Tärisevän naisen tissit roikkuvat kohti maata. Videokuvaan tätä, enkä tiedä mitä ajattelisin siitä, että kuvaan.

Kolme vuodenaikaa- Jalat

Uhrautuminen on käsittämätön tapa puhua määrätietoisuudesta, intohimosta ja jopa itsekkyydestä. Ei siinä ole mitään uhrautuvaa, jos alansa huipputaiteilija on saanut vuoden harjoitella kaiket päivät ilman huolta siitä, kuka kantaa evästä pöytään.

Zangbetot ovat voodoo-traditioon liittyviä "yönvartijoita", heinäpaalin oloisia olioita tai asuja, joiden sanotaan liikkuvan henkien voimalla.

Afrikka on paikka, jossa huomaan olleeni aina vieras itselleni. Aamun ja yön välissä on kohta, jossa unesta ei ole vielä piirtynyt esiin uutta hahmoa. Silloin puhun äänettömästi hiljaisuudesta.

Pysähtelen ja kaikki alkaa koko ajan alusta. Yritän kirjoittaa lauseita niin kuin hetkiä.

Elämäni ei ole pelkäämistä varten, vaan elämistä. Jos pelkään, mitä tapahtuu tulevaisuudessa, en ole läsnä tässä hetkessä. Sama koskee mennyttä. Hengitys palauttaa minut nyt-hetkeen …Etsin harmoniaa, ja tunnistan kaaoksen, jopa rakastan sitä. Chaos , kreik.. tarkoittaa aukkoa, jotain, josta jotain uutta ja tuntematonta voi syntyä. Ilman kaaosta ei olisi liikettä. Ja silti en selviä ilman omaa pyrkimystäni harmoniaan.

Video: Sienen alla

Huu Haukka Haukkaan lähti liikkeelle hersyvän hauskasti ja raikkaasti mutta kompastui ylipitkiin kohtauksiin.

KaunisKauniimpiKaunein on sittenkin vanha mies, joka vaikuttaa haavoittuvaiselta, mutta pomppiikin seuraavassa hetkessä kumiukkona sinne tänne (samalla hän on kaikessa traagisuudessaan HauskaHauskempiHauskin). ...Kauneus on muutakin kuin katsojan silmissä. Onko kauneus juuri sitä, kun havahtuu näkemään uusin silmiin, avautuu kohti jotain tuntematonta tai löytää tuntemattoman aiemmin tunnetusta?

Havainnoin sellaisia asioita kuin liskon olemus. Kuinka sen maha on asettunut maata vasten. Ja jännitys ja energian suunta sen kehossa on kun se lähtee liikkeelle. Tunnen tämän myös omassa kehossani.

Presidentin koreografiassa on paljon sääntöjä, joita noudattamalla minusta tulee kankea tai ylivirittynyt esiintyjä.

Francesco Scavettan ja Sanna Myllylahden koreografia valehtelemisesta nosti mieleen kysymyksen, oliko teoksen koko lähtöajatus valehtelemisesta valetta.

Vuosikausia elohopean lailla projektista toiseen sukkuloinut työnarkomaani Ari Numminen on vuodesta 2000 alkaen asettunut näennäisesti aloilleen päätoimisen työn äärelle Tampereen yliopiston näyttelijäntyön koulutusohjelman liikkeen lehtorina. Koreografin ja esiintyjän sivutyöt heittävät kuitenkin Nummisen joka vuosi ristiin Suomen maata –ja välillä ulkomaillekin. Viime keväisen kansainvälisen Mental Finland –produktion jälkeen Brysselissä Nummisella on työn alla oma koko illan teos Teatteri Telakalle. Kama Sutra ja etydejä olemisesta -teoksessa teksti on ollut lähtökohtana. Keskustelumme tekstin ja liikkeen suhteista kasvaa yleisempiin pohdintoihin teoksen runollisuudesta sekä tanssi- ja näyttelijäkoulutuksesta.

Brysselissä toimiva Peeping Tom -kollektiivi on yksi 2000 -luvun eurooppalaisen tanssiteatterin kiinnostavimmista tekijöistä. Tässä otteita heidän trilogiastaan Le Jardin, Le Salon ja Le Sous Sol.

