivan varma en voi asiasta olla (tosin ei Räsänenkään kerro kyseistä teosta nähneensä). Kuitenkin uskallan väittää, että samoin kuin Khan käyttää teoksissaan ”klassista” kathak-rytmiikkaa ja tekniikkaa, käyttää Guillem hyödykseen omaa klassista tekniikkaansa tehdessään nykytanssia.

Khan on hyvä vertailukohta, koska hän on merkittävä, loistava ja ajalleen relevantti taiteilija vaikka käyttääkin vanhaa tekniikkaa. Miksei sitten Guillem voisi periaatteessa olla samaan tapaan merkittävä ajalleen klassisine tekniikoineen? Tätä mahdollisuutta ei voi, eikä saa kiistää. Tämä ei kuitenkaan tee kummastakaan, ei Khanista eikä Guillemista, erityisen monipuolista nykytanssin ammattilaista. Heidän ammattitaitonsa nykytanssin kontekstissa on se, että he osaavat käyttää omia tekniikoitaan myös nykytanssin keinoina. Heidän ammattitaitonsa ei kuitenkaan ole tästä syystä olemuksellisesti ”aikalaistanssijan” ammattitaitoa. Eikä mikään ”asennemuutos” voi tätä tosiasiaa muuttaa.

Asia, jota lähestyn aikalaistanssin näkökulmasta leimaa yhtälailla taidetta ylipäänsä ja vielä yleisemmin länsimaista ajattelua. Otetaan esimerkki runoudesta. Heksametriä ja vaikka dityrambia voi varmasti käyttää aikalaisrunoudessa, oli se kuinka kokeilevaa tahansa. Ja hyvä niin. Häikäisevä heksametrin hallinta ei sinänsä kuitenkaan takaa mitään nykyrunouden ”hallinnasta”, tai mikä tärkeämpää, sen merkityksen ymmärtämisestä. Mikään tekniikka ei voi taata tällaista ymmärrystä. Päinvastoin; liiallinen fakkiintuminen johonkin tekniikkaan voi tehdä taiteen merkityksen ymmärtämisen mahdottomaksi. Totta kai tekniikat on tunnettava ja osattava. Tämä ei kuitenkaan riitä. Tekniikka ja sen merkitys on myös ymmärrettävä ja niitä on lakkaamatta ajateltava, eikä ainoastaan otettava niitä annettuna. Lisäksi tämän ymmärryksen on pystyttävä ylittämään minkä tahansa annetun tekniikan, minkä tahansa vakiintuneen ja auktorisoiden muodon. Jos näin ei olisi, taide olisi alati ja ainoastaan tietyn tekniikan ja muodon loputonta toistamista.

Mielestäni esimerkiksi Soinin pohdinnat ovat osoitus juuri tästä. Nykytanssissa ei ole kyse mistään (yhdestä) tekniikasta, yhdestä kielestä omine sääntöineen ja ”sanavarastoineen” (siis liikekielestä, jos haluatte). Eikö tanssijan ammattitaito ole pikemminkin avoimuutta kaikelle mahdolliselle liikkeelle; avoimuutta kaikille ”tekniikoille” ja muodoille, avoimuutta liikkeelle ja yleensä? Eikö se ole ikään kuin taistelua sitä vastaan, että yhden tekniikan omaksumisen lisäksi säilyy avoimena mille tahansa muulle liikkeen muodolle, siis liikkeelle sinänsä? Eikö aikalaistanssi ole liikkeenä juuri tämän ihmiskehon avoimuuden tutkimista? (Tässä kohdassa viittaan vielä Liikekieli.comissa aiemmin ilmestyneeseen Akram Khanin ja Sidi Larbi Cherkaouin yhteishaastatteluun, jossa Khan, ylistäessään ”perinteisempänä” nykytanssijana pidettyä Cherkaouita, nimenomaan alleviivaa Cherkaouin ammattitaitoa ja suhdetta liikkeeseen yllä hahmotellun kaltaisena avoimuutena).

Tällainen avoimuus liikkeelle ei käsittääkseni onnistu pelkällä asennemuutoksella, vaan se vaatii vuosien harjoittelua, loputonta kehon ja liikkeen tutkimista, useiden tekniikoiden tutkiskelua ja syvällistä ymmärrystä eli kokonaisvaltaista kehollista ajattelua. Yhden tekniikan loputon hiominen on pahimmillaan juuri tämän kehon avoimuuden vastavoima.

