Tanssitaiteen verkkolehti

ULKOMAILTA


15.06.2008   |   Veera Lamberg

Next of Kin (Saarinen), Lontoo 2008

Veera Lamberg: Vihastuttavan ihastuttavaa
Tero Saarisen uutuusteos onnistui puhuttelemaan paljon nähnyttä lontoolaisyleisöä pakenemalla kaikkea kategorisoimista ja onnistumalla olemaan suorastaan ärsyttävä taidenautinto.




Next of Kin
Tero Saarinen Company
Queen Elizabeth Hall, Lontoo
Toukokuu 2008

 

Vihastuttavan ihastuttavaa

Tero Saarinen Companyn uusin teos, Next of Kin, saapui Lontoon Queen Elisabeth Hall:iin toukokuun lopussa saatuaan ensin ensi-iltansa Vilnassa 9.5.2008. Valitettavasti kummatkaan esitykset Lontoossa eivät olleet loppuunmyytyjä, mutta onnistuivat varmasti puhuttelemaan myös paljon nähnyttä lontoolaisyleisöä pakenemalla kaikkea kategorisoimista ja onnistumalla olemaan suorastaan ärsyttävä taidenautinto.

Ärsyttävällä tarkoitan sitä, etten muista milloin viimeksi olisin tanssiteoksen nähtyäni jäänyt niin ymmälleni kuin nyt jäin, tietämättä itsekään, mitä juuri kokemastani olisin ajatellut. Butosta ja kauhuelokuvista inspiraatiota ammentava teos tuntuu jyräävän tajunnan yli kainostelematta, selittelemättä ja sellaisella vimmalla, etta pureskeltavaa riittää useaksi päiväksi. Tanssijat nousevat kuin kuolleet hirviöt haudoistaan muuttamaan unimaailman todeksi ja käsittelemään alitajunnan kerroksia, joihin pureutuessaan teos kauhistuttaa ja naurattaa samanaikaisesti, ihastuttaa ja vihastuttaa vuorotellen. Katsojan silmien eteen avautuu kohtaus kuin pahimmasta painajaisesta, jossa tanssijat tragikoomisena ryysyläisten joukkiona yrittävät selvittää suhdettaan itseensä ja toisiinsa. Liike kumpuaa syvältä ja liikkumisen pakosta muodostaen pingottuneen jännitteen tai aggressiivisen purkauksen, toisinaan taas sulaen hullun autuaaseen hymyyn.

Mikki Kuntun valot ovat maagisen pyörryttävät eritoten luodessaan tanssijoista jättimäisiä varjoja näyttämökuvan peittävään läpinäkyvään kankaaseen. Tässä teoksessa jos jossakin valosuunnittelu, musiikki ja puvustus tuntuvat olevan tanssin kanssa tasa-arvoisia elementtejä, joista mitä tahansa hiukan muuttamalla koko teos kärsisi ja heikentäisi tehoaan. Vahvasti tajuntaan uppoava musiikki, jonka on säveltänyt Jarmo Saari, ja äänimaailma, jonka suunnittelusta vastaa Heikki Iso-Ahola, soivat kauhun, epätoden ja hulluuden rajamaastossa ja tuntuvat suurentavan pienenkin liikkeen moninkertaiseksi. Lisäksi säveltäjän itsensä läsnäolo näyttämöllä ja hänen soittamansa erikoiset soittimet lisäävät tunnelman taianomaisuutta, varsinkin, kun hänen fyysinen panoksensa teokseen lähentelee hetkittäin tanssijoiden suoritusta – välillä muusikko nousee suorastaan teoksen vangitsevimmaksi hahmoksi.

Puvustuksen suhteen en voi olla ajattelematta, olisivatko hieman pelkistetymmät puvut tuoneet liikettä paremmin esille ja saaneet joistakin teoksen vivahteista hiukan hienovaraisempia ja sitä kautta ehkä jopa koskettavampia. Nyt Erika Turusen pukusuunnittelu ja Pekka Helysen pitkät peruukit ovat yltäkylläisyydessään ehkä liiankin alleviivaavia, ja etäännyttävät katsojan turhan lapsellisiin mielikuviin satunäytelmien hupsuista haamuista. Huumori olisi syntynyt kenties vieläkin tragikoomisempana pelkästään tanssijoiden ilmaisusta. Joka tapauksessa puvustus toi teokseen selkeät roolihahmot, jotka tanssijoiden antaumuksellisesti tulkitsemina heräsivät katsojalle eloon persoonallisina ja hyvin ristiriitaisia tunteita herättävinä ihmispoloina.

Edelleenkään en siis tiedä, mitä teoksesta lopulta ajattelisin. Aivoni tuntuvat liukastuvan ärsykkeiden määrään ja oloni on kuin painajaisesta juuri heränneellä lapsella, joka ei tiedä olisiko iloinen helpotuksesta vai harmissaan unen jättämistä ajatuksista, joista ei kuitenkaan millään saa enää kiinni. Toisaalta, ehkä siinä teoksen hienous juuri piileekin. Emmehän ymmärrä kaikkia oman mielemme loputtomia koukeroitakaan, ja joihinkin niistä saamme vain aavistuksen omaisen otteen. Jotkut niistä taas haluamme tietoisesti sulkea pois niiden ylittäessä käsityskykymme tai häiritessä mukavuudenhaluamme. Next of Kin tuntuu todellakin tavoittavan jotain tästä mielemme harmaasta alueesta ja tulee varmasti siten myös jakamaan vahvasti mielipiteitä. Lontoon yleisöstäkin muutama poistui kesken esityksen, mutta yleisökeskusteluun jäi pieni innostuneiden joukko, jonka kysymysten kohteina olivat muun muassa teoksen synnyttäneiden taiteilijoiden yhteistyö ja teoksen eri palasten yhteensovittaminen. Virinnyt keskustelu osoitti sekin selvästi, että jotakin ainutlaatuista oli luotu ja koettu niin taiteilijoiden kuin yleisönkin puolella. Veera Lamberg

Veera Lamberg

Kirjoittaja valmistuu Lontoon Labanista tanssitaiteen kandidaatiksi kesällä 2008.