Tanssin katsominen on pääosin jatkuvampaa, koska siinä uppoutuu seuraamaan tanssijan liikettä, omaksuu rytmin ja alkaa keinua liikkeen mukana. Tanssia katsoessaan nähty virtaa kehossa ympäriinsä, raajasta raajaan ja sirkuksessa se kulkee ylhäältä alas, pelosta ihastukseen ja kiljahduksesta hurraa-huutoon. Minusta sirkuksen katsominen tuntuu usein samalta kuin huvipuiston vuoristoradassa oleminen. Kauhujäykkänä istuminen on kai jotain äärimmäisen kiehtovaa.

Iva ja pilkka ja nöyryytyksen henki olivat käsinkosketeltavia. Katsomossakin tuli paha olo. Kun nöyryyttäjät saivat tarpeekseen, poistuttiin takavasemmalle keittämään kahvit niin kuin ei mitään.

Liikkeellä marraskuussa

Täysikuu, hyinen viima ja lopuksi pieni tilkka punaviiniä...

”What if where I am right now is where I need to be right now? ...antautumista sille, että kauneus on mahdollista jokaisessa hetkessä. Voin irtipäästää edellisen hetken kauneudesta tai kauneuden ideasta, koska seuraavassa hetkessä on jälleen sen oma kauneutensa…

Kansallisbaletin klubi-ilta onnistui paremmin kuin täydellisesti.

Jossain vaiheessa ymmärrän, että esiintyjät ovat yhteisestä tapahtumastamme luultavasti hämmentyneempiä kuin minä. Tapahtuma ei olekaan aivan arkipäiväinen. Miltähän tuntuu seistä lavalla ja katsoa täyskatsomollista alastomia ihmisiä?

Otteita Rootlessroot-tanssiryhmän, eli koreografipariskunta Jozef Fručekin ja Linda Kapetanean tsekkiläiselle DOT 504 -tanssiryhmälle tekemästä palkitusta teoksesta 100 Wounded Tears.

Makuuhuoneessa oli erkkeri ja toimiva kakluuni. Mitä muuta voisi makuuhuoneelta toivoa? Keskityimme makuuhuoneen väreilyyn. Se oli, välittäjän sanoja lainatakseni, niin mieletön, että tässä huoneessa ei koskaan näkisi painajaisia.

Ehkä tanssi halutaankin säilyttää hetken taiteena, koska sille ei ole vakiintunut erityistä tanssin muistiin merkitsemisjärjestelmää. Omaa liikettä ei tahdota raamittaa suorakulmioksi nuottiviivaston sisään eikä toisaalta sellaista notaatiojärjestelmää ole kehitetty, joka olisi tarpeeksi ymmärrettävä, selkeä ja tarkoituksenmukainen.

Tanssikentällä tapahtuu paljon pimeää työtä. Työtä, josta emme kuule, jota emme näe tai pääse näkemään. Mitä tanssijat ja koreografit tekevät, kun he menevät töihin? Tanssityöläiset töissä -sarjan viimeinen osa lomailee tanssin ammattilaiskentästä ja keskustelee autenttisesta liikkeestä kuvataiteiliija Iida Airasmaan kanssa.

Nimensä mukaisesti Runollisen tanssin sesonki Aleksanterin Teatterissa oli monikerroksellista katsottavaa. Modernin poetiikan tavoin se jätti tilaa kokijalle, heitti ajatuksia ilmaan, maalaili maisemia, loi mielikuvia, provosoi ja liikutti.

Liikekieli.com onnittelee Tuomo Railoa ja Simo Heiskasta lämpimästi vuoden 2009 tanssitaiteen valtionpalkinnosta!

Lue tanssitaiteilijoiden kiitospuhe tästä.

Hardcore Humppa pitää salaperäisessä otteessaan. Se luo maailmaa, josta ei ihan saa selvää, ja kun luulee saavansa, se on ehtinytkin jo muuttua toiseksi. Sitä Kuorelahti kai hakeekin: elämän epävarmuutta, haavoittuvuutta, absurdiuttakin, sitä miten joskus on vaikea ymmärtää ja hyväksyä. Olla läsnä tässä hetkessä.

Helsinki Dance Companyn viimeisin teos, Harri Kuorelahden Hardcore Humppa, ei saanut ensi-iltaansa kaikkein suotuisimmissa merkeissä. Ryhmän ulkopuolelta teokseen vierailijaksi pyydetty Satu Rekola sairastui viikkoa ennen ensi-iltaa. Pian tuli selväksi, ettei hän voisi tanssia ensi-illassa, eikä todennäköisesti vielä viikkoihin ensi-illan jälkeenkään.

