Tanssitaiteen verkkolehti

KOLUMNIT JA ESSEET


12.12.2005   |   Veli Lehtovaara

Merkintöjä: Jaksamisesta ja luopumisesta

Veli Lehtovaara – Selkeä suunta ja sen kirkkaus katoaa epätietoisuuden aiheuttamaan avuttomuuteen ja tilanne tuntuu kohtuuttomalta. Aika venyy, rauha ja kärsivällisyys joutuvat koetelluksi. Röntgenkuvat ja yleislääkäri kertovat ettei varvas ole murtunut.


21. marraskuuta 2005

Istun kirjaston tietokoneella ja luen haastattelua Tommi Kitistä. Eksyin liikekieli.com sivustoille todettuani ensin ettei minulla ole lukemattomia sähköposteja. Kello on hieman yli puoli yksi ja tiedän, että lukujärjestyksessä lukee Tommi Kitin tekniikkatunti. Valitsen olla menemättä tunnille, poikkeuksena kaikille niille kerroille tänä syksynä, kun on ollut vaikea olla ja olen valinnut hyväksyä sen ja olla läsnä.

Välillä sitä miettii sellaisia iskulauseita kuten: – Antaa itsensä luovuttamatta, kunnes tulee aika luovuttaa tai – Antaa kaikkensa luovuttamatta ja luopua tai – Luopua antaessaan kaikkensa ja luovuttaa vielä annettuaan kaikkensa.

Tällä hetkellä oma suunta on aika herkässä. Jotkin asiat kääntyvät hetkittäin tuntumaan kohtuuttomilta. Siitä voin aistia väsymykseni ja sen, että joistain asioista on tullut liian tärkeitä. Tuntuu siltä, että teen tässä haastattelua itselleni. Lienee aika tarkistaa kysymykset ja antaa haastateltavalle tilaa.

Tämän syksyn pitkä ja innostava työskentely tanssin parissa törmäsi epätietoisuuden sumuseinään viime torstaina. Balettitunnin keskilattiaosuudessa varpaani pyörähti mullin mallin. Pyörin piruetissa kaksi täyttä kierrosta, huomasin olevani jossain missä en ollut koskaan ennen ollut, ylhäällä, täysin tasapainossa. Hämmästyin, jäin ajelehtimaan kolmannelle kierrokselle ja epämääräisesti alas tullessani pikkuruinen pikkuvarpaani jäi koko painoni alle. Se ei murtunut, siitä ei mennyt jänteitä poikki ja se on alkanut liikkua vähitellen tuttuun tapaan.

Pelästymistä seuraava uuteen tilanteeseen sopeutuminen alkaa lähes välittömästi, mutta pahinta on se epätietoisuus, johon joutumista ei osannut eikä pystynyt ennakoimaan. Selkeä suunta ja sen kirkkaus katoaa epätietoisuuden aiheuttamaan avuttomuuteen ja tilanne tuntuu kohtuuttomalta. Aika venyy, rauha ja kärsivällisyys joutuvat koetelluksi. Röntgenkuvat ja yleislääkäri kertovat ettei varvas ole murtunut.

Yksityissairaalassa toivettani ortopedin puheille pääsystä kuunnellaan. Saan magneettikuvaukseen ajan maanantaiksi, epäilynä mahdollinen koukistaja jänteen katkeaminen. Myöhemmin samana iltana rohkenen soittaa tutulle osteopaatille ja puhelu antaa toivoa siitä, että kyseessä on tyviniveleen kohdistuneen venähdyksen traumaattinen jälkitila eikä poikkinainen jänne. Viikonlopun myötä tapahtuva varpaan liikuntakyvyn vähittäinen palautuminen viittaa siihen, että mitään isompia operaatioita ei ole tiedossa. Operaatioita, jotka olisivat sekoittaneet elon ja olon pitkäksi aikaa. Tällä hetkellä odottelen enää puhelua ortopediltä, jotta voin keskustella magneettikuvista ja saada tietoa, joka auttaa ottamaan vastuun kuntoutuksen ja opiskeluun kuuluvan treenauksen jatkamisen osalta.

Tunnin päästä jatkuisivat harjoitukset tammikuussa ensi-iltaan tulevan produktion osalta. Tuntuu siltä kuin olisi temmattu irti ja laitettu henkarille roikkumaan. Ketään ei voi syyttää ja oma ymmärrys ei riitä. Tai, ehkä riittääkin – muuten olisin heittelemässä kiviä Tervasaaren rannalla. Rajat tulevat vastaan ja maltti on valttia, mutta on se vaikeaa. Hyväksyminen.

Merkintöjä-palstalla Veli Lehtovaara ja Panu Varstala kirjoittavat elämästään ja ajatuksistaan Teatterikorkeakoulun Tanssitaiteen laitoksen opiskelijoina.