Tanssitaiteen verkkolehti

ULKOMAILTA


15.07.2008   |   Milla Koistinen

Haastattelussa Giolisu


Milla Koistinen, Bryssel – ”Tämän päivän yhteiskunnassa ihminen on pienennetty minimiin ja yksinäisyys on arkea. Etsimme teoksessa jonkinlaista maisemakuvaa ihmisestä. Maailma on täynnä negatiivisia asioita ja media syytää niitä meille jatkuvasti. Mitä jää silloin jäljelle ihmisestä? Meillä ei ole mitään mihin takertua ja kaikki on jatkuvassa liikkeessä. Sisimmässämme toivomme jotain parempaa, taistelemme negatiivisia asioita vastaan. Kipu saa ihmiset tekemään asioita, ehkä muuttamaan jotain.”
Italialaissyntyiset koreografit Giovanni Scarcella ja Lisa Da Boit kertovat perustamansa Giolisu-ryhmän uusimman teoksen taustoista.


Kuvat: Giolisu

Giolisu

Nestemäinen yhteiskunta

Giolisu-ryhmän uusin teos It was a slip of the tongue on vielä work-in-progress vaiheessa, mutta sitä on ehditty esittää jo useampaan kertaan Brysselissä. Se on tummasävyistä jatkoa ryhmän edellisille teoksille ja saa luultavimmin varsinaisen ensi-iltansa vuoden 2009 kesällä. Teos ei aivan auennut vielä ensimmäisellä katsomiskerralla, mutta haastattelutuokio italialaiskoreografien kanssa selkiytti ajatuksia ja vahvisti sen, miksi ryhmä herättää kiinnostusta Brysselin tanssimaailmassa.

Ryhmän perustajat Giovanni Scarcella ja Lisa Da Boit aloittivat työskentelyn yhdessä vuonna 1997 tavattuaan jo aiemmin milanolaisessa Corte Sconta -ryhmässä. Molemmat saapuivat Brysseliin vuonna 1998; Giovanni aloitti Wim Vandekeybusin Ultima Vezissä ja Lisa Karin Vyncken ryhmässä. Vuonna 2001 he perustivat oman Giolisu-ryhmänsä ja tällä hetkellä tekeillä on heidän kuudes teoksensa. Aiempia teoksia ovat olleet E non è ancora sera, Cani Rabbiosi, Uncum, ma résistance à la mort, Mujer ja Ultime Exil.

Molemmat tanssija-koreografit ovat kotoisin Italiasta ja syntyneet vuonna 1972. Lisa aloitti nuorena voimistelun, mutta vaihtoi sen tanssiopintoihin 17-vuotiaana. Myöhemmin hän täydensi opintojaan myös Ranskassa. Italiaan palattuaan Lisa tanssi Corte Scontassa neljä vuotta ja tapasi tulevan yhteistyökumppaninsa. Vuonna 1998 Lisa työskenteli Ariella Vidachin kanssa ja myöhemmin Pariisissa Laroche-Valieres-ryhmässä. Tuon jälkeen Lisa aloitti yhteistyön Brysselissä Karin Vyncken kanssa, oli mukana installaatiossa Sugar/Baby/Love sekä teoksissa And yet not without wandering about ja Vlug stuk. Vuonna 2000 Lisa liittyi Ex-nihilo nimiseen ryhmään, jossa hän edelleen vaikuttaa.

Giovanni aloitti tanssimisen jo varhain ja valmistui milanolaisesta Scuola italiana professionale di danza -koulusta, josta matka jatkui Corte Scontaan. Myöhemmin hän työskenteli Sveitsissä Fabienne Abramovitchin kanssa ja vuosina 1994-1996 unkarilaisessa Korstars Balletissa. Tuona aikana hän esiintyi muun muassa Roberto Galvanin, Vera Sanderin, Itzik Galilin ja Ben Craftin teoksissa. Vuonna 1998 Giovanni liittyi Ultima Veziin ollen mukana toteuttamassa yhtä ryhmän vaikuttavinta teosta In spite of wishing and wanting.

Giolisun uusin työ It was a slip of the tongue on teos kolmelle tanssijalle ja kahdelle muusikolle. Giovannin ja Lisan lisäksi mukana ovat tanssija Harold Henning sekä muusikko-säveltäjät Dimitri Simoen ja Frank Pay. Teosta on valmisteltu jo pidempään ja varsinainen ensi-ilta antaa odotuttaa itseään. Ryhmä matkaa ensi maaliskuussa Lyoniin residenssiin ja ensi-ilta on suunniteltu Brysseliin hieman myöhemmin. Uudessa teoksessa koreografit halusivat kokeilla työskentelyä toisin kuin aiemmin ja yksi iso muutos oli improvisaation käyttäminen, sillä aiemmat teokset ovat läpirakennettuja. Lisalle ja Giovannille teos ei sisälläkään koreografiaa, vaan se on ennemminkin fyysisten olotilojen tutkimista. Improvisaatiot lähtivät hyvin konkreettisista asioista kuten esimerkiksi väsymyksestä. Esiintyjät hakivat fyysistä väsymyksen perusolemusta ja lähtivät improvisoimaan siinä olotilassa.