Ihme on kiehtova aihe tanssiteokselle. Siihen tarttuminen vaatii rohkeutta. Pitkän uran tehnyt koreografi Marjo Kuusela on lähtenyt kiinnostaville poluille ihmeen olemusta tutkailevassa teoksessa Ihmejuttu.

Ennalta määrätyt askelkuviot eivät nykyaikana kuulu nuorten aikuisten illanviettotapoihin: Kun tanssitaan, niin fiilistellään yksilöinä vapaamuotoisesti musiikin tahdissa. Sanovat, että fiilistely on helppoa, ei tarvitse muistaa askelia. Minulla on toisenlainen kokemus. Ihmettelen, miksei nykynuoriso tajua paritanssin seksuaalista potentiaalia.

Täytyy sanoa, Kevätuhrin partituuria tarkkaan tuntemattomana, että tärykalvot kirmakasti täyttänyt sireenimäinen ulina, sai minut hetkeksi miettimään Igorin (tai Saarisen) päähänpistoja: ”että tällainen kilinä nyt sitten tähän”.

Liikekieli.com järjestää syystapaamisen julkaisun viisivuotispäivänä. Tanssin tekijät, kokijat ja kirjoittajat – tervetuloa!

Koreografin ja tanssijan työn hienous on siinä että he voivat luodessaan ja esiintyessään olla ihmisen kaikkeuden sijaiskehomieliä. Potentiaalin etsiminen ja löytyminen vaatii sitä, että teoksen maailman löytymiseen liittyvät tehtävän annot soivat tanssijalle ja koreografille. Molemmille. Koreografilla on oikeus näkyynsä ja tanssijalla on oikeus ymmärrykseen näystä ja omien näkyjensä läsnäoloon. Psykofyysisverbaalisesti kommunikoimalla näistä näyistä yhteinen humaani näyttämö on mahdollinen.

Kutsuin ranskalaisen koreografi-tanssijan William Petitin katsomaan oululaisen tanssijakoreografi Vaatu Kalajoen sooloa Jeanne d'Arc. Tämä juttu kertoo yhdestä poistumisesta kesken esityksen. Se ei ole minun tarinani.

Paljaassa ihossa, sukupuolisuudessa tai sukupuolisessa suuntautumisessa ei mielestäni ole uutisarvoa, ja luen tanssiteosta muiden elementtien kuin ruumiillisten ulokkeiden kautta. Melkein rohkeampaa, ja ehdottomasti mielenkiintoisempaa, on jättää jotakin, mitä hyvänsä, kätköön. Tuolloin koen katsojana saavani itse pohdiskella ja tehdä omat johtopäätökseni.

Teemana Japani -vinjetin alla nähtiin Tanssin Ajassa kaksi mielenkiintoista esitystä. Illan aloitti Niina Airaksinen, joka oli tehnyt koreografian kantaesityksenä nähtyyn sooloonsa Ladattu hiljaisuus. Väliajan jälkeen Alpo Aaltokosken koreografiassa Eilisen jälkeen esiintyi Anna Palmio, jonka soolotanssiteos oli ensi-illassa Aleksanterin teatterissa lokakuussa 2008.

Ajatus koreografin vastaanotosta tuntuu ensi kuulemalta mielenkiintoiselta. Toimitaanko siellä kuten lääkärin vastaanotolla, kerrotaan oireet ja lähdetään resepti – tässä tapauksessa kai sentään liikuntaohjeet – kourassa ovelta ulos?

Ensimmäisenä päivänä oli työpajassa vilske, kun animoidun liikkeen irtonaisesta otteesta pääsi jyvälle runsaat parikymmentä kävijää. Iältään tanssijat olivat pari-kolmekymppisiä; mukaan mahtui pari lasta ja joku keski-ikäinenkin uskalsi hypätä estradille.

Kuinka kokemusta voisi kuvailla? Sitä ei oikeastaan voi verrata mihinkään.

Tanssin Aika -festivaalin taiteellisen johtajan Ismo-Pekka Heikinheimon yksi perusperiaatteista on esitellä nuoria tanssintekijöitä ja heidän teoksiaan. Valintansa Heikinheimo perustelee painavasti: nuorten töissä ovat nähtävissä tanssitaiteen uusimmat virtaukset. Yleisö jakaa ilmiselvästi Heikinheimon näkemyksen, sillä esitys oli myyty loppuun jo aikaa sitten, ja lisäpaikoille jonotettiin viime hetkeen saakka.

