Tanssitaiteen verkkolehti

KOLUMNIT JA ESSEET


21.05.2007   |   Jutta Mustakallio

Klassinen baletti on elinvoimainen taidemuoto

Jutta Mustakallio – Olli Ahlroosin asiantuntevasti laadittu artikkeli Suomen Kansallisbaletista kaipaa joitakin lisäkommentteja.

Jos klassisen baletin perinteen kertominen ja tieto katkaistaan tai jos balettiteokset vain toteutetaan plagioiden, en itsekään pystyisi tällaista sanomaan taiteeksi. Se olisi silloin viihdettä. Mutta jos mukaan tuodaan kaiken tämän meitä ennen olleen tiedon lisäksi nykyaikaisen tanssijan – yksilön – kokemus ja taidot sekä luovuus, silloin teos on taidetta.


Salla Suominen ja Jani Talo, Joutsenlampi (Rudi Van Dantzig), kuva Sakari Viika

 Salla Suominen ja Jani Talo, Joutsenlampi (Rudi Van Dantzig)
Kommentti Olli Ahlroosin artikkeliin Taidetanssi-instituutiot Suomessa, osa 1: Suomen Kansallisbaletti

”Kun tässä artikkelisarjassa nyt on tarkastelussa tanssitaiteen kenttä Suomessa, pitää uskaltaa myös kysyä klassisen baletin roolia ylipäätään taiteena? Missä määrin Kansallisbaletin ohjelmistosta suuren osan muodostavia klassisia baletteja voi enää nykypäivänä pitää elinvoimaisena taiteena?”

On hienoa, että Liikekieli.comissa julkaistaan artikkelisarjaa Suomen taideinstituutioista. Kyseinen artikkeli oli asiantuntevasti laadittu, ylläolevine kommentteineenkin.

Haluan kuitenkin tuoda esille asioita, joihin olen itse törmännyt ollessani tanssijana Suomen Kansallisbaletissa 1970- ja 1980-luvuilla, Suomen Kansallisoopperan balettikoulussa opettajana 1980- ja 1990-luvuilla sekä Suomen Kansallisbaletin harjoittajana 1990- ja 2000-luvuilla.

Olen 33-vuotisen urani aikana usein kysynyt itseltäni samaa ”miten klassisia baletteja voi nykyaikana pitää taiteena?” Kun itse aloin tanssia ammattilaisena 1974, pidin itseäni ilman muuta taiteilijana. Olin nuori ja kypsymätön ja selkeät ajatukset tanssijuudesta ja taiteilijuudesta kehittyivätkin vasta muutamaa vuotta myöhemmin. En kuitenkaan ikinä pystynyt hyväksymään sitä, että olisimme näyttämöllä vain joitain taruolentoja, esim. joutsenia tai wilejä. Tanssi ilmeni minulle aivan toisenlaisena, sisäisenä maailmana täynnä salattuja merkityksiä, joita toimme näyttämölle, jotta katsojatkin pääsisivät osallisiksi tästä ikiaikaisesta ja meille kaikille yhteisestä tiedosta. Kuitenkin ne teokset, jotka eniten vaikuttivat ajatteluuni ja kokemukseeni olivat Marjo Kuuselan ”Seitsemän veljestä” ja Mats Ekin ”Bernardan talo”, joista kumpaakaan ei voi sanoa klassisiksi baleteiksi.

1983 tanssijan urani katkesi polven pahaan vammautumiseen ja opiskelin kolme vuotta klassisen baletin kehdossa Leningradissa.

Venäläisten tanssintekijöiden suhtautuminen omaan taiteenalaansa on intohimoinen. He haluavat säilyttää traditionsa, mutta ovat häkellyttävän avoimia kaikelle uudelle. Näin oli myös 1980-luvulla.