Teoksen työstäminen alkoi kuitenkin alun alkujaan koreografien tutkiessa kirjallisuutta, joka painottui sosiologiaan. Tärkein ja useimmin toistuva sana teoksen kannalta on virhe ja virheen erilaiset käsitteet. Inspiraation lähteenä ovat olleet etenkin Zygmunt Baumanin esseet.

”Tämän päivän yhteiskunnassa ihminen on pienennetty minimiin ja yksinäisyys on arkea. Etsimme teoksessa jonkinlaista maisemakuvaa ihmisestä. Maailma on täynnä negatiivisia asioita ja media syytää niitä meille jatkuvasti. Mitä jää silloin jäljelle ihmisestä? Meillä ei ole mitään mihin takertua ja kaikki on jatkuvassa liikkeessä. Yksi käsitteistä, johon törmäsimme oli liquid society (Bauman), nestemäinen yhteiskunta. Voimme rakentaa uusia identiteettejä itsellemme päivittäin, kaikki virtaa, emme ole missään kiinni, muutamme paikasta toiseen ja muutumme. Yritimme kuitenkin eliminoida psykologian pois teoksesta. Se ei ollut meistä kiinnostavaa. Emme halunneet alkaa luoda suhdeverkostoja tai tarinaa, vaikka meitä onkin viisi ihmistä lavalla. ”

Teoksen lavasteet ovat hyvin konkreettisia. Lavalla on muusikoiden koroke, joka alussa asettuu yleisön ja näyttämön väliin. Lisäksi lavastus koostuu sohvasta, pöydästä, tuoleista, maisemataulusta ja kaikesta muusta tavanomaisesta tilpehööristä. Lavastuksessa on tietoisesti haettu jonkin keinotekoisen paikan, kuten odotushuoneen tai vanhainkodin tuntua. Tuollaiset paikat on tehty keinotekoisen mukaviksi, mutta ne ovat siitä huolimatta epämukavia.

”Haimme sellaista olotilaa, jossa ihminen on esimerkiksi juuri onnettomuuden jälkeen, jonkinlaista shokkitilaa, jossa jäljelle on vain nahka, ja ihminen katsoo itseään ulkopuolelta. Tässäkin törmäsimme virheen käsitteeseen, sillä virhehän on usein onnettomuuden aiheuttaja. Yritimme keksiä uuden kielen, jolla voisimme kommunikoida. Miten voimme tulkita abstraktia aihetta liikkeellä?”

Giolisu on toiminut pian seitsemän vuotta. Ryhmä ei ole kollektiivi, vaikka mukana on usein muitakin tekijöitä Giovannin ja Lisan lisäksi. Mielipiteitä he kysyvät usein ulkopuolisilta, sillä keskustelu vie työtä eteenpäin. Tärkein luottohenkilö on Pieter Eycken, joka vastaa useimmiten teosten visuaalisesta ilmeestä. Ryhmän toive olisi, kuten monen muunkin, saada palkattua joku hoitamaan hallinnollista puolta sekä käytännön asioita. Onneksi jonkinlainen tukirakenne on jo olemassa ja yhtenä tärkeimpänä on Belgian ranskalainen tukijärjestelmä. Alussa Giolisu sai tukea myös Ultima Veziltä ja kuuluu edelleen Ultimates-ryhmiin.

”Selviytyminen ei ole itsestäänselvyys Brysselissä. Kohtaamme sen tosiasian päivittäin ja jatkamme oman reittimme etsimistä. Olemme enemmän marginaalissa, mutta emme kärsi siitä. Tällä hetkellä elämme työstämme emmekä tee kompromisseja taiteellisissa ratkaisuissa vaan seuraamme omaa logiikkaamme. Teemme nyt juuri sitä mitä haluamme.”

Taiteelliset ratkaisut tuntuvat syntyvän hyvin kahdella päällä ja italialaiskoreografien yhteistyö näyttää saumattomalta.

”Jaamme samanlaisen näkemyksen maailmasta, tiedämme mistä toinen puhuu ja meillä on yhteinen pohja asioille. Siitä on helppo aloittaa työt. Raja studion ja muun elämän välillä ei ole suuri ja siksi studioon on helppo mennä työskentelemään. Laitamme jotain itsestämme ja omista kysymyksistämme työhön. Työ on jossain määrin poliittistakin. Se on meidän tapamme olla ja se on heijastus maailmasta, siitä kuinka me näemme maailman. Teosten maailma on synkkä, mutta ei toivoton. Me olemme pessimistejä syystä, mutta optimismi saa meidät tekemään töitä ja puhumaan negatiivisista asioista, sillä toivoa on vielä. Sisimmässämme toivomme jotain parempaa, taistelemme negatiivisia asioita vastaan. Kipu saa ihmiset tekemään asioita, ehkä muuttamaan jotain.”

Milla Koistinen

Milla Koistinen

Kirjoittaja on tanssija ja Liikekieli.comin vakituinen kirjoittaja. Hän on valmistunut Teatterikorkeakoulusta keväällä 2004. Tällä hetkellä hän työskentelee Belgiassa useiden eri nykytanssikoreografien tuotannoissa.