Tämä johtaa tietenkin kysymään, miksi tämä avoimuus muodoille ja tekniikoille olisi jotenkin merkityksellisempää taiteena ja taiteessa kuin tietyn tekniikan loputon toistaminen? Muistutan, etten ole tässä ottanut itselleni sitä hullun hommaa, että yrittäisin määritellä lopullisesti mielekkään nykytanssitaiteen olemusta. Osoitan ainoastaan erästä sen merkitystä modernille ihmiselle. Osoitan jotain, mikä tanssissa on mielestäni parhaimmillaan panoksena. Kyse on siis kehosta, avoimesta kehosta. Kyse on kysymyksestä koskien kehoa. Toisin sanoen kyse on kehon kysymisestä uudestaan ja uudestaan, ja tämän kysymyksen säilymisestä avoimena. Kehon avoimuus tässä mielessä – kuten se parhaimmillaan on pelissä aikalaistanssissa – on tärkeää ja merkittävää, koska modernissa elämänmuodossa, modernilla ihmisellä mitään tällaista kehon avoimuutta ei ole. Koko kysymys kehosta on peittynyt.

On luontevaa ajatella, että tämä peittyminen johtuu toisaalta elämänmuodostamme, joka kannustaa liikkeen vähentämiseen, surkastumiseen, jopa sen lopettamiseen (ajatellaan vaikka toimistossa työskentelevää tietokoneen-jatke-ihmistä tai liukuhihnalla työskentelevää tehtaan-jatke-ihmistä). Toisaalta kaikki se liike, johon elämänmuotomme meitä toisaalta kannustaa ei ole enää itseisarvo, vaan ”työpaikkajumppaa” tai ”hyötyliikuntaa” (kukaan ei esimerkiksi enää kävele, vaan kyse on oikeaoppisen ja tehokkaan kävelytekniikan suorittamisesta), joiden ainoa funktio on auttaa liikkumatonta ihmistä, jotta hän taas jaksaisi olla liikkumatta ja ajattelematta surkeassa kunnossa olevaa kehoaan, eli itseään!

Tämä sama kehon altistaminen kyseenalaistamattomille tekniikoille – niin perverssiltä kuin se kuulostaakin – on pesiytynyt myös tanssiin juuri kyseenalaistamattomina, kehon kahlitsevina tekniikoina, vuosisatojen auktorisoimina sääntöluetteloina ja muotokriteereinä. ”Klassinen tekniikka” on nimilappu juuri tälle perinteelle tanssitaiteessa. Sen funktio on palvella keholle täysin perverssiä ”painottomuuden” ja jonkinlaisen henkisen sulokkuuden ideaalia ja kehon täydellistä objektivointia tälle ihanteelle. ”Aikalaistanssi” taas on nimilappu sen vastavoimalle; loputtomalle ja joskus hitaalle taistelulle kaikkia mahdollisia auktorisoituja, ja joihinkin funktioihin sidottuja liikemuotoja vastaan.

Keho on muuttunut objektiksi klassisessa tanssitaiteessa ja sen ulkopuolella, joksikin, jolle asetetaan suoritteita ja tekniikoita, joksikin, jota voidaan huoltaa ja muokata näitä suoritteita varten ja arvostella niiden perusteella. Mutta mikä tällöin tehdään objektiksi, jos ei ihminen itse? Keho muuttuu näin arvottomaksi, jollei sillä palvella sille itselleen ulkoista funktiota. Ihminen ei tämän jälkeen osaa ajatella itseään kehona, vaan ihminen ajattelee, että hänellä on jokin suhde kehoonsa, jonka tämä tekniikka sanelee. Samassa tekniikasta, jota keho suorittaa ja toistaa, tulee tärkeämpää kuin itse kehosta. Kysymys kehosta peittyy ja sulkeutuu tekniikan peittoon.

Kehosta tulee siis ”kapine” vastaavalla tavalla kuin liikkeestä tulee ”tekniikka”. Molempia voidaan tämän jälkeen arvioida ulkopäin joidenkin keholle itselleen ulkoisten funktioiden perusteella. Täsmälleen sama kehon objektivoinnin logiikka tekee tuhoaan modernin ihmisen kehokokemuksessa niin taiteessa kuin sen ulkopuolellakin. Ihminen, hänen oma kehonsa, hän itse, ilmenee keho-objektina, jolle voidaan asettaa esteettisesti ja poliittisesti arvottavia ominaisuuksia ulkoapäin: ”liian lihava missiksi”, ”väärän rotuinen”, ”oikean rotuinen”, ”liian iso pää balettitanssijaksi” ja niin edelleen. Jos taiteella on jotain voimaa tällaista ihmis-perversiota vastaan taistella, sen on se tehtävä. Aikalaistanssilla on tämä voima, ja siksi tämä kysymys on tanssin eräs panos… Ainakin niin kauan kuin kysymys kehosta pysyy sen piirissä avoimena, tavalla, joka yhä enemmän meillä moderneilla ihmisillä peittyy. Olli A. Ahlroos

Olli A. Ahlroos

Kirjoittaja on Liikekieli.comin tanssitoimittaja sekä teoreettisen filosofian ja estetiikan opiskelija Helsingin yliopistossa.

olli.ahlroos(at)liikekieli.com

Kuva: Johannes Romppanen

Korvaa sähköpostiosoitteessa (at) @-merkillä.