Saatuani Venäjältä vahvan tuntemuksen Vaganovan metodista ja suunnattoman laajan tietämyksen klassisten balettien piilotetusta tiedosta, filosofisesta ja psykologisesta puolesta, en enää pitänyt klassista balettia vain reliikkinä. Tämä sekä se, että olin itse saanut tehdä töitä elävien nykykoreografien kanssa, omat käsitykseni tanssista ja varsinkin klassisesta baletista alkoivat muotoutua. Ja jatkavat sitä yhä.

Klassinen balettitanssija aloittaa tekniikan opiskelun 8-10-vuotiaana. 8-10-vuotisen tanssikoulutuksen aikana hän saavuttaa sellaisen teknisen taidon, jonka turvin hän voi pyrkiä ammattibalettiryhmään. Henkisesti hän tuskin on vielä saavuttanut täyttä kypsyyttä, johtuen osittain tinkimättömästä ja kovasta koulutuksesta. Nuori saa, ehkä, kiinnityksen balettiryhmään ja täysin vihreänä aloittaa koko muun elämän syrjäyttävän uransa.

Kun hän vihdoin herää ajattelemaan, hän on jo niin syvällä balettimaailmassa, että poislähteminen olisi kivuliasta, jos hän ikinä edes huomaisi harkita sitä. Jossain vaiheessa kuitenkin varmaan jokainen kysyy itseltään ”miksi minä teen tätä, balettia, tanssia?”

Suomen Kansallisbaletissa on tällä hetkellä 85 tanssijaa sekä produktiokohtaiset, joten kokonaislukumäärä lähentelee sataa. Olen keskustellut erinäisissä yhteyksissä suurimman osan kanssa. On hyvä muistaa, että Kansallisbaletin tanssijat eivät ensisijaisesti ole esim. Suomen Kansallisbaletti, vaan he ovat yksilöitä, jotka työskentelevät Kansallisbaletissa tanssijoina.

Ihmistä on vaikea mennä määrittelemään ulkoapäin. Jokainen ihminen itse määrittelee, kuka ja mitä hän on. Näin myös Kansallisbaletin tanssijat. Suurin osa tanssijoista määrittelee itsensä taiteilijoiksi. Siten he kokevat myös tekevänsä taidetta näyttämöllä, oli se sitten klassista balettia tai nykytanssia.

Onko baletti sitten aikansa elänyttä? Mielestäni ei ole.

Taiteen tulee kyseenalaistaa, etsiä uutta, olla kapinallinen, kaikki määreitä, joita ei äkkikuulemalta yhdistäisi klassiseen balettiin, sehän etsi uutta 1800-luvulla, ei nyt. Nykyaikana toistamme niitä koreografioita, jotka on luotu 100-150 vuotta sitten. Ja siinä ydin juuri onkin.

Silloin kun tanssiteoksen esittäminen on vain vanhan toistoa, sen kummemmin ajattelematta sen syntyä, ydintä, sanomaa, filosofisia ja yhteiskunnallisia painotuksia, se on viihdettä. Kaikista baleteista voi tehdä niin viihdettä kuin taidettakin. Kaikki on yksilöistä kiinni.

Jokainen balettiteos on syntyvaiheissaan luotu äärimmäisten taiteellisten kriteereitten mukaan. Toki 1800-luvulla ei ole voitu unohtaa myöskään yleisöä, hehän tanssijoiden toimeentulon loppujen lopuksi kustansivat. Eikä näin voitane tehdä nykyaikanakaan.

Giselle, Sylvie Guillem, Kansallisbaletti
Giselle (Sylvie Guillem), kuva Kari Hakli

Minulle rakkaimmat baletit Giselle ja Joutsenlampi pitävät sisällään valtavan määrän symboliikkaa, joka avautuu siitä kiinnostuneelle yllättävällä ja avartavalla tavalla. Näihin teoksiin kätkeytyy ehtymättömän tuntuinen määrä arkaaista muistia ja kollektiivista tietoisuutta kietoutuneena mytologiaan ja uskomuksiin. Jos tämä perinteen kertominen ja tieto katkaistaan tai jos balettiteokset vain toteutetaan plagioiden, en itsekään pystyisi tällaista sanomaan taiteeksi. Se olisi silloin viihdettä. Mutta jos mukaan tuodaan kaiken tämän meitä ennen olleen tiedon lisäksi nykyaikaisen tanssijan, yksilön kokemus ja taidot sekä luovuus, silloin teos on taidetta.