Kuinka pitkälti taide on sitten taiteilijoiden omaa terapiaa, milloin se toimii universaalilla tasolla, milloin se jää vain yhden tuskastuneen taiteilijan pahnoissa pyörimiseen? Jos taas taiteen tehtävä on tervehdyttää yhteiskuntaa, niin pitääkö yhteiskunta puolestaan huolta taiteentekijöiden psyykkeestä vai kenen tehtäväksi se jää?

Ennakkomaistiaisia Svalbard Suite -työnimellä kulkevasta tanssilyhytelokuvasta, joka on tällä hetkellä editointivaiheessa ja valmistuu ensi kevääksi. Miljöö on hieman erikoisempi, sillä video on kuvattu Huippuvuorilla elokuussa 2008.

Sini Mäenpää ja Riku Koskinen ovat vahvasti läsnä, etenkin toisilleen. Avioparin vuoropuhelussa ei ole mitään teennäistä, tulee vahva tunne: tämä on totta. Varsin henkilökohtaiselta vaikuttava teos saa katsojan melkeinpä tirkistelijän asemaan. Mutta se ei haittaa, koska mitään kovin kiusallista ei paljastu. Tulee ennemminkin mukava olo, ihan kuin aviopari kertoisi tuntemuksiaan minulle luottamuksellisesti.

Naamioita, nuketusta ja kysymys naurusta.

Olin kirjoittamassa esitysarviota keväisestä Helsinki Meeting Point –klubilla olleesta esityksestä. Perhesyistä en päässytkään työstämään ajoissa kirjoitusta. Huomasin kesän aikana alkavani pohtia mitä voisin kirjoittaa improvisaatiosta yleisesti.  Päädyin kirjoittamaan tätä tekstiä, jossa  tuon esille joitakin tanssiin, improvisaatioon ja improvisaatioesityksiin liittyviä ajatuksia.

Teos ei yrittänyt älyllistää ruumiillisuutta ja siksi se puhui kiihkoisessa rytmisyydessään täysin suoraan. Teos oli yhtä riisuttu kuin sen kolme vahvaa, mutta erilaisen persoonallista naistanssijahahmoa. Persekarvoja ei esitelty esittämisen vuoksi.

Hanna Brotherus on koreografioinut teoksen En lähde täältä salaa, joka antoi hetken ihmisille ja heidän ihmisyydelle. Ei nostettu esiin tanssijoita tai laulajia. Teos vuorotteli yksilön ja ryhmän välillä. Tarkasteltiin ihmisten olemista ryhmässä, ryhmän liikuttamista, miten tila jaetaan ihmisten kesken, miten toiset huomioidaan ja mitä yksi ihminen on suhteessa toisiin. Yhden ihmisen tarina haluttiin näkyviin muiden keskeltä. Kukaan ei halua sekoittua, talloutua massaan, vaan ihminen haluaa myös ryhmän sisällä kokea henkilökohtaisia kontakteja, sellaisia, joita ei jaa kokonaisen ryhmän kanssa. Kohtaamisia, joissa katsotaan silmiin, pysähdytään toisen äärelle ja jaetaan kosketuksia. Haluttiin sanoa, että jokaisen ihmisen tarinalla ja kohtaamisilla ihmisten sekä elämän kanssa on väliä.

Tunnelmia suoraan esityksen pimeästä, ruutupaperille tussatusta:

Teoksessa oli lavalla kahden (maailman kuulun ja kokeneen, näin minulle kerrottiin) tanssija-koreografin lisäksi kitaristi, joka soitti ja lauloi muutaman laulun teoksen aikana. Hän sanoi ennen erästä vaatimatonta lauluaan, että on kivempi soittaa täällä (Alminsalissa) kuin hänen pienessä olohuoneessaan (muistaakseni Brysselissä).

Tsadaa! Tänään ja tässä: Liikekieli.com esittää: Yhden miehen sirkuksesta tulee yhden naisen kirjoitus!

Tanssin ja musiikin yhdistämistä kokeiltiin Tuusulanjärven  kamarimusiikkifestivaaliilla varsin mielenkiintoisella tavalla. Järvenpään Seuratalolla Yksin seurassa -nimisessä konsertissa 27.7.2009 soi klassinen musiikki, jonka vastapainona lavalla nähtiin Jouka Valkaman kolme lyhyehköä koreografiaa Apulannan musiikkiin.

Tänä vuonna Täydenkuun Tanssien valoissa nähtiin perussettiä, jylhää draamaa ja punervia sävyjä.