Tanssitaiteen verkkolehti

ULKOMAILTA


15.03.2009   |   Eero Hämeenniemi

Pakko olla intialainen?

Kritiikki 2.0Muuan Lontoossa asuva afrikkalaissyntyinen kirjailija sanoi minulle kerran, että hänellä on Britannian kulttuurielämässä kaksi mahdollista roolia: Hän voi olla joko afrikkalainen kirjailija joka ammentaa aiheensa kotimantereensa kulttuurista tai afrikkalainen kirjailija joka ei ammenna aiheitaan kotimantereensa kulttuurista. Molemmissa tapauksissa hänet määritellään sen mukaan, millaisen suhteen hän työssään luo Afrikkaan ja sen kulttuureihin.

 

 


Pakko olla intialainen?

Padmini Chettur, Pushed

Muuan Lontoossa asuva afrikkalaissyntyinen kirjailija sanoi minulle kerran, että hänellä onBritannian kulttuurielämässä kaksi mahdollista roolia: Hän voi olla joko afrikkalainen kirjailija joka ammentaa aiheensa kotimantereensa kulttuurista tai afrikkalainen kirjailija joka ei ammenna aiheitaan kotimantereensa kulttuurista. Molemmissa tapauksissa hänet määritellään sen mukaan, millaisen suhteen hän työssään luo Afrikkaan ja sen kulttuureihin.

Lontoolaisystäväni sanat tulivat mieleeni katsellessa Padmini Chetturin koreografian PUSHED esitystä Chennain modernin taiteen festivaalilla hiljattain, ja seuratessani siitä käytyä keskustelua. Intialaisen klassisen bharatanatyam-tanssijan koulutuksen saaneen Padminin teosta luonnehditaan festivaalin käsiohjelmassa näin: ”Chettur tekee pesäeron intialaisen klassisen tanssin liikekieleen ja sen kuvaamiin myyttisiin tarinoihin luodakseen niille vaihtoehdon…. Hän pyrkii kokonaan eroon oppivuosiensa klassismista, vastustaa kiusausta vietellä ja haluan sen sijaan vakuuttaa. Chetturin koreografian ytimessä on vastustus. Hän paljastaa jäntevän vision joka vie Intian modernin tanssin pois siitä miltä sen on ennen pitänyt näyttää kohti uusia radikaaleja ulotuvuuksia.”

Itse tanssi on puolitoistatuntinen minimalistinen teos, jossa viisi tanssijaa kulkee vaihtelevissa ryhmissä näyttämön poikki yksinkertaisia liikkeitä toistaen. Minusta tuntui siltä, että teos olisi voinut olla yhtä hyvin suomalaisen, amerikkalaisen tai japanilaisen koreografin työtä. Vaikka tarkoitan tämän täysin neutraaliksi ja subjektiiviseksi huomioksi, se saattaa jostakusta lukijasta näyttää moitteelta. Olemme tottuneet ajattelemaan, että intialaisen koreografin velvollisuus on tehdä teoksia, joissa intialaisuus jotenkin näkyy. Tämän ajatuksen ilmaisi myös moni yleisön jäsen, kun jututin heitä esityksen jälkeen. Erityistä painoa näkökulmalle antoi se, että Padminin teos esitettiin Kalakshetrassa, Intian nationalistisen reformitanssin synnyinsijoilla.

Toisaalta intialaisten mausteiden puute voi jonkun mielestä olla myös etu. Suuren The Hindu -lehden kriitikko kirjoitti: ”Minulle tuli halu osoittaa suosiota Chetturille, koska hän ei sortunut Intian tanssin eksotisointiin. Koska Chettur ei yritä yhdistää bharatanatyam-tanssin idiomeja modernin, post-modernin tai nykytanssin fraseeraukseen.” Kansallisten tyylipiirteitten puuttumisen voidaan ajatella heijastavan intialaisen tanssin nousua kansainväliselle tasolle, suomalaisen, amerikkalaisen tai japanilaisen tanssin rinnalle nykytanssin huipun tuntumaan.

Aivan rehellisesti sanoen minun on myönnettävä, etten juurikaan välittänyt Padminin teoksesta, mutta silti minua ärsytti se, ettei siitä käyty keskustelu tuntunut lainkaan koskevan itse koreografiaa. Mielestäni jokainen rehellinen taiteilija ansaitsisi sen, että hänen työtään arvioitaisiin ja siitä keskusteltaisiin tavalla, joka kunnioittaisi taiteilijan oikeutta henkilökohtaiseen kannanottoon, tyyliin ja ilmaisuun. Mielestäni on sekä epäreilua että epä-älyllistä latistaa Padminin tanssi vallinnaksi intialaisen ja ei-intialaisen tyylin välille. Näin huolimatta siitä ja ehkä erityisesti siksi, että koreografi itsekin on puhunut työnsä ei-intialaisuuden merkityksestä.

Filosofiaa viime vuosina harrastanut taloustieteen nobelisti Amartya Sen on korostanut ihmisen identiteetin monimuotoisuutta. Senin sanoin olemme “moninaisesti erilaisia”, “diversely different”. Maailmaa ei siis voida yksioikoisesti  jakaa “intialaisiin” ja “ei-intialaisiin” ihmisiin, ideoihin tai taideteoksiin, vaikka intialaisuus voikin olla yksi monen henkilön tai teoksen  tärkeistä ominaisuuksista. Ihminen voi myös olla intialainen vain jossakin määrin tai jossakin nimenomaisessa mielessä. Kuvittelisin, että esimerkiksi Suomessa syntyneet intialaisen tietokoneinsinöörin lapset näkisivät itsensä sekä intialaisina että suomalaisina.

Kysymys kansallisen identiteettipoliikan taiteen vastaanotoa ja ymmärtämistä yksipuolistavasta vaikutuksesta liittyy laajempaan kysymykseen siitä, miten erilaiset yksikertaistavat vastakkainasettelut tyhmentävät taidekeskustelua ja taiteesta keskustelijoita. Tanssitaiteen maailmassa ikuinen asemasota ”klassisen” ja “modernin” välillä tuntuu vain jatkuvan.  Musiikisssa on viime aikoina taas keskusteltu “klassisen” ja “kevyen” musiikin suhteesta peräti maailmoita syleilevin termein.

Taiteesta puhumisen tekee vaikeaksi se, että niin moni tärkeä tekijä ja teos ovat erikoistapauksia, jotka saavat merkityksensä juuri siitä, etteivät ne alistu valmiiden hahmotuskategorioiden kaavoihin. Vielä vaikeampia ovat teokset ja tekijät, jotka ovat joka suhteessa aivan tyypillisiä lajinsa edustajia, mutta joista jotkut nousevat suureen merkitykseen taiteellisen sisältönsä painokkuuden ansiosta. Juuri tällaiset teokset ja taiteilijat jäävät pahiten jalkoihin yksinkertaisten dikotomioitten maailmassa. Jos niin saattoi käydä Johann Sebastian Bachille, niin varmasti niin on käynyt monelle vähäisemmällekin suuruudelle. Tässä lienee taidekeskustelun suurin haaste: sanat ovat aina yleistäviä, mutta meidän olisi osattava käyttää niitä tavoilla, jotka antaisivat tilaa jokaisen teoksen ja tekijän yksilöllisyydelle. Tämän ansaitsee Padmini Chettur ja hänen myötään jokainen muukin työtään vakavasti tekevä taiteilija.

Eero Hämeenniemi

Kirjoittaja on säveltäjä ja kirjailija sekä Sibelius-Akatemian sävellyksen dosentti.