Monivuotisen opiskelunsa aikana tanssija saavuttaa niin korkean teknisen osaamisen, että itse asiassa vapautuu siitä ja pystyy keskittymään ilmaisuunsa ja on täten kykenevä luomaan taideteoksen näyttämölle. Kuitenkaan tämä ei ikinä yksin riitä. Jokaisen taiteilijan on käytävä yksin kivinen tiensä.

Miten monet katkerat itkut olen kuullut sekä ennen että jälkeen ensi-illan, kun joku tanssija ei koe kykenevänsä tulkitsemaan roolihenkilönsä vaatimaa tunnelmaa. Suuren tuskan takana on joskus tanssijalle löytää oikea tapa ilmaista jokin tietty asia näyttämöllä. Tekniikka ei enää siinä vaiheessa ole pääasia vaan ilmaisu, eläytyminen, liikkeen täysivaltaisuus ja oman itsen sulautuminen liikkeeseen ja tunteeseen.

Klassinen baletti, metodeineen, asettaa tietyt rajat ja määritelmät tanssille. Mutta näiden rajojen sisällä tanssijalla itsellään on täysi vapaus täyttää liike, venyttää sitä, luoda siihen oma maailmansa. Tästä voisi puhua ja kertoa taas seuraavat kaksi liuskaa, mutta asian ydin ei nyt ollut siinä, vaan tässä, onko klassinen baletti taidetta.

Tanssijoista riippumattomista syistä aika keskittyä teokseen, täysin uuteen ensi-iltaan tai repriisiin, on rajattua. Valtaosa kokee liian lyhyen aikavälin vaikeuttavan heidän paneutumistaan omaan ilmaisuunsa ja roolityöhönsä. He ovat myös huolissaan tällaisen vaikutuksesta taiteelliseen ja tekniseen tasoon.

Tanssijat Kansallisbaletissa eivät myöskään ole mikään homogeeninen ryhmä, joka ajattelee kaikesta samalla tavalla. Osa kokee klassiset teokset parhaimmiksi, toiset taas nykytanssiteokset itselleen mielekkäimmiksi. Kuitenkin kaikki panostavat joka ikiseen esitykseen täysillä. Usein tanssija saattaa itse kokea esityksen olleen ”rutiininäytös”, mutta katsoja onkin pitänyt sitä mahtavana taide-elämyksenä.

1990-luvulla seurasin työni puolesta kaikki Kansallisbaletin esitykset ja vastaaviin tapauksiin olen itsekin törmännyt. Joidenkin suunnattoman sykähdyttävien esitysten jälkeen osa tanssijoista koki, että sen iltainen oli ”vähän pliisu”. Ammatti-ihminen on kai aina itselleen ylikriittinen ja ainoastaan täydellinen on tarpeeksi.

Klassinen baletti tulee varmasti muuttumaan, niin se on jo nyt tehnyt ja niin tulee vastaisuudessakin tapahtumaan.

Taiteen tulee olla yhteydessä ympäröivään yhteiskuntaan, kyseenalaistaa, tuoda esille asioita, ärsyttääkin. Mutta myös ilmaista tunteita, myyttejä.

Kuitenkaan taide ei voi ikinä pysähtyä ja vain toistaa vanhoja kaavoja. Silloin se tukehtuu ja aika ajaa kovaa vauhtia sen ohitse.

Jutta Mustakallio
Tanssitaiteilija